Lauri Astalan Taidemuseo Meilahdessa 22.9–14.11.2010
Lauri Astalan (s. 1958) näyttely Helsingin taidemuseo Meilahdessa on sarja sijoiltaan sysäämisiä. Yhtäältä on kyse siirtymistä, joita näyttelyn ripustus luo. Teokset rakentavat hienon dramaturgian läpi Astalan tuotannon: Ensin katsoja lähetetään pienelle matkalle. Sen jälkeen karttojen ja maailmankaikkeuden rakenteiden pohdinnasta kuljetaan kohti yksittäistä, ainutlaatuista kohtaamisen kokemusta. Toisaalta näyttely nostaa keskiöön pienemmät, sisäiset sysäykset ja ravistelut, joita teokset voivat katsojissa aiheuttaa.
Näyttely kokoaa yhteen teoksia kahdenkymmenen vuoden ajalta. Meilahdessa onkin hienosti hahmotettavissa siirtymä 1990-luvun ja 2000-luvun tuotannon välillä. Oivallusten ohella näyttelyssä voi ihailla myös teknistä taituruutta, kuten Suunnitelma (1993) -teoksessa. Se liittyy Umberto Econ romaaniin Foucaultin heiluri ja on eräänlainen yritys purkaa koodi: komea puinen 1600-luvun estetiikkaa huokuva kartta ja sitä ”lukeva” vipukoneisto yhdistyy 1990-luvun alun tietokoneeseen ja matriisitulostimeen.
Jos varhaisemman tuotannon tieteellisen maailmankatsomuksen tarkastelu yhdistyy mielessäni mm. Lauri Anttilaan – Astalan opettaja – niin vuosituhannen vaihteessa elokuvaopinnot Chicagon Art Institutessa heijastuvat voimakkaasti 2000-luvun tuotantoon, jossa pääpaino on liikkuvassa kuvassa. Mutta ehkä tätä siirtymää ei pidä korostaa liiaksi: sekä maailman että toisen kohtaamisessa on kyse myös samoista asioista, meitä ympäröivän todellisuuden havainnoinnista.
Lauri Astala: Maailma on fantasian kartta (1990), kuva: Matti Niemi
Esimerkkejä varhaisempien teosten erilaisten maailmasuhteiden pohtimisesta ovat esimerkiksi Songlines – sävellys karttapallolle ja soittorasialle (1993) sekä Maailma on fantasian kartta (1990) -teokset. Songlines yhdistää vanhanaikaisen karttapallon ja soittorasian. Maapallon pyöriessä mannerten ääriviivojen kohoumat soittavat soittorasiaa. Teos liittyy Australian alkuperäiskansojen perinteeseen, jossa laulujen avulla voidaan välittää tietoja erilaisista reiteistä. Teoksessa aboriginaalien laulujen ideaa on ikään kuin sovellettu maapalloon – kuten Bruce Chatwin yritti The Songlines (Näkymättömät polut) -kirjassaan jäljittää – ja samalla puettu valistuksen ajan estetiikkaan. Maailma on fantasian kartta -teos on puolestaan pyöreä vesiallas, jossa neljä veistospäätä puhkuu tuulta. Pinta väreilee välillä idästä välillä pohjoisesta. Antiikin Kreikassa eroteltiin yhteensä 32 tuulta, joista neljä päätuulta olivat keskeisimpiä. Antiikin kirjallisuudesta löytyy kuvauksia tuulten jumalista sekä joukko legendoja siitä ketkä tuulet olivat veljeksiä ja kuka rakastui kehen. Talven tuoja Boreas tietysti puhalsi kylmmimmin. Eräänlaisena jäänteenä näistä maailmantuulista voi pitää karttoihin piirrettävää tuuliruusua, josta kompassiruusu myöhemmin kehittyi.
Useissa Astalan 2000-luvulla valmistuneissa teoksissa toistuu usein sanapari ”pieni spektaakkeli”. Nopea assosiaatio johtaa situationistiliikkeen perustajaan Guy Debordiin. Tämä kirjoitti Spektaakkelin yhteiskunta -teoksessaan (1967) siitä, miten ihmisestä on tullut vain vieraantunut kuluttuja. Kapitalismin myötä elämme spektaakkeliyhteiskunnassa, jossa jokainen tilanne on meille jo ennalta annettu, niin että oikeastaan osallistumme omaan elämäämme vain tarkkailijoina. Astalan teoksia katsoessa ”spektaakkeli”, näytös tai massiivinen esitys, avautuu toiseen, intiimimpään ja pienempään suuntaan. Sana tarkoittaa myös ilmestystä ja näkyä sekä jotain varta vasten katsottavaksi valmistettua. Se juontuu latinan katsomista tarkoittavasta sanasta. Kyse on siis ennen kaikkea havainnosta. Tämä näkemisen ja havainnon tutkiminen löytyy myös kuvataiteen ytimestä, mutta sen voi laajentaa käsittämään myös kysymykseksi, joka koskee koko olemistamme ja maailmasuhdettamme.
