Nuppu Koivisto 11.9.2012
Klassiseen musiikkiin assosioitu elitismi kuuluu aiheisiin, joita jaksetaan vatvoa suomalaisessa kulttuurikeskustelussa vuodesta toiseen. Loppukesästä mediassa on kehitelty draamaa kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäen oopperassakäymisistä sekä taidemusiikki-instituutioiden kyvystä vedota ainoastaan harmaahapsisiin ikäluokkiin. Vastikään julkistettu suunnitelma Valtion taidemuseon säätiöittämisestä puolestaan nostanee esille kysymyksiä suurten musiikki-instituutioiden asemasta. Vaikka väittelyaiheet vaihtelevat, niiden välittämä asetelma pysyy samana: kaavoihinsa kangistunut ja luutuneita valtarakenteita henkivä klassinen musiikki vastaan uusiutuva sekä elävä populaarikulttuuri.
Lienee sanomattakin selvää, ettei edellä esitelty klisee pinttyneisyydestään huolimatta juurikaan vastaa todellisuutta. Ensinnäkin ennakkoluuloja löytyy väitetyn vastakkainasettelun molemmilta puolelta yllättävän vähän. Konserteissa ei tarvitse kovin montaa kertaa ravata havaitakseen, että harva klassinen muusikko elää yhden genren norsunluutornissa, ja toisaalta moni ummikko on innokas kokeilemaan esimerkiksi oopperakäyntiä. Kapeakatseisten ääripäiden korostaminen aliarvioi näin ollen sekä klasari-intoilijoiden että tyyliä tuntemattomampien asenteita.
Myös klassisen musiikin samaistaminen yksipuolisesti rahareikänä Suomen Kansallisoopperan, Musiikkitalon tai suurten sinfoniaorkestereiden kaltaisiin instituutiohin vaikkapa Helsingin Sanomain kulttuuritukia käsittelevissä artikkeleissa antaa melkoisen vääristyneen kuvan koko taiteenlajin joustavuudesta. Esimerkiksi konserttien alati lisääntyvä poikkitaiteellisuus on seikka, jota harvemmin korostetaan laajemmalti kulttuurijournalismissa. Silti kuvallisen, äänellisen ja kirjallisen ilmaisun yhdistäminen on olennaisessa osassa monissa esitysprojekteissa, mikä näkyy erinomaisesti esimerkiksi Kamarikesä-festivaalin tai Meidän festivaalin kaltaisten nuoremman polven tapahtumien ohjelmasuunnittelussa.
Mitä tulee yleiseen harhaluuloon siitä, että klassinen musiikki vaatisi kunnolla auetakseen kuulijalta teoreettista tietomassaa, konserttikävijän hahmottama todellisuus osoittaa jälleen toista. Toisin kuin esimerkiksi Johanna Korhonen kolumnissaan (HS 8.8.2012) piikittelee, edes harva ammattimuusikko äityy väliaikakeskusteluissa puimaan äänenkuljetusongelmia tai sointuvaihdoksia. Ryppyotsainen stereotypia ruokkii sitä paitsi välillisesti käsitystä, jonka mukaan klassisella musiikilla olisi jokin erityisasema teoreettisen kompleksisuuden suhteen, mikä osaltaan vahvistaa ajatusta taidemusiikin suljetusta elitismistä. Luonnollisesti itse kuuntelukokemusta ajateltaessa monipuolisuus tuskin on genresidonnaista niin rytmin, äänen kuin musiikin herättämien tunteidenkaan tasolla.
Toki tiedollinen ymmärrys voi ratkaisevasti rikastuttaa musiikkielämystä, mutta sen merkitys ei rajoitu klassisen musiikin traditioihin. Esimerkiksi elektronisen musiikin herkullisia yksityiskohtia kuuntelee huomattavasti herkemmällä korvalla, jos on jonkinlainen käsitys niiden syntymekanismista. Toisaalta vaikkapa Arvo Pärtin Cantus in memoriam Benjamin Britten –kuoroteoksen (1977) eri kerrostumia osaa arvostaa toisella tasolla, mikäli tiedossa on kappaleen askeettinen muotoperiaate. Kummassakaan tapauksessa kognitiivinen puoli ei kuitenkaan liene edellytys kylmille väreille.
Varsinaiseen kulttuurijournalismin piirissä sivuutetaan usein sekin seikka, että myös klassisen musiikin harjoittaminen on saanut vaivihkaa mediassa kuivan sekä kaavoihinsa kangistuneen ilmaisukeinon leiman. Etenkin pianonsoitto kärsii yleisyydessään näistä ennakkoluuloista: vaikkapa Jenni Vartiaisen tai Chisun kaltaisten poptähtien lehtihaastatteluissa muistetaan usein mainita, kuinka turhauttavasti etydien paukuttaminen aikoinaan kahlinnut kyseisten taiteilijasielujen luovuutta. Totta onkin, että improvisaation ja säveltämisen kaltainen kokeilevampi harrastuneisuus on musiikkiopistoissa jäänyt harmillisesti syrjään, joskin tilannetta on viime vuosina koetettu tuntuvasti kohentaa. Valitettavasti musiikissa mikään ei kuitenkaan ole ilmaista: jokaisen instrumentin hallinta – oli kyseessä sitten viulu, sähkökitara tai vaikka triangeli – kysyy tylsää puurtamista, vaikka tekniikkaharjoitukset eivät tulkinnallisesti mielenkiintoisia haasteita aina tarjoaisi.
Edellä esitetyistä pohdinnoista ei tietenkään seuraa, ettei klassisen musiikin maailmaa olisi syytä uudistaa ja avata jatkuvasti vähemmän asiaan harjaantuneelle yleisölle. Syitä itsetutkiskeluun sekä –kritiikkiin on aina, mistä esimerkiksi Korhosen kolumni on kaikessa provokatiivisuudessaan oiva muistutus. Onneksi kekseliäisyyttä, monitaiteisuutta ja aloitteellisuutta tuntuu alan nuorisolta silti löytyvän ilman keinotekoisia taideyliopistoprojektejakin.