Pieniä kirjoituksia taiteesta ja demokratiasta I

Kaija Kaitavuori 25.11.2015

Missä on kansa?

Vuonna 2009 Antony Gormley nosti Lontoon Trafalgar Squarella sadan päivän aikana 2400 ihmistä tyhjillään olleen patsasjalustan päälle tunniksi kerrallaan tekemään mitä ikinä nämä halusivat. Ihmiset valittiin halukkaaksi ilmoittautuneiden joukosta arpomalla. Tuloksena oli One and Other, ”A living portrait of the nation”.

Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen puolestaan kyselivät sadalta ihmiseltä näiden mielipiteitä kolmestakymmenestä aiheesta. Osallistujat on koottu tilastollisen otannan mukaan edustamaan suomalaisia tasapuolisesti. 51 on naisia ja 49 miehiä, yksitoista asuu Helsingissä, kolme Lapin läänissä ja yksi Ahvenanmaalla, on kuusi suomenruotsalaista ja viisi maahanmuuttajaa jne.

Sata päivää, sata ihmistä – Englannin ja Suomen kansat minikoossa?

Gormleyn One and Other antoi ihmisille tilan ja tilaisuuden tavoittaa tunnin ajan suuri määrä katsojia ja kuulijoita keskellä vilkkainta Lontoota ja vielä enemmän suorana striimauksena netissä. Tilaisuutta käytettiin mitä erilaisimpiin tarkoituksiin; yksille se oli mahdollisuus esittää taitojaan tai huvittaa ohikulkijoita, toisille se oli tilaisuus tuoda esiin tärkeitä asioita, joiden puolesta he työskentelivät tai taistelivat, ja jotkut taas ottivat tilanteesta kaiken irti pelkästään kokemalla miltä tuntui seistä taideteoksena muiden monumenttien keskellä. Tilan käyttötapaa tai sisältöä ei ollut ennalta määritelty tai rajoitettu, joten kukin osallistuja päätti itse, mistä teoksessa oli kulloinkin kyse.

Tellervo Kalleinen & Oliver Kochta-Kalleinen, teoksesta 101 kaikkien puolesta. Kuva: Taidehalli

Kochta-Kalleisten teoksessa 101 kaikkien puolesta ihmiset kertovat mielipiteitään heille esitetyistä väitteistä. Vastaukset on järjestetty gallupeista tutulle viisiportaiselle täysin samaa mieltä / täysin eri mieltä –asteikolle. En koskaan itse pysty vastaamaan mihinkään kyselyihin, koska jään saivartelemaan käsitteistä ja tavoista, joilla kysymykset on asetettu, ja koska en pysty antamaan ykskantaisia vastauksia vaan haluan selittää, miksi olen jotain mieltä ja että toisaalta voisin ehkä ajatella toisinkin… No, tässä teoksessa ihmiset nyt saavat kertoa näitä taustoja ja selittää motiiveitaan. Ja niinpä yksiulotteiselle suoralle asetetut mielipiteet eivät tosiaan olekaan niin yksioikoisia eivätkä ehdottomia. Paljastuu ristiriitoja, sävyjä, anekdootteja ja elämänkokemuksista nousevia selityksiä, jotka eivät näy numeroissa ja tilastoissa.

Kuvaavatko nämä videot nyt yhtään sen paremmin Suomen väestöä kuin Gormleyn performanssialusta Englannin asujaimistoa? Vaikka kumpaakaan tuskin on tarkoitus ottaa kirjaimellisesti, molemmat teokset esittäytyvät edustuksellisuuden tai ainakin edustavuuden nimissä: One and Other kertoo olevansa kansakunnan elävä muotokuva, 101 kaikkien puolesta edustavansa tilastollista poikkileikkausta Suomen väestöstä. Mikä oikein on hyvä tai edes mahdollinen tapa esittää tai edustaa, representoida, suurta joukkoa ihmisiä?

