Sini Mononen 15.3.2011
HYY:n elokuvaryhmän ja Kavan Pohjoismaisen elokuva sarjassa esitettiin maalikuussa 2011 Ingmar Bergmanin Persona – Naisen naamio. Kävin katsomassa elokuvan, minkä vuoksi ystäväni kertoivat tuntevansa kateutta minua kohtaan. Tunne johtui heidän mukaansa siitä, että minulla oli onni kokea suuren taideteoksen näkeminen ensi kertaa.
Bibi Andersson ja Liv Ullman PersonassaPersona – Naisen naamio valmistui vuonna 1966. Elokuva syntyi Bergmanin (1918-2007) uralla vaiheessa, jolloin hän asui vaimonsa Käbi Laretein kanssa Fårön saarella, Gotlannin pohjoispuolella. Bergman piti itse elokuvaansa avauksena johonkin uuteen, tuntemattomille teille. Elokuva kertoo näyttelijä Elisabeth Voglerista (Liv Ullmann), joka menettää yllättäen äänensä teatterin lavalla. Tutkimuksissa käy ilmi, että Elisabethissa ei ole mitään henkistä tai fyysistä vikaa. Hän on vain lakannut puhumasta. Elisabeth lähetetään rannikolle lepäämään apunaan sairaanhoitaja Alma (Bibi Andersson). Naiset viihtyvät toistensa seurassa suorittaen kesäisiä askareita. Alma puhelee Elisabethille ja nauttii siitä, että joku niinkin kaunis ja kuuluisa kuin Elisabeth suo hänelle huomiota ja kuuntelee hänen ajoittain banaaliakin omaelämäkerrallista tarinointia. Vähä vähältä Alma ihastuu ja rakastuu Elisabethiin. Syntyy jännite, joka purkautuu mustasukkaisuuteen, kyynisyyteen ja lopulta romahdukseen.
Bergmania voidaan hyvällä syyllä pitää ohjaajana, joka kuvaa omaa elämäänsä raadollisestakin näkökulmasta uudestaan ja uudestaan. Taiteilijan näkemys henkilöhistoriastaan on toisinaan raaka. Omaelämäkertansa Laterna Magican (1987) sivuilla hän on tuskin päässyt elämänsä alun kuvailun makuun, kun taiteilija on jo omien sanojensa mukaan toivonut vanhempiensa kuolemaa ja yrittänyt murhata pikkusiskonsa vanhemman sisaruksen kateuden riivaamana. Kun koulutoveri kuolee, on pieni Bergman helpottunut. Äidin kuoleman edessä aikuisena miehenä koettu suru yllättää hänet rajuudessaan.
Vaikka Ingmar Bergmanin maailmankuva on kyynisyyden ja itsekeskeisyydenkin sävyttämä, voi Persona – Naisen naamiosta löytää yleisinhimillisen tulkinnan, joka ei vaadi elokuvaohjaajan elämäkerran läpikotaista tuntemusta. Itse pääsin tämän tulkinnan makuun aivan toisen elokuvan siivittämänä. Personasta löytyi selkeitä yhtymäkohtia David Lynchin vuonna 2001 ilmestyneeseen elokuvaan Mulholland Drive. Ulkoisia yhteyksiä on paljon: molemmissa kaksi identiteettinsä kadottanutta naista – tumma ja vaalea – joutuu tahtomattaan läheiseen vuorovaikutukseen vain hukatakseen itsensä uudestaan ja vakavammin toinen toisensa elämään ja identiteettiin. Heidän välillään on ensin avunantoa, sitten ystävyyttä, rakkautta ja lopulta vihaa ja kateutta. Arvata saattaa, että Lynch on saanut inspiraation elokuvaan juuri Bergmanin Personasta.
Naomi Watts ja Laura Harring Mulholland DrivessaYhtenevän aiheen lisäksi Lynch käyttää samoja elementtejä tarinan käännekohtina: arkiset esineet nousevat tarinan laukaisijoiksi, ja naisten yöllinen kohtaaminen johtaa lopulliseen liukumiseen ja persoonallisuuden särkymiseen. Mulholland Drivessa käänteen tekevän yön jälkeen Betty (Naomi Watts) herää Ritana vieraasta asunnosta. Personassa sairaanhoitaja Alma kärsii mustasukkaisuudesta ja huutaa lopulta äänensä menettäneelle Elisabethille ”minä en ole kuten sinä”. Hän kammoaa Elisabethin kylmyyttä ja kyynisyyttä. Kuten Mullholland Drivessa, molemmat naiset omaksuvat elämänkatsomuksen, jossa uskolle ja hyvyydelle ei ole sijaa. Elämä on sattumien ja tuhoavien voimien sanelemaa. Se on järjetöntä mykkyydessään, välinpitämättömyydessään ja rakkaudessaan, joka eheyttämisen sijaan tuhoaa rakastavaiset ja ajaa heidät erilleen. Usko toiseen ihmiseen ei kannata. Bettyn halu auttaa Ritaa (Laura Harring), ja Alman hoivaava ja uskoutuva lähentyminen Elisabethiin repii naisten elämät hajalle.
