Teksti: Kaija Kaitavuori 5.1.2016
Milloin on lasten vuoro?
Vuonna 1968 Moderna Museet Tukholmassa järjesti näyttelyn, jossa lapset saattoivat leikkiä; itse asiassa koko näyttely oli vapaan leikin tila, sillä museon päähalliin oli rakennettu seikkailuleikkikenttä. Siellä saattoi kiipeillä, keinua köysissä, hyppiä vaahtomuovimereen, rakentaa, maalata, soittaa levyjä, pukeutua rooliasuihin jne. Näyttelyn nimi oli kuitenkin Modellen. En modell för ett kvalitativt samhälle (The Model – A Model for a Qualitative Society, kansainvälisesti tunnettu lyhykäisesti nimellä The Model). Nimi ei siis (ainakaan suoraan) viitannut lapsiin eikä leikkiin vaan vakavaan pohdintaan yhteiskunnan luoneesta ja tulevaisuudesta.
Näyttely oli nuoren tanskalaisen arkkitehdin Palle Nielsenin aloite, jolla hän onnistui vakuuttamaan museonjohtaja Pontus Hulténin antamaan museon käyttöönsä. The Model -näyttely asetti leikkivän lapsen keskiöön, ”malliksi”, muun yhteiskunnan mitaksi tai haastajaksi. Aikuiset seurasivat jälkikasvunsa edesottamuksia lähinnä monitorien välityksellä kahvilassa. Ilmaiseen näyttelyyn virtasi lapsia tuhatmäärin leikkimään miten itse halusivat, vailla aikuisten kontrollia. Aikalaiskommentit kertovat, miten lasten toiminta muutti museon energiakenttää jopa siinä määrin, että aikuiset tunsivat olonsa uhatuksi.
Nielsen oli aiemmin toteuttanut eräänlaisia pop-up leikkikenttiä lähiöihin. Jättömaille ja autiotonteille ilmestyvät vapaan leikin tilat jatkoivat ns. romuleikkikenttien ja seikkailupuistojen perinnettä ja olivat osa kaupunkisuunnittelun aktivistiliikettä Tanskassa. Ruotsissa hän teki yhteistyötä Aktion Samtal -ryhmän kanssa. The Model -projekti istui 1960-luvun radikaaleihin ajatuksiin lastenkasvatuksesta, yhteiskunnallisesta osallistumisesta ja kulttuurilaitosten roolista. Sitten se vaipui pitkälti unohduksiin, mutta on nyt uudella vuosituhannella noussut kiinnostuksen kohteeksi. Nielsen lahjoitti arkistonsa Barcelonan nykytaiteen museo MACBAlle, joka kokosi aineistosta näyttelyn ja julkaisun vuonna 2009; Tate Liverpool esitti aineistoa ja näyttelyn herättämiä reaktioita 2013–14; vuonna 2014 Nielsen teki leikkikentästä uuden version Tanskan Arken-taidemuseoon; lisäksi Tensta Konsthal Tukholmassa on ottanut näyttelyn lähtökodaksi käynnissä olevalle neljän vuoden mittaiselle ohjelmalle, jossa tapahtumien ja seminaarien sarjassa pohditaan tulevaisuuden yhteiskuntaa ja sen malleja.
The Model on pienessä roolissa mukana myös Designmuseon Lapsen vuosisata -näyttelyssä. Näyttely perustuu New Yorkin modernin taiteen museon Century of the Child: Growing by Design 1900–2000 -näyttelyyn, mutta on siitä oma, pohjoismainen versio. Näyttelyssä esitellään lapsille suunniteltuja tuotteita ja ympäristöjä Pohjoismaissa. On kiinnostavaa, että The Model on otettu mukaan Lapsen vuosisata -näyttelyyn, sillä niiden henki ei voisi olla kauempana toisistaan. Kun The Model korosti lapsia oman toimintansa subjekteina, Designmuseossa lasten leikki on tiiviisti aikuisten hallussa.
Näyttelyn viestinnässä puhutaan kyllä lasten osallistamisesta, mutta sen toteutus on lähinnä Lappset-tuotteiden muoviliukumäki, jota voi laskea, ja kasa Bobles-kalusteleluja. Mihinkään muuhun ei itse näyttelyssä voi koskea tai osallistua. Liukumäen vieressä avautuu hiekkalaatikko lapioineen ja ämpäreineen, mutta siinä on koskemisen kieltävä kyltti. Työpajoja ja oheisohjelmaa on, mutta toisaalla.