Taiteessa valtakuntaa on perinteisesti edustanut sen hallitsija – voittoisa keisaripysti, ratsastajapatsas tai sellainen kuin Trafalgar Squaren muilla jalustoilla seisovat kansallissankarit. Historiasta tunnetaan toisaalta myös kuvatyyppi composite portrait joka visualisoi kollektiivista oliota, esimerkiksi valtiota (Gamboni 2005). Se rakentuu kaksois-mimesiksen varaan: isompi kuva koostuu pienistä kuvista. Tunnetuin näistä on Thomas Hobbesin kirjan kannen kuva Leviathanista, jättiläishallitsijasta, jonka ruumis muodostuu lukemattomista pikkufiguureista, kansalaisista. Leviathan illustroi teoriaa yhteiskuntasopimukseen perustuvasta valtiosta, jossa kansalaiset yhteistuumin luopuvat itsehallintaoikeudestaan ja antavat vallan henkilölle tai ryhmittymälle, jolla on mandaatti toimia heidän nimissään. Personifikaatio kuvaa toimijuuden delegointia: johtaja on kansan ruumiillistuma.

Thomas Hobbes: Leviathan

Kalleisten haastattelemat ihmiset muodostavat teoksen käyttöliittymän alkutilanteessa kuvan, jossa kaikki sata ovat kääntyneet kohti katsojaa, kuten Leviathanin pikku-ukkelit ikään. Gormleyn projektissa ihmiset eivät ole läsnä yhtä aikaa vaan jatkumona ajassa. Muodostuuko heistä jokin itseään ja yksittäisiä ihmisiä suurempi kokonaisuus? Edustaako tämä kokonaisuus meitä?

101 kaikkien puolesta viittaa politiikkaan lainaamalla muotonsa ”kansan” mielipidettä sondeeraavista gallupeista, joita tehdään etenkin vaalien alla. Nyt kuitenkin kurkistetaan galluplukujen taakse. One and Other oli selkeästi poliittinen asettuessaan merkityksin ladatulle aukiolle, joka säännöllisesti on erilaisten protestien ja paraatien näyttämö. Teoksen puitteissa ihmiset, jotka yleensä osoittavat mieltä hallitsijoiden patsaiden juuressa, kiipesivät samalle tasolle, kirjaimellisesti jalustalle, historian merkkihenkilöiden ja sotaherrojen kanssa.

Tämä transgressio toki herätti vastustusta ja kritiikkiä. Syytökset olivat niitä, joita osallistava taide usein osakseen saa: moitittiin yhtäältä laadun, lahjakkuuden ja taidon puutteesta, toisaalta osallistujien hyväksikäytöstä. Se, että ihmiset tarttuivat tilaisuuteen tulla kuulluiksi ja nähdyiksi, leimattiin julkisuuden tavoitteluksi ja moitittiin halveksivaan sävyyn tosi-TV-ekshibitionismiksi – siitäkin huolimatta, että monet eivät hakeneet näkyvyyttä itselleen vaan ajamalleen asialle. Tavallinen ihminen paraatipaikalla, julkisuudessa, näkyvissä, TV:ssä, pääosassa, asiantuntijana… rikkoo normia. Ns. tavallisia ihmisiä voi kyllä olla, mutta heidät pitäisi kehystää toisin – paikantaa harrastajakontekstiin tai siivota numeroiden taakse. Jalustalla ja 101-projektissa he ovat valokiilassa ja saavat sanoa mitä haluavat, keskeyttämättä (kun videopuheenvuoron on klikannut käyntiin, sitä ei voi lopettaa kesken).

Näistä ihmisistä ei kuitenkaan, näin väitän, muodostu minkään yhteisön personifioituma – muotokuva, poikkileikkaus, kansa, Leviathan – huolimatta siitä, että molemmat projektit nyökkäävät myöntyvästi kansakuntakäsitykselle. Tunnistettavan hahmon tai muodon sijaan he ovat joukko ihmisiä, hajanainen sakki; he ovat pikemminkin multitude, joka Hobbesin käsityksessä oli ”kansan” vastakohta: järjestymätön, kontrolloimaton, yhteiskuntasopimuksen ulkopuolella oleva joukkio. Nämä ihmiset eivät ole luovuttaneet toimijuuttaan minkään suvereenin hallitsijan tai edustuslaitoksen hyväksi. Heitä on pakko kuunnella itsenään, ei jonkin edustajan välityksellä.

