Irmeli Hautamäki
Suomi on tietotekniikan luvattu maa, painon ollessa nimenomaan sanan jälkimmäisellä puoliskolla. Tällaiseen johtopäätökseen olen tullut erinäisistä havainnoista ja ihmisten kommenteista.
Eräs kollega väitti hiljakkoin, etteivät suomalaiset taiteilijat olisi innostuneita edes Taide-lehden uudesta nettiversiosta. Heille kelpaisi vain paperille painettu lehti, joka hienoine kuvineen onkin tietysti houkutteleva. Muutama vuosi sitten edes ajatus taiteilijamatrikkelin siirtämisestä internetiin ei saanut kannatusta taiteilijaseuran taholta. Tämä saattaa olla ikäpolvikysymys: nuoremmilla taitelijoillahan on jo omat kotisivut internetissä. Mutta silti Suomi ei ole vielä internet –maa siinä mielessä, että tavalliset ihmiset ikään ja sukupuoleen katsomatta hankkisivat tietoa sieltä.
Painettu sana painaa yhä, sen osoitti myös keväällä Kiasmassa järjestetty Kenelle taidetta tehdään -tapahtuma, joka kantoi huolta pääkaupunkimme suurimman päivälehden kuvataidekritiikin tilasta. Järjestäjät olivat keränneet 2500 nimen adressin ja kiikuttaneet sen sanomalehden toimitukseen vaatien lisää huomiota kuvataiteelle. Mitä jos kritiikkiä alettaisiin etsiä netistä?
Tuumailin, että jos nuo 2500 allekirjoittanutta olisivat maksaneet kukin euron (1 €) verran mustekala.infon tilille, olisimme kyenneet sillä rahalla organisoimaan vuoden verran laadukasta kritiikkiä. Internetissä voidaan toimia melko pienillä summilla, sillä lehden tekemiseen ei tarvita painokoneita, graafisen alan tai kuljetusliikkeiden palveluksia. Rahat voidaan käyttää suoraan kirjoituspalkkioihin. Jotta kirjoittaminen saataisiin säännölliselle pohjalle, on palkkioita syytä maksaa.
Vuosi sitten, syksyllä 2006 mustekala aloitti 8 hengen voimin kritiikkien kirjoittamisen, ja tuloksena syntyi yli kaksikymmentä varmasti omaperäistä ja asiantuntevaa kritiikkiä. Arvostelijamme kävivät myös näyttelyissä ja tapahtumissa, jotka eivät kuulu mainstreamiin. Vuoden vaihtuessa toiminta oli kuitenkin pakko lopettaa varojen puutteessa. Hyvä organisaatio ja sen hankkima kokemus menivät hieman hukkaan.
Kiasman seminaarissa paikalla olleiden mustekalan edustajien mukaan tilaisuudessa ei oikeastaan ollut kyse kritiikin tilasta tai edes sen sisällöistä, vaan yleisemmästä taiteen ja taiteilijoiden aseman heikkenemistä koskevasta huolesta. Minna Heikinaho oli kehottanut taiteilijoita etsimään uusia verkostoja, jotka menevät valtamedian ohi. Se on oikein.
Kunnollista arviointia ja keskustelua halajavat voisivat nyt suunnata katseena internetiin. Mustekalaa voi lukea missä vain ja kuka vain! Se on lukijalleen ilmainen. Mustekalaa on syytä myös tukea ja sen voi tehdä maksamalla pikkusumman tilillemme Nordea 120035-158308. Oheen huomautus: ”Lisää kritiikkiä!” Syksyllä kritiikkien julkaiseminen on tarkoitus aloittaa jälleen, mikäli mahdollista.
Onko painettu kritiikki sitten parempaa kuin internetissä julkaistu? Toimittaja Jonni Roos oli tutkinut asiaa kirjallisuuskritiikin ja elokuvin kohdalla ja todennut, ettei asia ole näin. (Lähde: Kritiikin Uutiset 2/07) Roos oli huomannut että: ”Isojen lehtien kriitikot eivät välttämättä ole parempia kuin pienten nettijulkaisujen kriitikot. Joskus nimenomaan on päinvastoin.” Erityisesti, hänen havaintojensa mukaan kritiikeissä oli aika harvoin mitään omaperäistä, kritiikki toistaa samoja kaavoja samoja sanoja myöten. Uskallan väittää, että tämä ”ainasaman” toistuminen ei vaivaa ainakaan mustekalan kritiikkejä.