Sini Mononen 16.6.2015
Turun yliopistossa vieraili toukokuussa Music, Nature, and Environmental Crises -symposiumissa ekomusikologian pioneeri Aaron S. Allen. Allenin erikoisalaa on ekomusikologia, joka tutkii soivaa kulttuuria ekokriisin näkökulmasta.
Ei liene ihme, että Allen käsitteli puheenvuorossaan yhtä alansa suurinta ongelmaa: epäseksikkyyttä.
Musiikkitiede ja ympäristökriisiä pohtiva filosofia ei kiinnosta tarpeeksi suurta yleisöä. Kriisi selitetään politiikassa tavalla tai toisella pois, musiikkitiede on yliopistomaailman marginaalissa pieni ja piskuinen ala.
Allenin Turussa pitämän esitelmän ydin oli, että saavuttaakseen tärkeät eettiset ja poliittiset päämääräänsä taiteen ja taiteen tutkimuksen tulee oppia käyttämään sellaista retoriikkaa, joka puree juuri tähän aikaan. Eväitä tehokkaalle retoriikan käytölle on useita. Internet-aikana täytyy hallita internet-ajan puhetavat twiiteistä emoticoneihin. Etenkin taide on tehokasta affektiivista kieltä ja se puhuttelee silloinkin, kun varsinaista viestiä ei osata pukea sanoiksi. Lisäksi taiteen tutkijat ja taiteen ammattilaiset ovat oppineet seulomaan taiteen monimutkaisista merkityssisällöistä iskevän ytimen esiin.
Allenin mielestä meidän tulisi valjastaa kursailematta kaikki populistisetkin keinot käyttöömme hyvän tarkoituksen tavoittelemiseksi.
Taiteen kielen valjastamisesta hyvän asian edistämiseksi on paljon onnistuneita esimerkkejä: PMMP teki erinomaisen puheenvuoron kotiväkivaltaa vastaan Joku raja –kappaleella. Jani Leinosen ura on jatkuvaa kapitalismikritiikkiä.
Kuinka taiteen kieli taipuu taiteesta itsestään puhumiseen? Toimiiko se silloin, kun tarkoituksena on puolustaa taidetta?
Koko lähtöasetelma onkin äkkiä ristiriitainen. Taiteen kieli ei tulekaan kysymykseen, puolustuspuhehan yrittää tavoittaa juuri niitä ihmisiä, jotka eivät taiteen kieltä puhu!
Ei ihme, että taiteesta puhuttaessa retoriikka joskus ontuu.
Viime sunnuntain Hufvudstadsbladetissa kriitikko, taidehistorioitsija ja kuraattori Pontus Kyander arvosteli pääkaupunkiseudun suuria museoinstituutioita päämäärättömyydestä ja hampaattomuudesta. Kyanderin mielestä Helsingin taidemaailma tarjosi 90-luvulla vielä positiivisia yllätyksiä. Tänä päivänä suuret instituutiot ovat sen sijaan vaarattomia ja harmittomia.
Kyander ei sanonut kritiikissään varsinaisesti mitään sellaista, mitä ei olisi todettu suomalaisessa taidekeskustelussa jo monta monituista kertaa. Kyanderin teksti käytti kuitenkin revittelevää kieltä paikoin provokatiivisesti (artikkelissa vilahtivat sanat pieru ja huora) ja tuli näin ollen huomatuksi laajemminkin. Helsingin Sanomat nosti Kyanderin ulostulon esiin heti maanantaina.
Kyanderin artikkeli oli toki paljon muutakin, kuin kahden tuhman sanan viljelyä. Instituutiokritiikki on kuitenkin juuri sellainen aihe, joka sopii hyvin esimerkiksi epäseksikkäästä puheenaiheesta. Tällä kertaa se kuitenkin huomattiin. Ehkä retoriikka oli oikea?
Toisinaan taidemaailmassa ollaan lähes performatiivisen näyttävästi kieli keskellä suuta. Tämä tehdään etenkin silloin, kun käsillä olisi erityisen mehevä puheenaihe.
Helsingin taidemuseon intendentti Erja Pusa kertoi toukokuussa maailmanluokan supertähden Ai Weiwein näyttelyn avautumisesta tulevana syksynä. Hyviä uutisia verhosi salaisuuksien huntu. Ai Weiwein koko uran olennainen ydin peiteltiin epäpoliittisuuden häveliääseen verhoon.
“Emme tietenkään voi toimia poliittisesti Helsingin kaupungin virastona. Esittelemme kansainvälisesti merkittävän taiteilijan, jota ei ole Suomessa aikaisemmin nähty”, Pusa totesi Helsingin Sanomissa.
Varovainen retoriikka oli silmiinpistävää. Ai Weiwei on poliittisen taiteen kiistaton kansainvälinen supertähti. Miksi siis kiirehtiä kieltämään supertähteyden varsinainen syy? Tarkoittaako Ai Weiwein poliittisuuden tunnustaminen Helsingin kaupungin virastolta poliittista sitoutumista? Ei kai gallerian ja museon seiniin jää pysyvää ideologista leimaa yksittäisestä näyttelystä?
Uskoisin, että intendentti ymmärtää kyllä Ai Weiwein näyttelyn koko potentiaalin – ja myös sen, että tuomalla poliittisen taiteilijan näyttelyn Suomeen, museo ei automaattisesti sitoudu näyttelyn poliittisiin kantoihin. Syystä tai toisesta näyttelystä julkisesti puhuttaessa päädyttiin kuitenkin vähintäänkin varovaiseen retoriikkaan.
Mikä siis neuvoksi? Millaista kieltä taiteesta voi puhua huoletta ja luottaen siihen, että tulee varmasti kuulluksi?
Aikamme julkista keskustelua seuraamalla voi huomata, että ylivoimaisesti puhutuin kieli on talouden kieli. Se on kansainvälinen maailmankieli, jota tuntuvat ymmärtävän etenkin he, jotka eivät taiteen kieltä puhu.
Entäpä jos talouden kieli on itselle vieras? Mikä nyt neuvoksi?
Aaron S. Allen tarjosi ratkaisua: Yhdysvalloissa luonnontieteilijät puhuttelevat ihmisiä musiikkivideoilla.
Satiirin taito on kaunis taito. Syvästi järjettömässä maailmassa se on myös ainoa kieli, jossa on edes hitunen jotain järkeä.