Kari Yli-Annala 23.1.2013
Päivämäärä 17.1.2013 oli merkittävä, taiteen täyttäessä 1000050:nä syntymäpäivänään pyöreitä vuosia. Samoihin aikoihin käytiin lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa omituinen keskustelu taideteoksen saavutettavuudesta. Tai oikeastaan kysymys oli toimittaja Ilkka Malmbergin yrityksestä puhua “taviksena”, joka ei saa otetta Kaija Saariahon atonaaliseen musiikkiin. Sitä ennen kuitenkin kerron mikä Taiteen syntymäpäivä on. Jälki vie ensin 1960-luvulle ja sen jälkeen huimiin myytin ja evoluution ajanjaksoihin.
Ranskalainen fluxus-taiteilija Robert Filliou kertoi vuonna 1963 milloin taide syntyi. Se tapahtui 17. tammikuuta miljoona vuotta sitten, kun eräs pesusieni kastui veteen. Pesusienen merkitys jäi Fillioun kertomuksessa avoimeksi. Kenties sillä maalattiin jokin merkki, muoto tai figuuri tai kenties kymmeniä vuosia hitaasti kasvavan hermafrodiittisen pesusienen elämä itsessään antoi mallin taiteelle tuona päivänä. Taiteen syntymäpäivän paljastumisen merkitys ei jäänyt huomaamatta ja vuoden 1963 jälkeen taiteilijaryhmät, yksittäiset taiteilijat ja instituutiot eri puolilla maailmaa ovat viettäneet sitä satunnaisesti tai säännöllisesti. Juhlintaan kuuluvat taiteelliset esitykset, paperihatut ja syntymäpäiväkakut.
Kuultuani Taiteen syntymäpäivästä olen juhlinut sitä vuosittain perustamani Kokeellisten taiteiden nomadisen akatemian kautta. Tämän vuoden tapahtuma “Pesusieni on heitetty” – “Spongia iacta est” järjestettiin Pariisin Cité Internationale -taiteilijaresidenssin työhuoneessa ja Helsingin Alppilassa, joiden välillä oli Skype-yhteys. Yksistään meidän tapahtumassamme Taiteen syntymäpäivää juhli kaiken kaikkiaan kuutisenkymmentä ihmistä. Söimme kakkua ja lauloimme taiteelle onnittelulaulun. Teimme, kuulimme ja näimme runoa, kokeellista äänitaidetta ja performanssia. Lisäksi otin Pariisista yhteyden Berliiniin, jossa Gabi Schaffner esitteli Skype-yhteyden kautta 50 melkein jo unohdettua pientä esinettä. Meno oli mutkatonta eikä kenellekään tullut varmaan mieleenkään että taiteen vastaanottaminen voisi olla jotenkin ongelmallista.
Taiteen syntymäpäivän jälkeen luin Helsingin Sanomista toimittaja Ilkka Malmbergin yrityksestä ymmärtää säveltäjä Kaija Saariahon nykymusiikkiteosta. Siinä taide näyttäytyi kovin raskaana asiana. Musiikki ei onnistunut haltioittamaan Malmbergia arkisten asioiden keskellä. Myöhemmin, lauantaiessee-otsikon alla Malmberg tarkensi projektiaan. Hän halusi kertoa niin suurelle yleisölle kuin eliitillekin, että kaikki taide ei sovi kaikille ja että korkeakulttuurinen taide on asia, jota kokonainen sukupolvi on pakotettu arvostamaan väkisin. Kuunnellessaan Saariahon musiikkia kuulokkeilla metrossa Malmberg häpesi. Kulttuuriratikoiden, katukamariorkesterien ja erilaisten Art goes Kapakka -tapahtumien aikana ajatus taiteen kuuntelun tuottamasta häpeästä julkisella paikalla tuntuu oudolta. Malmbergin tarkoitus on ollut ehkä kultivoida kultivoituja, puhua kuvitellun kansan äänellä. Ongelma on vain, että tuo kansa on aina kuviteltu eivätkä kaikki jaa Malmbergin alemmuudentuntoa ja ennakkoluuloja. Malmberg tuntui suhtautuvan taiteeseen kuin skeptikko taikakaluun, jonka toimivuus jäi hyvän yritystenkin jälkeen todistamatta. Ehkä hänen olisi kannattanut kokeensa aikana yrittää lähestyä jotakin toistakin taideteosta.
Vaikeita henkilökohtaisia aiheita on käsitelty päiväkirjamuotoa hyväksi käyttäen myös taiteessa. Kokeellisen elokuvan tekijän Jonas Mekasin videoteos Sleepless Nights Stories (2011) alkaa keskeltä huonetta, joka on täynnä täyteen pakattuja pahvilaatikkoja. Mekas pohtii elämäänsä joka on “pakattu laatikkoon”. Unettomuuden teema vie baariin, jossa yksinäiseksi itsensä tunteva voimakastahtoinen nainen (Marina Abramovic) kertoo joskus kaipaavansa tavallista elämää. Tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiraationsa saanut videoteos muistuttaa journalistista tutkimusmatkaa. Mutta Mekas ottaa vapauden käsitellä osittain sisäkkäisiä todellisuuden elementtejä tavalla mikä sotisi varmasti vastuullisen dokumenttielokuvantekijän eetosta vastaan. Taiteilijakollegan ratsastusonnettomuuteen liittyvä hevonen puhuu yllättäen lauseita tuonpuoleisen tai henkimaailman lähettiläänä. Saako näin tehdä?
Journalisti Malmberg pyrkii omassa päiväkirjassaan toiseen suuntaan. Hän kuvittelee ympärilleen arjen, jossa mielikuvitus ja taide jäävät kahlituiksi. Toimittaja joutuu yhä syvemmälle oman projektinsa vangiksi. Lisääntyvä tietomäärä ei vapauta taiteen tuottamaan spontaaniin nautintoon. Malmbergin eetos tuoda yhteen korkeakulttuuri ja arki hiertää häntä, tuottaen unettomuuden kaltaisen ongelman. Epäonnistuminen on ennalta-arvattavaa sillä normaaliksi tekeytyminen vie helposti pois oman mielikuvituksen voimia. Transgressiota ei tapahdu eikä artikkeli puhkea kukkaan journalismin taiteena. Lukija odottaa joko täydellistä romahdusta tai toista näytöstä. Kumpaakaan ei tapahdu koska tämän journalistisen projektin attraktori kiertyy todellisuuden yllätyksellisyyden sijaan kohti kuviteltua normaalia. Mekasin sanoin: “normaalit ihmiset laulavat keskiluokkaisin äänin.” Toivotan hieman jälkikäteen Mustekalan lukijoille ja Malmbergillekin hyvää Taiteen syntymäpäivää.
Linkit
Ilkka Malmbergin alkuperäinen artikkeli
Kaija Saariahon vastine Malmbergille ja Malmbergin vastine Saariaholle