Teksti: Jane Vuorinen 16.9.2015
Kuvat: K-G Roos, Pentti Sammallahti ja Ida Taavitsainen / Suomen valokuvataiteen museo
K-G Roos: Kiinassa kuvattuja negatiiveja (1967)
Kaikki alkaa punaisesta valosta. Valokuvataiteen museon syksyn suurnäyttely Pimiö panostaa kokemuksellisuuteen: näyttelyyn kuljetaan odotushuonemaisen tilan kautta, jossa ei ole muuta kuin tuoli ja seinälle suureen kokoon heijastettuja kuvia pimiön kemikaalialtaissa uiskentelevista valokuvista. Punainen valo herättää vahvan tuttuuden tunteen, jonka jokainen pimiössä työskennellyt tunnistaa. Nyt ollaan aivan erityisessä paikassa. Pimiö on suljettu, oma maailmansa, jonka käyttämiseen liittyy aina suurta varovaisuutta ja keskittymistä: päivänvalo ei saa päästä sisään vahingossakaan tai kaikki on pilalla.
Seuraavassa huoneessa katsojaa odottaa täysin toisenlainen tunnelma. Esko Putuksen ja Markku Lehmuskallion dokumentissa Valokuvan synty. Paina nappia ja tee itse loput (2015) seurataan analogisen valokuvan kehitysvaiheita filmin kameraan lataamisesta kuvan ottamiseen, filmin kehityksestä vedoksen valmistamiseen pimiössä ja lopuksi valmiin kuvan kehystämiseen asti. Kaikesta romantiikasta ja nostalgiasta riisutussa dokumentissa filmin kehitys hoituu keittiössä, ja pimiönä toimii saunan pesuhuone. Pimiö voi siis olla myös varsin arkinen työskentelytila. Dokumentin vitsikäs alaotsikko viittaa Kodakin ikoniseksi muodostuneeseen mainoslauseeseen: ”Sinä painat nappia. Me teemme loput.”
Väliseinän ohi kuljettuaan katsoja astuu lavastettuun ”pimiöön”, josta löytyvät kaikki välineet suurennuskoneesta kemikaalialtaisiin, metallisiin pihteihin ja kemikaalipurkkeihin. Oivaltavana yksityiskohtana toimii videoprojisointina toteutettu valokuvan siirtyminen altaasta toiseen. Kaiuttimista kuuluu puheena erilaisia muistoja pimiöstä. Näyttelyvieraat voivat jopa haistella pimiön tuoksuja peltipurkista!
Vasta näiden huoneiden jälkeen katsoja pääsee valokuvien äärelle. Odotuksen syntyminen vertautuu pimiötyöskentelyyn: kuvat syntyvät omalla tahdillaan, kiirehtiä ei voi. Suljetuista ja hämäristä näyttelyhuoneista tullaan ikään kuin takaisin päivänvaloon, tarkastelemaan tuloksia.
Pentti Sammallahti: Ristisaari (1996)
Näyttelyyn valitut teokset muodostavat varsin monialaisen joukon. Mukana on kotimaisten ja ulkomaisten kuvaajien töitä eri aikakausilta. Kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa, sillä katsojalle tulee tunne siitä, että kaikki kuvaajat ovat olleet saman asian äärellä. Kokeilemassa, etsimässä. Näyttely muistuttaa siitä, että analogisessa valokuvauksessa haluttu lopputulos syntyy usein monien vaiheiden kautta. Erilaisia säätöjä ei voi kokeilla etukäteen, vaan tarvitaan aina uusi kuva ja aina uusi koevedos. Ja aikaa kuluu.
Huomio siirtyy valokuvista niiden syntyprosesseihin. Valmiiden teosten lisäksi esillä on koevedoksia ja videoita, jotka kertovat valokuvien tekemisestä. Valokuvaukseen liittyy niin paljon muutakin kuin vain napin painaminen: se on suunnittelua, näkemistä, kokeilua ja löytämistä. Alan ajatella valokuvan automatisaatiota ja sen kehitystä. Vanhoissa kameroissa ei ole esimerkiksi sisäänrakennettua valotusmittaria, ja filmikin pitää rullata käsin. Juuri käsin tekeminen avaa mahdollisuuksia luovuudelle, kun kuvausprosessin eri vaiheita voi manipuloida lähes rajattomasti. Nykyajan teknisesti huippuunsa kehitetty ja automatisoitu digitaalinen valokuvaus alkaa tähän verrattuna vaikuttaa yllätyksettömältä, sattumalle ei siinä ole juuri sijaa. Digitaaliset kamerat on ohjelmoitu ottamaan hyviä kuvia, ne tekevät päätökset puolestamme.
