29.4.2010 Marko Gylén
Marikki Hakola: MOLOCH, vuorovaikutteinen multimediainstallaatio
Kaapelin galleria, 22.4.–9.5.2010
Marikki Hakola 2010
Irtirepäisty pää kirkuu ja sen leuka jää väpättämään liekkien raastaessa ruumiin muita osia. Pasuunat soittavat: ”Ei koskaan vapautusta, ei lievitystä, ikuinen tuska!”
Marikki Hakolan teos Moloch on multimediateos, joka tulkitsee Mikael Toppeliuksen seinämaalausta Viimeinen tuomio (Haukiputaan kirkko 1779). Hakolan teoksessa kohtaa useita historiallisia tasoja. Teos lainaa myöhäisbarokkimaalausta historiallisen etäisyyden päästä ja nykyaikaisin keinoin. Toppeliuksen teos taas kuvittaa kristinuskon alkuhistoriassa muodostunutta käsitystä siitä, mihin maailmanhistoria lopulta päättyy.
Hakolan teos rajautuu kuvaamaan Viimeisen tuomion toista puolta, Helvettiin joutumista.
”Helvetti” on käännös Uuden testamentin paikannimestä ”Gehenna”, joka on kreikkalainen kirjoitusasu Jerusalemin lähellä olevalle Hinnomin laaksolle. Tämä laakso on tarinan mukaan juuri se paikka, jossa Moolokille uhrattiin lapsia oinaanpäisen patsaan ikuiseen tuleen. Tämän vuoksi myös ”Moolok” tarkoittaa kadotusta.
Hakolan teoksessa Toppeliuksen hahmot on animoitu niin, että Helvettiin joutuminen tapahtuu siinä yhä uudestaan eri yksilöille. Tällä tavoin Hakolan teos elvyttää sitä vaikutusta, joka Toppeliuksen maalauksella on oletettavasti ollut. Toppeliuksen kuvaamat tuomittujen ilmeet ja vääntyneet ruumiit olivat aikalaisille koskettavia ja rajuja kuvia, varsinkin kun kirkon ulkopuolinen elämänpiiri ei vastaavia juuri sisältänyt. Niinpä jo 1700-luvun maalaus, sitä ympäröivine rituaaleineen ja kirkkotiloineen, oli oikeastaan audiovisuaalinen ja vuorovaikutteinen tilateos. Koska seinämaalaukselle ei nykykulttuurissamme löydy samaa merkitysympäristöä, se ei voi enää toimia tällä tavoin. Samaa intensiteettiä voi tavoitella av-teknisellä installaatiolla kosketusnäyttöineen ja pimennettyine näyttelytiloineen.
Jonkinlainen historiallinen ero säilyy silti. Kulttuurimme on maallistunut ja sen myötä visuaalisen leikittelyn ja animaation koomisuuden sävyä on vaikea välttää. Tämä tunnelma vahvistuu siinä, että teoksen kokija saa valita, mitä kuvassa tapahtuu. Sormen liike kosketusnäytölle ilmentää nihilististä kulutuskulttuurin vapautta, hipaisunkepeää valintaa vaihtoehtojen välillä.
Hakolan teoksen voi kuitenkin ajatella kääntävän tämän asenteen ympäri. Näyttöä koskettava ei valitse mitä tahansa visuaalista muutosta, vaan tuottaa kauheuksia animaatiohahmoille. Hän pelaa manipulaatiopeliä, josta toiset kärsivät. Hän tulee ummistaneeksi silmänsä omien tekojensa vaikutuksilta, eikä ehkä näe niitä edes silloin kun kuulee kirkumista ja näkee ruumiinjäsenten repeytyvän. Mutta juuri tämä turtuneisuus tulee ilmi, kuin varkain. Samalla se tuo esiin koko valintamyymälävapauden ja kilpakulutuksen nihilistisyyden ja tämäkin saattaa kääntyä ympäri.
Marikki Hakola 2010
Toppeliuksen maalaus puolestaan herättää pelkoa, joka kuitenkin saattaa kääntyä sääliksi maalauksessa kuvattuja henkilöitä kohtaan ja näin lähimmäisenrakkaudeksikin. Luterilaisessa kristinuskossa pelastusta ei saada omilla, edes helvetinpelosta tehdyillä hyvillä teoilla, vaan armosta. Jos ihminen yrittää pelastaa itsensä, hän on yhä pohjimmiltaan itsekäs, eikä siis ansaitse pelastusta. Jos ihminen taas vastaanottaa Jumalan armon, hän uskoo saavansa pelastuksen, siis kaiken, mitä elämässä on saatavissa. Niinpä hän uskoo myös, ettei tuon ”kaiken” ulkopuolella ole enää mitään lisää, jota voisi vielä tavoitella itselleen. Näin peri-itsekkyys alkaa tyrehtyä, jolloin ihmisen toiminnalle ei enää löydy muuta motiivia kuin maailman epäoikeudenmukaisuus ja rakkaus muita kohtaan. Näin hän alkaa tehdä pyyteettömämpiä tekoja.
Menemättä tämän syvemmälle teologiaan, uskallan nähdä Hakolan teoksen toiminnassa samaa logiikkaa. Tarun mukaan, kun vanhempi uhrasi Moolokille lapsensa, hänen piti turruttaa itsensä pois surusta. ”Moolok” on vakiintunut tarkoittamaan myös sitä kaikennielevää nihilismiä, johon länsimainen kulttuuri turruttaa valinnan vapauden ja elämyshakuisuuden kautta.
Piittaamattomuus tuijottaa meitä vastaan Hakolan teoksessa, kidutettujen ruumiiden tilallisessa läsnäolossa, ja omassa sormeilussamme. Näin se saattaa kääntyä ammottavaksi eettiseksi haasteeksi siitä, mitä kaikkea aiheutamme tavallisella arkisella toiminnallamme, esimerkiksi tietokoneen näppäimistön naputtelulla, tänä globaalisten vaikutusten ja facebook -mielenosoitusten aikakautena.
Hakolan teoksessa voi nähdä kohtaavan Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeen, teodikean ongelman ikuisesta rangaistuksesta, kaaosteorian perhosvaikutuksineen ja länsimaisen kulttuurin ekologis-sosiaalisen kritiikin. Silti kokonaisuus on yksinkertainen ja puhutteleva, ja se haastaa suoraan elämän tarkoituksen pohdintaan.
Miksi kirkko ei voisi nykysinkin tilata tai ostaa tällaisia teoksia?
Artikkelin kuvat kirjoittajan.