Näyttely on rakennettu aikuisten ehdoilla ja aikuista näyttelynkatsojaa varten. Esineet on asetettu katsottavaksi, ei käytettäväksi. Ne herättävätkin aikuisessa tunnistamistilanteita ja muistoja, sillä lapsuuden esineisiin sitoutuu tunnelatauksia. Lapsikatsojilla voi kuitenkin olla vaikeuksia ymmärtää, että mitään esillä olevia leluja ei voi käyttää, pelejä pelata eikä jakkaroille istua. Ne on siirretty toiminnan ja kehollisuuden maailmasta visuaaliseen sfääriin, kaukaa katsottavaksi, esitetty Designina isolla D:llä. Kuvaava on myös teksti seinällä: ”Lastenhuoneen tulee olla leikkipaikka, ei näyttely” ja tekstin alla lastenhuonekuvaelma, joka näyttää juuri jälkimmäiseltä.
Tämä ei varsinaisesti ole näyttelyn kritiikki – se on laadukas omassa lajissaan. Ja kyllä, lapsia voi viedä näyttelyyn, jossa on tarkoitus ainoastaan katsoa. Jonkinlainen sisäinen ristiriita näyttelyssä kuitenkin tuntuu. Tavoitteena puheen tasolla on asettaa lapset keskiöön, mutta käytännössä lasten osuus on hyvin rajattu. Lapset ovat enimmäkseen toiminnan kohteina, mutta toimijoita vain hyvin rajatusti.
Designmuseon osallistava muotoilutyöpajaprojekti nimeltä Lasten vuoro osallistua! on otettu mukaan näyttelyyn. Lapset ovat ideoineet lastensairaalaan sairaalatekstiilejä, joista ammattilaiset ovat toteuttaneet prototyypit. Sinänsä sympaattinen projekti näkyy näyttelyssä minimaalisesti: yhden näyttelysalin nurkkaan on päässyt kaksi pyjamamallia (The Model -näyttelystä kertovan paneelin ja filmin viereen). Kokonaisuus kertoo, kenen täytyy odottaa vuoroa ja kenellä on valta se antaa: lasten vuoro on sitten, kun aikuiset niin päättävät.
Epäsuhta tavoitteen ja toteutuksen välillä ei johdu pelkästään museosta ja vallitsevista esittämiskäytännöistä. Myös näyttelyn sisältö, lapsille suunnitellut tuotteet, kertovat pitkälti samasta asenteesta: vaikka eetos on lapsia kunnioittava – heidät nähdään suunnittelun erityiskohderyhmänä, tavoitteena viihtyvyys, turvallisuus ja muut hyvät asiat – palvelevat monet tuotteet ensisijaisesti aikuisia. Niiden avulla lapsi saadaan käyttäytymään ”hyvin” eli siten kuin aikuiset sen määrittävät. ”Babysitteri vapautti vanhempien kädet”, otsikoi Hesari näyttelyesittelynsä. Design palvelee siis usein ennen kaikkea vanhempien tarpeita. Silloinkin kun suunnittelun lähtökohtana on lapsen tarve, esineistö ja lapsen maailma on yksityiskohtia myöten aikuisen kontrollissa. Aikuisten suunnittelemat lelut ja ympäristöt säätelevät, mitä ja millä tavalla lasten tulisi leikkiä tai olla. Liukumäet ja keinut sanovat: leiki tässä, leiki näin.
Nielsenin tyhjille tonteille rakentamat guerillaleikkipuistot toimivat toisin. Niiden idea oli luoda avoin, monia eri mahdollisuuksia tarjoava ympäristö, jossa lapset keksivät itse, mitä sen elementeillä voi tehdä. Puistot noudattivat Nielsenin kaupunkisuunnittelun tavoitteita, joiden yhtenä piirteenä oli lasten näkyminen, kuuluminen ja osallistuminen. Kovin usein julkisissa tiloissa, esimerkiksi näyttelyissä, näin ei ole; lapsia joudutaan jatkuvasti kieltämään tai sitten heille on varattu tila ja toimintaa erikseen, erillään aikuisten maailmasta, koska lasten tapa olla koetaan häiritsevänä ja stressaavana.