Nykyajan poliittisilla teoreetikoilla (Virno, Hardt & Negri) onkin positiivisempi käsitys multitude-käsitteestä. Heille moninaisuus on poliittinen käsite (ei esipoliittinen kuten Hobbesille); sitä ei yhdistä mikään sisäinen prinsiippi, samuus, eikä sitä voi redusoida yhdeksi. Moninaisuutta ei myöskään voi edustaa tai esittää(to represent) mikään tilasto, gallup tai edusmies, vaan se esiintyy itse, on paikalla, läsnä(present). Tässä käsiteltyjen projektien osallistujajoukkoa ei määritä etukäteen mikään kollektiivinen ykseys, kokoava periaate tai identiteetti, joka samalla perustuu ulossulkemiseen. Osallistujat ovat toisilleen tuntemattomien erimielisten ihmisten joukko, joka pelkästään toimintansa ansiosta muodostaa moninaisuuden ja poliittisen yhteisön (Virno) tai julkison (Dewey).

Mikä siis on se ”yksi”, joka molemmissa puheena olevissa projekteissa esiintyy? Kalleisten teoksessa yksi viittaa katsojaan, minuun, jolle haastateltujen parlamentti puhuu. Yksi katsoja kerrallaan pääsee valitsemaan, mistä aiheesta ja kuka saa olla äänessä; tämä ”päättäjä” on asetettu korokkeella olevalle (valta)istuimelle. En tiedä, mitä tämä voimakkaasti merkitty asetelma tuo lisää teokseen. Mitä meidän muiden katsojien tulisi päätellä siitä, että yksi kävijä kerrallaan on käyttäjä ja kömpelölle jalustalle korotettu? Miksei pikemmin korostaisi sitä, että minä tai kuka tahansa meistä voisi olla yksi heistä. Gormleyn One and Other -teoksessa ”yhden” ja ”toisen” paikallistuminen esiintyjään ja katsojaan on ambivalentimpi. Jalustalla on kerrallaan yksi henkilö, mutta onko hän ensimmäinen persoona, minä, vai onko katsoja se minä ja hän ”toinen”, ”muu”? Kuten aina, pronominien käyttö riippuu näkökulmasta.

Todellinen osallistuminen ilman edustajien välitystä – ihmisten päästäminen ääneen –on aina vähän huolestuttavaa, jopa uhka. Siinä piilee näiden projektien vaikuttavuus. Esiin voi tulla kaikenlaista epäsopivaa, väärää, kiusallista, huonoa taidetta. Ja eri mielipiteitä kuin minulla. Kuinka sen kanssa tullaan toimeen? Osittain vastaus löytyy projektien sisältä: jo niiden sisältö kommentoi ristiin ja esittää vaihtoehtoja. Fourth Plinth –jalustalle nouseminen ei myöskään ole sama kuin anonyymi, kasvoton huutelu somessa eikä videohaastateltu ole pelkkä numero tilastossa. Vasta kun jotain mieltä oleva on esillä kasvoineen ja persoonineen, voi keskustelu alkaa. Minullakin on sanottavaa.

Kirjoittaja on tutkija, taidehistorioitsija ja museopedagogi, jonka väitöskirja käsittelee osallistumista nykytaiteessa.

Teokset:
Antony Gormley, One and Other, 6.6.–14.10.2009. Osa Fourth Plinth –projektia, Trafalgar Square, Lontoo.
Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen, 101 kaikkien puolesta, Helsingin Taidehalli, 17.10.–22.11.2015.

Lähteet:
Dewey, John (2006/1927), Julkinen toiminta ja sen ongelmat (Public and Its Problems). Suomentanut Mika Renvall. Tampere: Vastapaino.
Gamboni, Dario (2005) ‘Composing the Body Politic. Composite Images and Political Representation, 1651-2004’, teoksessa Bruno Latour & Peter Weibel toim. Making Things Public: Atmospheres of Democracy. MIT Press.
Hardt, Michael and Antonio Negri (2004), Multitude: War and Democracy in the Age of Empire. New York: Penguin Press.
Virno, Paulo (2004), A Grammar of the Multitude. Los Angeles: Semiotext(e).