9.7.2010 Silvia Hosseini
Modernin taiteen museo Louisiana Tanskassa esittelee Edvard Munchin ja Andy Warholin töitä hieman erilaisesta näkökulmasta kuin on totuttu. ”Warhol after Munch” -näyttely pyrkii purkamaan kliseen, jonka mukaan Munch edustaisi psykologisilla teoksillaan syvyyttä ja Warhol pop-taiteellaan vain pintaa. Näyttelyssä on Munchin eri versioita omakuvista (1895), Eva Mudoccin muotokuvista (1903), Huudosta (1895) ja Madonnasta (1895–1902) sekä Warholin näistä tekemistä pastisseista (1985).
Näyttely osoittaa Munchin Huuto-maalausten ja -litografioiden yhteyden Caspar David Friedrichin maisemakuviin. Modernistit lähestyivät kuitenkin uudella tavalla romantiikassa suosittua mies ja maisema -aihetta: kun romantikot käänsivät myönteiseksi pelkoa herättävän luonnon ylevyyden kohtaamisen, modernistien teoksissa korostetaan tuntemuksen ahdistavuutta. Näyttelyn mustavalkoiset Huuto-vedokset korostavat huutajan kasvoja, kun maalauksesta tutut, huomiota herättävät maiseman värit puuttuvat kokonaan. Litografioissa huutaja on myös aivan kuvan keskellä, jolloin vääristyneet kasvot korostuvat ja näyttelyn pimeydessä saattaa tuntea katsovansa niitä kuin omaa peilikuvaansa.
Munchin teokset on näyttelyssä pantu esille samaan tapaan kuin Warholin pop-taide: rinnakkain on useita, vain hieman toisistaan poikkeavia versioita samasta aiheesta. Litografioissa tunnettujen teosten graafinen yksinkertaisuus korostuu, ja toisto korostaa tätä vaikutelmaa. Siksi on helppo nähdä, miksi esimerkiksi Huuto on päätynyt populaarikulttuurin kuvastoon ja erilaisten pastissien aiheeksi.
Munch, Omakuva
Esillä on myös viiden litografian sarja Munchin omakuvia. Pelkistetyissä vedoksissa kasvot nousevat esille taustan pimeydestä: on kuin pää leijuisi irtonaisena mustalla taustalla. Ilmettä on vaikea tulkita, ja muotokuvat muistuttavat siten passikuvia. Osassa kuvista on alaosassa Munchille tyypillinen motiivi, luurangon käsivarsi, joka liittää muotokuvat kuoleman ja ”käden jäljen” jättämisen tematiikkaan.
Munchin teoksista, kuten Warholin myöhemmin, on hänen elinaikanaan otettu niin monia vedoksia, että hän oli lopulta huolissaan oman ”massatuotantonsa” vaikutuksesta taiteensa arvoon. Tämä on taiteilijoiden keskeinen ero: tietoinen kaupallisuuden kanssa flirttailu kun oli osa Warholin taiteellista projektia. Toisin kuin Warhol, Munch käytti omia maalauksiaan litografioidensa mallina. Kun Warhol teki vedoksillaan kunniaa muille taiteilijoille, tekikö Munch näin omalle taiteelleen? Vaikka Munchin teosten voimakas psykologinen lataus vaikuttaa, esillepanon sarjamaisuus synnyttää kiinnostavan vaikutelman taiteilijan kaupallisuudesta sekä narsismista, etenkin omakuvien kohdalla.
Madonna-vedoksissa yllättävää on, ettei toisto vähennä teosten rohkeaa seksuaalisuutta ja eroottisuutta. Nainen on pääosassa, itsevarmana ja arvoituksellisena, ja joidenkin vedosten kulmassa oleva epäluuloisen näköinen sikiö tuntuu surkealta. Munchin Madonna tuo kiinnostavan näkökulman Madonna-aiheeseen kommentoimalla neitseellistä sikiämistä: osassa teoksista naista kiertää kehys, joka kuvaa siittiöitä. Siittiöt myös muistuttavat siitä, että tämäkin itsellinen nainen on kuvattu miehen näkökulmasta, ja hän on kaikessa feminiinisyydessäänkin maskuliinisen symboliikan kehyksissä.
Warholin teoksissa Madonnasta on taas tehty väsynyt, huolestuneen näköinen ihmisraunio. Osassa teoksista niukka värimaailma korostaa sitä, kuinka teosten elämänvoima ja erotiikka on imetty pois. Warhol kommentoi, mitä taideteokselle voi tapahtua, kun se saavuttaa ikonisen aseman: siitä tulee pelkkää pintaa, kuorta. Moniosainen teossarja ”Madonna and Self-Portrait with Skeleton’s Arm (after Munch)” tuo tämän problematiikan vielä korostuneemmin esiin. Eri värisissä teoksissa on aina vasemmalla Madonna-pastissi, oikealla Munchin omakuvasta tehty versio. Edellinen on hieman alempana, ja kärsivältä, surkealta näyttävän naisen liike tuntuu suuntautuvan syrjään. Omakuvan maskuliininen mies sen sijaan tuntuu hyvin itsetietoiselta: katse on läpitunkeva ja kuva iso ja hallitseva. Taiteen historiassa on monesti käynyt niin, että taiteilija nousee taidettaan suuremmaksi ikoniksi.
Warhol teki Munchin teoksista julistemaisia ja mainosmaisia ja liitti ne kirkkaine väreineen silloiseen mediatodellisuuteen. Kyse oli siitä, että Munchin teokset ikään kuin päivitettiin vastaamaan postmodernin vastaanottajan maailmaa. Kommentoimalla Munchia Warhol samalla kommentoi itseään taiteilijana ja taideikonina: Munchin lailla Warholkin on eräänlainen tavaramerkki tietynlaiselle ilmaisulle ja tietyille merkityksille. Louisianan näyttely tuo kuitenkin hienosti esiin, että Warholin taide ei ole vastoin yleistä käsitystä pelkkää pintaa ja että ”syvällisiä” teoksia tehnyttä Munchia voidaan sarjatuotantonsa puolesta pitää poptaiteen varhaisena edustajana tai ainakin esi-isänä.
Näyttely on avoinna 12. syyskuuta 2010 asti.