Ehkä tätä kasvuympäristöä vasten verrattuna vieraillessani favelassa Brasiliassa ja viimeksi Afrikassa, Burkina Fasossa, oli silmiinpistävää se, miten lapset olivat mukana kaikkialla siellä missä aikuisetkin ja osallistuivat perheen ja yhteisön toimiin ja tapahtumiin ikänsä ja taitojensa mukaan. Ajatus siitä, että heidän läsnäolonsa arjessa tai juhlassa olisi jotenkin häiritsevää, ei tullut mieleenkään; heillä oli samanlainen oikeus olla läsnä kuin aikuisillakin. He kyllä myös leikkivät keskenään, mutta toisin kuin meillä, kaikenikäiset lapset yhdessä ja lisäksi he valmistivat lelunsa ja soittimensa itse luonnonantimista tai poisheitetyistä esineistä ja materiaaleista. Toki heille on sääntöjäkin ja aikuisten kunnioitus on aika ehdotonta. Lisäksi mukana olo tarkoittaa myös työntekoon osallistumista sitä mukaa kuin voimat ja taidot sallivat, eikä lapsena oleminen suinkaan monessa mielessä ole helppoa. Silti vaikutelma oli eurooppalaiseen ajatteluun verrattuna hätkähdyttävä: lapsia ei merkattu erilleen esineiden tai fyysisen ympäristön avulla eikä myöskään erotettu sosiaalisesti samalla tavalla kuin meillä.
Se miltä lasten ympäristö näyttää, kertonee myös siitä, mikä ja missä lapsi yhteiskunnassa on. Meidän maailmassamme leikki ja koko lapsuus on tuotteistettu, disainattu. Samalla voi kysyä, missä määrin lapsi on puettu, tuettu, pedattu ja tukutettu aikuisten tarpeisiin tai aikuisten mieliksi ja samalla aikuisten maailmasta ulkopuoliseksi.
Nielsenin mielestä leikkipaikkojen suunnittelu oli poliittista toimintaa: kyse oli lasten osallisuudesta ja toimijuudesta, mahdollisuudesta artikuloida tarpeensa ja osallistua omia asioitaan koskeviin päätöksiin. Leikki toimi nyky-yhteiskunnan ja kapitalismin kritiikkinä, ja The Model -näyttelyluettelossa lapsi oli rinnastettu Barn Power -käsitteellä mustiin (vrt. Black Power) ja muihin alistetussa asemassa oleviin, joiden poliittinen subjektiviteetti oli rajattu.
Mitä Nielsenin hakema ‘kvalitatiivinen yhteiskunta’ sitten oikein tarkoittaa? Lars Bang Larsenin mukaan The Model manifestoi Nielsenin käsitystä siitä, että lapsen varhaiset sosiaaliset suhteet muovaavat aikuisen ja että luovuus ja kokeellisuus ovat tässä prosessissa avainasemassa. Näitä ominaisuuksia kehittävät yksilöt rakentavat kvalitatiivisen eli yhteistyöhakuisen yhteiskunnan, joka on autoritaarisen yhteiskunnan vastakohta. Kiinnostavaa on, että Nielsen oli päätynyt näihin ajatuksiin mm. tarkkailemalla lasten leikkiä kadulla ja sitä, miten nämä itse päättivät, mitä käsillä olevilla asioilla tekevät. Samanlaisen tilanteen hän halusi luoda Modernan näyttelyyn. Tuodessaan leikkikentän museoon hän lisäsi urbaaniin aktivismiin vielä instituutiokriittisen näkökulman: myös taiteella ja kulttuurilla on rooli yhteiskunnan rakentamisessa.
Samansuuntaisesti leikistä ajatteli myös lasten oikeuksien puolustaja Ellen Key, jonka 1900-luvun alun kirja Lapsen vuosisata oli MoMAn alkuperäisen näyttelyn inspiraatio. Keylle kasvatus ja koulu ei ollut ensisijaisesti yhteiskunnan sääntöjen ja moraalin iskostaja vaan sen tuli luoda yksilöitä, jotka pystyvät rakentamaan paremman yhteiskunnan. Lasten leikin ei siten tulisi tarkoittaa lasten kontrollia, säätelyä ja kasvattamista.
