Paikkansa taistellut sarjakuva

Sarjakuvan paikka -seminaari SKS:n juhlasalissa 12.4.2024

Kuva: seminaaritunnelmia. Kuvaaja: Sanna Hukkanen

Ranskankielisessä Euroopassa sarjakuva lunasti paikkansa taiteena jo 1960-luvulla (”yhdeksäs taide”). Menestys ja merkitys on ollut jatkuvaa, myös julkisuudessa: viime vuosina sarjakuva on hallinnut Ranskan myydyimpien kirjojen listoja.

Suomesta ei tietenkään voi puhua samassa hengenvedossa, mutta täälläkin ala on taistellut itselleen ainakin osittaisen paikan auringossa.

Kyse on taiteesta, mutta aina myös taiteen kehityksen mahdollistavista taustatekijöistä: taiteilijoiden toimeentulosta, arvostuksesta ja julkisuuden rakenteista.

Kutikuti ry:n järjestämän huhtikuisen seminaarin ytimessä oli tietokirjailija ja kriitikko Ville Hännisen toimittaman, Kutikutin kustantaman Sarjakuvan paikka. Nykysarjakuva suomalaisen taiteen kentällä -teoksen julkaisu. Kyseessä on taiteilijahaastatteluihin perustuva katsaus sarjakuvan institutionaalisiin rakenteisiin ja ihmisiin niiden kannattelemina – tai puristuksissa.

Kirjasta saa tietoa sarjakuvan apurahoituksesta, työn koostumuksesta tai medianäkyvyydestä yksiselitteisten ja graafein ilmaistujen lukujen muodossa.

Yli neljännesvuosisadan suomalaisesta sarjakuvasta kirjoittanut Hänninen nosti puheenvuorossaan esiin myönteisen muutoksen, jonka ala on sinä aikana kokenut. Esimerkkejä ovat muun muassa sarjakuvakoulutuksen laajentuminen ja ammattimaistuminen, tekijäkentän monipuolistuminen ja kirjamuotoisten julkaisujen osuuden kasvaminen. Myös apurahoitus – monessa mielessä seminaarin tärkein teema – on kehittynyt positiivisesti.

On myös ongelmia, jotka eivät ole poistuneet: sarjakuvalla ei edelleenkään ole selvästi määriteltävää paikkaa suomalaisen taiteen kentällä. Tämä näkyy esimerkiksi taidemuseoissa tai -gallerioissa pidettävien sarjakuvanäyttelyiden vähäisyytenä tai sarjakuvan epäselvässä asemassa valtion taidehallinnossa. Pitkiä apurahoja, jotka mahdollistaisivat keskittymisen laajojen sarjakuvaromaanien tekemiseen, ei ole liiemmälti jaossa.

Viime vuosina uusia ongelmia on aiheuttanut esimerkiksi kirjakauppajärjestelmän romahtaminen. Nykyiset ja tulossa olevat leikkaukset valtion kulttuuribudjettiin tuovat mukanaan kehityksen, jonka vaikutusta voi korkeintaan arvailla.

Sarjakuvasta käytännöllisesti ja akateemisesti

Vaikka tulevaisuus herättää levottomuutta, jäi Hännisen, taiteilija Katja Tukiaisen ja sarjakuva-asiantuntija Heikki Jokisen paneelikeskustelusta joka tapauksessa positiivinen maku. Tukiainen kertoi omista myönteisistä kokemuksistaan sarjakuvan korkeakouluopetuksesta, Jokinen lähestyi asiaa järjestökentän näkökulmasta. Hänen mukaansa alan positiivinen kehitys on johtunut suurelta osin nimenomaan organisoitumisesta.

Mitä tulee kulttuuripolitiikkaan yleisemminkin, Jokisen sanoma on tietenkin rohkaiseva. Asioille voi todellakin tehdä jotain.

Seminaarissa kuultiin niin taiteilijoita, järjestöväkeä, asiantuntijoita kuin valtion taidehallintoakin. Akateemisen tuulahduksen siihen toi Turun yliopiston kirjallisuudentutkija Ralf Kauranen. Hän sovelsi esitelmässään Sarjakuvatyöläisyydestä – suomalaisen sarjakuvakentän rakenteista Ville Rannan uran valossa Pierre Bourdieun kulttuurisen pääoman ja kentän käsitteitä, ja osoitti miten monista yksilön rajat ylittävistä tekijöistä yksittäisen sarjakuvataiteilijan menestys tai menestymättömyys saattaa olla kiinni.

Ehkä sarjakuvan määrittelemättömyys (tai ”monimääritteisyys”) voi olla onni sen tutkimisen kannalta. Laji ikään kuin kutsuu lähestymään itseään niin sosiologian, folkloristiikan, taidehistorian, kirjallisuustieteen kuin kulttuurihistoriankin välinein.

Joka tapauksessa: ”Sarjakuva ei ole osa jotakin, vaan se on jotakin. Sillä on lajina itseisarvo, jota tulee vaalia kuin harvinaista metsätyyppiä”. Näin Ville Hänninen päättää raporttinsa suomalaisen sarjakuvan paikasta.

Asioita kaukaa sivusta seuraavan silmin: mitä julkisuuteen tulee, nykysarjakuva ja nykyrunous muistuttavat toisiaan. Molemmat voivat tällä hetkellä hyvin, kenties erinomaisesti. Sekä runoa että sarjakuvaa on paljon, ja niitä on monenlaista. Esimerkiksi kirjastojen kotimaisten sarjakuvahyllyjen ääressä kokee jatkuvasti ylenpalttisen runsauden tunteen – miten kauan tällainen tunne saa jatkua, on tietenkin jälleen kiinni yleisistä kulttuuripoliittisista linjauksista.

Mutta julkisuuden rakenteissa ei välttämättä nouse esiin sen paremmin runous kuin sarjakuvakaan. Sarjakuvaromaanien kohdalla tämä Ralf Kaurasen mukaan pätee jopa niinkin etabloituneeseen tekijään kuin Ville Rantaan.

Taistelua on siis syytä jatkaa.

Teksti: Veli-Matti Huhta

Kuva: Sanna Hukkanen