Näyttelyvierailuun on syytä varata runsaasti aikaa. Katsottavaa, kuunneltavaa ja koettavaa on paljon. Seinille kirjoitettujen lyhyiden teematekstien ohella teoksia avaavat myös kuvaajien omin sanoin kerrotut taustat kuvien synnystä. Näitä voi lukea teosten yhteyteen sijoitetuista muovitaskuista. Katsoja saa myös näyttelyyn mukaansa pienen pimiösanasto-vihkosen, joka tuleekin tarpeeseen monessa otteessa. Tietoa on tarjolla paljon, mutta pienissä erissä ja erilaisissa muodoissa, mikä mahdollistaa sen, että katsoja voi itse valita, miten paljon kuhunkin teemaan haluaa perehtyä. Paikoin huomaan olevani jopa niin kiinnostunut teksteistä ja videoista, että itse valokuvat uhkaavat jäädä toissijaisiksi.
Ida Taavitsainen: teoksesta A Patchwork of Memories (2015)
Esille on asetettu kuvien lisäksi myös paljon erilaisia pimiöön ja analogiseen valokuvaamiseen liittyviä esineitä. Näyttelyn alkuun on tehty hieno asetelma vanhoista suurennuskoneista. Hämärässä tilassa olevat koneet on valaistu matalalta, mikä luo hauskan mielleyhtymän luonnontieteellisten museoiden dinosaurusten luurankoihin. Vitriineihin on koottu vanhoja filmi- ja vedospaperipakkauksia sekä esimerkiksi vanhoja kemikaalialtaita ja paperileikkureita, joiden pieni koko yllättää ja vähän huvittaakin. Näyttelyvieraat pääsevät myös kosketuksiin erilaisten filmityyppien kanssa, joita voi luupin ja valopöydän avulla vertailla. Näyttelyn viimeisessä huoneessa voi vielä selata vanhoja valokuvausoppaita, ja kiinnostava on myös lista elokuvista, joissa pimiö tai analoginen valokuvaus on keskeisessä osassa. Pimiöön liittyy valtava määrä esineellistä kulttuuria, ja tässä näyttelyssä on onnistuttu tuomaan sitä esille monin eri tavoin.
Näyttelyn erilaiset jaottelut toimivat hyvin, ne jäsentävät monitahoista kokonaisuutta olematta turhan jäykkiä. Temaattiset osiot limittyvät toisiinsa saumattomasti: mustavalkokuvista siirrytään värillisiin, erilaisia vedostustekniikoita ja efektejä esitellään omissa osioissaan. Näyttelyssä on monia hyviä havainnollistuksia. Erityismaininnan arvoinen on mustavalkovedoksen muodonmuutoksia esittelevä aikajana, jossa valokuvien lisäksi seinään kirjoitetut tietoiskut kertovat paitsi valokuvauksen teknisestä kehityksestä, myös muodin muuttumisesta eri vuosikymmenillä. Näyttelyllä on suuri opetuksellinen arvo, sillä se avaa pimiöön liittyvää esineistöä, sanastoa ja historiaa monipuolisesti ja oivaltavasti. Voin kuvitella, että näyttelystä tulee hitti varsinkin erilaisten koululaisryhmien keskuudessa.
Näyttely onnistuu myös välttämään iänikuisen vastakkainasettelun analogisen ja digitaalisen valokuvauksen välillä, ja korostaa sitä, että nämä kuvaustavat voivat hyötyä toisistaan, elää rinnakkain. Analoginen valokuvaus ei ole mennyttä aikaa, vaan pikemminkin taas muodissa. Valokuva on tullut jo niin kauas materiaalisilta juuriltaan, että ne ovat alkaneet kiinnostaa, ja hyvä niin, sillä se, joka ei ymmärrä pimiön taikaa, ei voi ymmärtää valokuvaa.
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa valokuvan ja materiaalisuuden välisistä suhteista nykytaiteessa Turun yliopiston taidehistorian oppiaineessa.
Pimiö – Darkroom -näyttely
Suomen valokuvataiteen museo 20.8.2015–31.1.2016
Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1 G
00180 Helsinki
Ti 11–18, ke 11–20, to-su 11–18