Nykypäivän lapsille suunnattua suunnittelua ja tuotteita ohjaa se, mitä lapsen halutaan olevan tulevaisuuden aikuisena. Lars Bang Larsen päättää esseensä Nielsenin projektista:
Time, however, has also turned play into a thing. As a result, it is no longer a figure for the transgression of existing society, but a norm in an economy based on commodified experience. Art and play are reconnected in the growing culture industries and in new imperatives of socialization. If forty years ago free play was believed to be an Erziehung zum Ungehörsam, as a German book title proclaimed back then: an ‘education in disobedience’; then the encouragement of creativity has today been turned into one of the means by which the commercial spheres of circulation adjust and control social processes. (Larsen 2010, 108)
Olisiko The Model mahdollinen nykyään? Arkenin rekonstruktio oli ainakin jonkin verran kesytetty versio alkuperäisestä. Siellä mm. henkilökunta soitti levyjä, eivät lapset, ja valvojat olivat ohjaamassa toimintaa kuten lastentarhassa. Arvaamaton meno oli minimoitu. 60-luvun näyttelyssä ja seikkailupuistoissa lapsilähtöisyys salli myös rajuuden ja hyväksyi sen, että lasten luovuus on kokeilemista, rakentamista ja myös tuhoamista. The Model ei ollut mitään herttaista toimintaa lapsille vaan lasten leikki nähtiin vallankumouksen voimana. Nyt vähempikin lasten spontaanius aikuisten määrittämässä tilassa näyttää, kuulostaa ja tuntuu helposti sotkemiselta, meluamiselta tai riehumiselta.
Poikkeavia kokeilujakin taidekontekstissa on. Whitechapel Gallery Lontoossa tuottaa vuosittain Children’s Commissionin, jonka puitteissa taiteilijalta tilataan lapsille suunnattu projekti. Vuonna 2012 Eva Rothschild kutsui ryhmän 6-12-vuotiaita poikia omien veistostensa näyttelyyn, jossa he saivat tehdä mitä halusivat. Veistokset toimivat poikien leikkikenttänä. Tapahtuma on tallennettu videolle. Alun tarkkailun jälkeen lapset alkavat koskea ja vähitellen purkaa veistoksia osiin ja käyttää niitä taistelukilpinä ja aseina sekä koota palasista omia rakennelmiaan. Taidenäyttely tuhoutuu totaalisesti – aikuisten oletusnäkökulmasta. Toinen kiinnostava projekti oli Pilvi Takalan The Committee (2013), jossa ryhmä lapsia sai sievoisen summan rahaa käytettäväkseen haluamallaan tavalla, ilman muita ennakkoehtoja kuin että heidän piti olla päätöksestä yksimielisiä. Tulos on jännittävä, mutta vielä kiinnostavampi oli prosessi, jolla lapset päätyivät lopputulokseen, sekä projektin herättämä huoli monien mielessä: voiko näin tehdä ja mitä jos lapset päättävät jotain epäsopivaa. Mieleen muistuu myös Anne Rossi-Horton nuorille vetämä Annantalon kauhutyöpaja, jossa pehmolelujen ja kauhugenren avulla käsiteltiin pelkoa ja väkivaltaa, ja joka herätti valtavan kohun sopimattomuudellaan (tai oikeampaa olisi sanoa, että työpajasta tehty uutisointi herätti kohun – lukuisat kommentoijat eivät tietenkään itse olleet nähneet, mitä työpajassa oikeastaan tapahtui). Yhteistä kaikille projekteille on aikuisen sopivaksi määrittelemien rajojen alistaminen lasten ja nuorten päätöksille ja toiminnalle.
Lapsen vuosisata – Pohjoismainen muotoilu ja lapset 1900—2014. 9.10.2015-13.3.2016, Designmuseo.
Modellen. En modell för ett kvalitativt samhälle. Lokakuu 1968, Moderna Museet, Tukholma.
Muut lähteet:
Lars Bang Larsen 2007, “True Rulers of Their Own Realm. Political Subjectivation in Palle Nielsen’s The Model – A Model for a Qualitative Society”, Afterall, n. 16, Autumn–Winter, 120-126.
Lars Bang Larsen 2010 Palle Nielsen. The Model. A Model for a Quantitative Society (1968), Barcelona: MACBA.
Roy Kozlovsky 2007, “Adventure Playgrounds and Postwar Reconstruction” teoksessa Marta Gutman and Ning de Coninck-Smith, eds. Designing Modern Childhoods: History, Space, and the Material Culture of Children; An International Reader. Rutgers University Press.
Children’s Commission 2012: Eva Rothschild, Boys and Sculpture, Whitechapel Gallery.
“Pilvi Takala discusses her Emdash Award Frieze Project ‘The Committee’ with Ali MacGilp”. Frame News 28.11.2013.
Tarja Pääjoki 2012, ”Revittyjen pehmolelujen kertomaa: verkkokeskustelua taidekasvatuksesta”, Kasvatus & Aika 3/2012.