Elokuvien välittämä maailmankuva on synkkä. Siinä toistuu eksistentialismin perusteesi maailmaan heitetystä yksilöstä, joka ajelehtii kohtalonsa armoilla. Eksistentialismin nousu taiteeseen toisen maailmansodan jälkeen ei liene sattumaa. Myös Personassa toistuu yleinen länsimaita heitellyt tunne individualismin hyvistä ja huonoista puolista. Elokuvassa todetaankin ongelman piilevän siinä, että idea elämästä ei vastaa yksilön tekoja. Olemme yhtä aikaa pakotettuja elämään siinä elämässä, johon meidät on heitetty ja samalla meillä on yksilön näennäinen vapaus valita ja määrittää oma elämä ja sen suunta. Näiden todellisuuksien ristiriita johtaa Bettyn ja Alman sinisilmäisyydestä kyynisyyteen ja perikatoon, ja nostaa elämän runtelemat ja Ritan ja Elisabethin uhrin asemasta kylmään ja välinpitämättömään valta-asemaan.
Länsimaisen ja arabimaailman kulttuurien muutosta tutkinut Amin Maalouf kirjoittaa teoksessaan Maailma järkkyy – Kun kulttuurimme uupuvat (2009) länsimaisen kulttuurin ristiriidoista. Maailman valtiaaksi noussut länsimainen kulttuuri on muuttunut 1900-luvulla epäkulttuuriksi, joka ei tarjoa ihmisille henkistä kotia vaan repii heidän identiteettinsä ja ajaa juurettomaan tilaan. Maaloufin mukaan ”Länsi on voittanut, sillä sen malli on lyönyt läpi, mutta oman voittonsa huumassa se on hävinnyt. [–] Ei siksi, että muut kulttuurit olisivat syrjäyttäneet sen, vaan siksi, että muut kulttuurit ovat omaksuneet sen kulttuurin ja vieneet siltä sen mihin sen erityisyys ja paremmuus tähän asti perustuivat.”
Maalouf tarkastelee maailman kulttuurisen tasapainon tilaa kylmän sodan kautta. Kommunismin murennuttua kapitalismi nousi johtoasemaan ja alkoi voittoisan nousunsa. Kapitalismin mukana levitettiin demokratian valheellista ihannetta. Valta-asemassa oleva kulttuuri ei kuitenkaan ollut valmis antamaan kaikille maailman ihmisille demokratiaa, joka antaisi vapauden päättää itse omista asioistaan, vapauden samoihin hyvinvoinnin etuihin kuin länsimaissa ja luvan nousta kilpailevaksi voimaksi maailman herruuden tavoittelussa.
Länsimaat ovat kulkeneet Maaloufin mukaan 1900-luvulla pitkän, mutta kulttuurihistoriallisesti katsottuna nopean tien kohti kulttuurinsa menettämistä ja juurettomuuden tunnetta.
Tämä juurettomuus näkyy ja kuuluu 1900-luvun puolivälin jälkeen syntyneissä taideteoksissa. Sitä ilmentää myös paniikinomainen usko nationalismiin, joka valitettavasti nostaa päätään myös Suomessa tänä päivänä. Maalouf katsoo, että olemme tulleet jonkin tien päähän. Kulttuurimme on muuttumassa ja maailman painopiste siirtyy lännestä toisaalle. Maailma muuttuu kiihkeässä tahdissa. Jos teknologian kehitys on muuttanut taidetta niin kulttuurien muutos on ravisuttanut sitä yhtä lailla.
Bergmanin Personan suomenkieliseen nimeen annettu lisäys Naisen naamio, antaa harhaanjohtavan, vaikkakin bibliografisesti tarkasteltuna toden lisän elokuvaan. Toisaalta se heijastelee Bergmanin elämässä ollutta vaikeaa suhdetta naisiin. Huomionarvoista kuitenkin on se, että elokuvan alkuperäinen nimi ei viittaa vain naiseuteen. Termi persona tulee latinasta (per sonare). Se tarkoittaa naamiota ja erityisesti sosiaalista naamiota, jota kannamme mukanamme. Personan ja Mulholland Driven sosiaaliset naamiot ja niiden tavoittelu hukkaavat ihmisen oman identiteetin ja tekevät yksilöistä paradoksaalisesti persoonattomia.
Nämä elokuvat ilmentävät kulttuurimme muutosta, joka on alkanut 1900-luvulla ja jatkuu yhä. Niiden kyky porautua olennaiseen näkyy molempien elokuvien yhäkin ajankohtaisessa aiheessa. Kaikessa unenomaisuudessaan ja hämärässä painajaismaisuudessaankin ne ovat tarkkanäköinen kuvaus aikamme nurjasta puolesta.
Lähteet:
Bergman, Ingmar (1987): Laterna Magica. Suom. Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava.
Maalouf, Amin (2009): Maailma järkkyy. Kun kulttuurimme uupuvat. Suom. Lotta Toivanen. Helsinki: WSOY.