Pieni spektaakkeli kuvankalaisuudesta (2005), kuva: Sakari Viika
Joissain teoksissa spektaakkelin erilaiset merkitykset punoutuvan kiinnostavalla tavalla yhteen. Vuonna 2005 valmistunut Pieni spektaakkeli kuvankaltaisuudesta -teos lainaa Jorge Luis Borgesin pienoisnovellia ”El rigor en la ciencia”, tieteen ankaruudesta. Borgesin novelli kertoo tarinaa maasta, jossa kartografiaan suhtauduttiin intohimoisesti. Lopulta päätettiin tilata kartta, joka olisi 1:1 esitys valtiosta. Tämä kartta peitti koko valtion. Astalan teoksessa kuvankaltaisuus on toteutettu videoprojisoinneilla ja metallisilla kirjaimilla. Sitaatti Borgesin novellista leijuu vaijerin varassa tilassa, jonka seinillä vilistää pikselimassa. Tavallaan analogisempaa Charles Sandisonia? Teoksen tilallisuuden kokemus on hyvin voimakas, lumisateen ja tekstin yhteisvaikutelma on yhtäkkiä hämäävä, on kuin katsoisi 3D-elokuvaa. Ehkä tässä onkin yksi mahdollinen näkökulma teokseen: kenties mielettömät, koko valtion kokoiset kartat voisivat olla vaikka 3D-esityksiä tai virtuaalimaailmoja, jotka synnyttävät keinotekoisia rinnakkaistodellisuuksia ja sekoittavat kuvan ja todellisuuden raja-aitoja? Tai sitten teoksen voi nähdä myös eräänlaisena hyvästijättönä kartalle.
Samanlaista uudelleenjäsentymistä voi jäljittää myös kolmen videoteoksen sarjasta. Rome Dérive I, II ja III liittyvät nekin löyhästi karttaan, tosin käänteisesti. Dérive viittaa situationistien ja psykomaantieteilijöiden harrastamaan metodiin, ajelehtimiseen. Sen tarkoituksena on kulkea rakennetussa ympäristössä ilman ennakkoluuloja ja herkkänä aistimaan erilaisia tunnelmia ja niiden muutoksia. Yksi situationistien metodi saattoi olla esimerkiksi Lontoon metrokartan käyttäminen Saksan maaseudulla. Kolmessa Rooma-aiheisessa videossa avautuu kolme näkökulmaa. Ensimmäisessä teoksessa valon heittämät varjot kiinnittävän huomion yksityiskohtiin, pyhimykset lähtevät kävelylle kun turistien ja patsaiden varjot sekoittuvat. Lintuparvien – vai lepakoiden? – äkkinäiset liikkeet saavat ajatukset vaistonvaraisiin liikkeisiin. Dérive II näyttää hitaasti paljastuvan ja hämärtyvän Rooman siluetin. Rome dérive III kuljetaan Fellinin La Dolce Vita elokuvan maisemissa. Kyseessä on tietysti kohtaus, joka huipentuu Sylvian eli Anita Ekbergin kylpyyn Fontana di Trevissä. Kamera-ajot ja paikat toistuvat, mutta teoksessa öinen Rooma muuttuu nuhjuiseksi elokuvalavasteeksi. Dérive sarjasta syntyy ehkä silta varhaisempien maailman kuvaamiseen ja karttoihin liittyvien teosten ja uudempien, toisen kohtaamiseen ja hienovaraisempien arjen kokemusten tarkasteluun välille?
Lauri Astala: Rome dérive I (2006)
Näyttelyn viimeiset teokset muuttuvat yhä intiimeimmäksi. Pieni spektaakkeli läheisyydestä (2005) ja Pieni spektaakkeli kohtaamisesta (2005) käyvät iholle. Näyttelyssä tulee mieleen elokuvateoreetikko Vivian Sobchack, joka on kirjoittanut Maurice Merleau-Pontyn fenomenologian innoittamana katsojan aktiivisuudesta, siitä miten havainto ja ilmaisu voivat kietoutua toisiinsa. Hieman yksinkertaistaen: vaikka istuisi pimeässä elokuvasalissa katsoja on aktiivinen, ja hänen kokemuksensa voi olla kehollinen. Ajatuksessa ei sinällään ole mitään järisyttävää, mutta toisinaan törmää teoksiin, jotka saavat miettimään miten jotkut teokset puhuttelevat katsojaa iholle tai pikemminkin ihon alle käyvällä tavalla.
Erityisesti Astalan Pieni spektaakkeli kohtaamisesta teosta katsoessa mietin tätä ajatusta katsojan aktiivisesta passiivisuudesta. Teoksessa katsojan on istuuduttava nojatuoliin. Katsojaa vastapäätä heijastetussa videoprojisoinnissa istuu taiteilija, väliin jää puoliläpäisevä peili. Taiteilijan esittämä monologi tuntuu tunkeutuvan yhtäältä omaan päähäni tai toisaalta puhuvan minusta: tekstinä on ote Maurice Blanchot’n kirjasta Le dernier homme, viimeinen ihminen. Se kertoo toisesta ja toisen kohtaamisen vaikeudesta. Ankara monologi kampeaa sijoiltaan minää: välissä ajatukset ovat omiani ja hetken päästä koen olevani se kasvoton hän, josta teksti kertoo.