Aivan 1990-luvun lopulla ystävystyin kahden tanskalaisen ikätoverin kanssa. Toinen oli juuri aloittanut opinnot kauppakorkeakoulussa, toinen sosiologiassa. Kööpenhaminan illassa keskustelin molempien kanssa myös oluesta. Tanskalaisen kahden suuren oluen Tuborgin ja Carlsbergin erot olivat jo tuolloin liudentuneet omistajatasolla. Molemmat olivat osa Carlsberg-konsernia, ja tämän myös nuoret tanskattaret hyvin tiesivät. ”Eihän niissä ole eroa. Mutta minusta Carlsberg on parempaa”, totesi kauppakorkeassa aloittanut. Sosiologian opiskelija kertoi vuorollaan ”Sama firmahan niitä valmistaa, mutta juon aina Tuborgia.”
On tehtävä tunnustus: Olen kotoisin Torniosta. Silti Lapin Kulta ei ole koskaan ollut suosikkejani. Tehtaan nurkalla tuli kyllä vietettyä aikaa ennen diskoiltaa, mutta juomavalikoimassa ei kuitenkaan tuolloin ollut koskaan Lapin Kultaa. Oluen ystäväksi kultivoiduin vasta myöhemmin.
Lapin Kullan historia on paljon lyhyempi kuin torniolaisen panimoyrittäjyyden. Silti Tornion olut tunnetaan juuri Lapin Kullan ansiosta. Hartwall on puhunutkin brändiin liittyvästä tarinasta, joka myy myös ulkomailla: tunturipurot, koskematon luonto, ruska – you get the picture.
Sattuvasti Stormbomin perhe loi Lapin Kulta -oluen aikana, jolloin maaseudun tyhjeneminen oli tosiasia. 1960-luku oli myös aikaa, jolloin matkailu alkoi yleistyä. Brändi taisi iskeä kotimaassa sopivaan rakoon, sillä ulkomaalaisten lisäksi myös suomalaiset olivat halukkaita ostamaan Lapin Kullan tarinan. Sillä mielikuvistahan tässä etupäässä on kyse.
Tornion keskustassa keskeisellä paikalla oleva tehdaskiinteistö on tietysti paljon muutakin kuin mielikuva. Tehtaan kanssa samalla kadulla lapsuuteni asuneena muistan hyvin mäskin hajun ja tehtaan asteittaisen leviämisen. Lapin Kulta on vuosien aikana edennyt Tornionjoen rannasta, Pikisaaren uimapaikan kupeesta, kohti Suensaaren sisäosia kortteli korttelilta. Aivan ensimmäiseksi katkaistiin Pitkäkatu, sitten tehdas nieli taloja seuraavan korttelin eli Saarenpäänkadun nurkkaan asti. Rekkaralli on kuulunut tehtaan kupeessa asuvien todellisuuteen aina. Nyt ylikansallisen yhtiön tekemällä siirtopäätöksellä on raskaat paikalliset seuraukset. Tehtaan hiljeneminen näkyy väistämättä muuallakin kuin perheissä, joilta työt loppuvat.
Entäpä sitten mielikuvat tunturipurojen raikkaudesta? Moni miettii, eduskunnassa asti, miten Lapin Kulta voi olla Lapin Kultaa, jos se tehdään Lahdessa. Ainakin torniolaisten juojien mielissä Lapin Kulta on nyt pilalla. Tuotemerkkiä ei kuitenkaan ole sidottu direktiivillä paikkakuntaan, eikä siihen yhdisty samanlaista historiaa kuin vaikkapa ranskalaisten vaalimiin paikallisiin herkkuihin kuten samppanjaan.
Tornio on perinteikäs kauppapaikka, jonka kaupunkikuva on taas viime vuosina muuttunut radikaalisti. Uusi kauppakeskus on rakennettu aivan Suomen ja Ruotsin rajalle. Haaparannan puolella asiakasvirtoja Meri-Lappiin tuo uusi ruotsalainen huonekaluliike. Pohjoisin Ikean myymälä on houkutellut asiakkaita Murmanskista ja Norjasta asti. Ikea markkinoi itseään mielikuvilla skandinaavisesta tasa-arvosta. Edullista, toimivaa designia kaikelle kansalle. Ikean valttikortti on tietty paikattomuus: se yhdenmukaistaa koteja ympäri maailmaa.
Ranskalainen kulttuuriantropologi Marc Augé kirjoittaa Non-place: introduction to an anthropology of supermodernity (1995) epäpaikoista, erilaisista läpikulkutiloista tai tilapäisistä tiloista, olivatpa ne sitten hotellihuoneita, pakolaisleirejä tai kauppakeskuksia. Augé kirjoittaa kuinka paikkaan yhdistyy sen suhteisiin, historiaan, identiteettiin liittyviä näkökulmia. Sen sijaan paikka, joka ei kiinnity historiaan tai identiteettiin tai jossa voi toimia luottokorttinsa avulla lausumatta sanaakaan, määrittyy epäpaikaksi. Paikka ja epäpaikka eivät ole kokonaan toisensa poissulkevia, ja itse asiassa kumpaakaan on vaikea löytää puhdasmuotoisena.
Globalisaation myötä erilaisten paikallisidentiteettien – paikallisten erikoisuuksien? – uusi kukoistus voisi näyttäytyä merkkinä yrityksestä vastustaa kehitystä, jossa paikan merkitys uhkaa liudentua. Kuitenkin ajatus alkuperäisestä tai ehdottoman paikallisesta tuotteesta on 2000-luvulla aivan yhtä epäiltävä kuin vuosikymmeniä tai -satoja sitten. Taiteilijapari Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger ovat kiinnittäneet huomion globaaleihin muuttoliikkeisiin, ihmisten ja vaikutteiden matkaamiseen mm. teoksissaan Con-Fusion Food ja Trivial Pizza. Molemmat käsittelevät ruokakulttuuria, reseptien ja mausteiden liikkumisesta kulttuurista toiseen. Trivial Pizza kertoo pitsan moni-kulttuurista historiaa. Suomalaisten suosikkiruoka ei olekaan niin italialainen kuin helposti luullaan.
Paikallisuuden korostaminen voi helposti mennä yli. Valokuvaaja Jeff Wall ei pidä siitä, että ihmiset korostavat asuvansa aivan erityisessä paikassa, joka toisten pitäisi tunnustaa. ”I want to feel detached from ’the local’ whilst being in it, not valuing it, just trying to observe it.” Wallin mukaan ”paikallisuuden kultti” sisältää aina ulkopuoliset, ne toiset jotka eivät ole ”täällä”, vaan aidan toisella puolella. Hänen mukaansa arkista ympäristöä pitää voida arvostaa ilman että se ajatellaan erityiseksi. Saati nostaa kultin arvoiseksi.
Arkisilla pienillä asioilla voi olla arvonsa ilman kiihkoilua tai ulossulkemista. Käsi sydämelle: Mitä juomaa ostat saunaillaksi kotiin? Entä mitä valitset juotavaksi ulkomaanmatkalla, tuttua vai paikallista?
Linkki