Teksti: Irmeli Hautamäki 2.2.2015
Kuvat: tm-galleria ja Kluuvin galleria
Kim Somervuoren näyttelykutsussa on kuva kaoottisesta huoneesta, joka saattaa olla taiteilijan nykyinen työhuone. Kirjoja ja myös musiikkia on paljon, pinoittain ja poikittain, ja kirjahyllyt ovat kasvamassa kattoon asti – taidetta ne käsittelevät. Kirjojen ja cd -levyjen seassa on työkaluja ja, kuten vähitellen alan erottaa, myös teoksia: kehyksissä oleva maalaus, josta en ole varma, onko se nurinpäin. TV:n päällä on spraymaalipurkki ja sen päällä keikkuu pääkallo. Ylimpänä kirjahyllyssä on myös spraymaalitölkki ja seinään päin käännetty maalaus. Kaaos on lähemmin tarkastellen sittenkin harkittu ja tuo esiin tämän miehen taiteen lähtökohdat.
Somervuori tekee kollaasimaisia teoksia jätemateriaaleista kuten ruosteisista spraymaalipurkeista, pellinpaloista ja muista löydetyistä esineistä. Esineet eivät ole sattumalta esiin tulleita vaan niihin sisältyy vahvoja merkityksiä: kollaasit kertovat yhdessä otsikkojen kanssa tarinaa sille, joka osaa lukea. Citybirdin vapaapäivä -teos (2014–2015) koostuu kahdesta taulusta, joista toisessa spraymaalipurkit tunkevat esiin taulukankaasta ja toisessa on maaliin tahriintuneet lenkkarit. Myös Portrait of the artist as a young derelict (2014) kertoo samaa historiaa. Jos taiteilija nuorena oli kapinallinen, joka vietti aikansa luvattomissa puuhissa, nykyään hän tekee hallittuja materiaalikonstruktiota löydetyistä esineistä.
Kim Somervuori: Portrait of the artist as a young derelict (2014)
Kapinallisuuteen ja epäsovinnaisuuteen kuuluu, että teokset eivät mielistele katsojaa. Materiaalit ovat rouheita ja karkeita: joku kaunosielu sanoisi, että teokset ovat rumia ja ettei niiden kanssa voi olla ja elää. Näiden teosten arvo ei olekaan siinä, miltä ne näyttävät, vaan siinä, mitä merkityksiä ja ideoita ne katsojalle viestivät. Taiteilijan käsissä hylätyt tarvikkeet kokevat muodonmuutoksen, ne saavat uuden merkityksen. Tämä kuuluu länsimaisen taiteen henkiseen vapauteen.
Somervuoren kollaasit ovat sukua Duchampin ideataiteelle, jossa keskeistä ei ollut se, miltä taide näyttää, vaan se, mitä ajatuksia se herättää katsojan mielessä. Duchampin mukaan readymaden piti olla esteettisessä mielessä täysin neutraali, mitä Somervuoren löydetyt esineet eivät tarkasti ottaen ole. Löydetyt esineet (objets trouvés) ovat, toisin kuin readymadet, sellaisia, joista löytäjä pitää ja jotka siis vastaavat hänen makuaan. Somervuori on mieltynyt paitsi spraymaalipurkkeihin myös muihin materiaaleihin, jotka kuuluvat maalaustaiteeseen, kuten vanhoihin pensseleihin ja suteihin. Niistä hän on koonnut installaation nimeltä Penkki, puu & puistotie (2014–2015). Se koostuu vanhasta penkistä, jossa on pystyssä vanhoja pensseleitä, jotka markkeeraavat puita.
Kim Somervuori: Penkki, puu & puistotie (2014–2015)
Somervuorella ei siis ole maalauksia vaan ”manauksia”. Nimi on osuva, sillä työt kutsuvat esiin villejä mielleyhtymiä. Taide tapahtuu enemmän katsojan mielessä kuin silmässä. Kyllä Pirustuksia ja manauksia -näyttelyssä oikeita piirustuksia ja maalauksiakin mukana on, mutta kollaasitekniikassa Somervuori on parhaimmillaan. Tm-galleriassa esillä oleva näyttely on hallittu esteettinen kokonaisuus – harvoin tässä galleriassa on nähty näin hyvää ripustusta.
Maria Stereon Minä, uskis -näyttelyssä Kluuvin galleriassa on sielläkin esillä halvoista materiaaleista koostettuja teoksia. Isossa salissa on rikotuista posliinijoutsenista ja posliinikukista koottuja kollaaseja. Kitschahtavat koriste-esineet ja kuvataulut ovat saaneet muodon teoksissa, jotka ovat tahallisen tai tahattoman kömpelöitä tai suorastaan muodottomia. Monet teoksista näyttävät enemmän askartelutöiltä kuin taideteoksilta.
Keskellä isoa salia on suurikokoinen valkoisista posliininpaloista tehty lintu, ehkä kyyhkynen. Näyttelyssä ei tarvitse kiertää kovinkaan kauan huomatakseen, että teokset viittaavat uskontoon tai oikeammin uskonnolliseen kitschiin. Tämä huomio antaa näyttelylle kokonaan uuden merkityksen.
Maria Stereo: Minä, uskis -näyttelystä
Ison salin perällä on videoteos, jossa kerrotaan tarina lapsen kokemasta uskonnollisesta ihmeestä. Videota säestää lapsen ääni, joka todistaa merkillisestä tapauksesta, jossa kehto putoaa taivaasta. Lapsi toteaa, että nyt täytyy kovasti rukoilla. Pienemmässä huoneessa on sielläkin äänite, joka erotuksena edellisestä on autenttinen. Siinä Maria Stereo todistaa 15-vuotiaana uskoon tulemistaan karismaattisen uskonliikkeen nuortenillassa. Hän kommentoi itse äänitettä näyttelyesitteessä sanoen että kaiuttimissa puhuu teinityttö, jonka puheen sisällössä kuuluu räikeä elämänkokemattomuus.
Uskonnollisia kokemuksia tai uskon asioita ei nykytaiteessa ole kovinkaan usein lähestytty, ja siksi Maria Stereon näyttely herättää kiinnostusta. Uskonnollisiin herätysliikkeisiin kuuluminen tai niihin mukaan joutuminen on ahdistava kokemus ja Minä, uskis -näyttelyssä Maria Stereo kertoo ilmeisesti nimimerkin suojissa tarinansa. Aiheen vakavuuden huomioon ottaen uskonnollisuuden leimaaminen naiiviudeksi on kuitenkin helppo, mutta ymmärrettävä ratkaisu. Ehkä uskonnollinen kitsch on ainoa tapa, jolla asiaan voi ottaa etäisyyttä. Kovin syvälle kokemuksiinsa Maria Stereo ei mene.
Katsojan mieleen nousee kysymys, onko tekijä saanut syyn tarkastella nuoren liittymistä uskonnollisiin liikkeisiin viimeaikaisista radikaalia islamia koskevista uutisista. Radikaaleissa uskonliikkeissä on samoja aineksia riippumatta uskonnon suunnasta: ne tarjoavat nuorelle selkeän ja yksinkertaisen ratkaisun elämän ongelmiin. Moraalinen etsintä voidaan sivuuttaa radikaalin uskonlahkon turvin, mutta hintana on muusta yhteiskunnasta, perheestä ja ystävistä eroaminen, mikä on rankkaa.
Teosten keveän toteutuksen takia voi myös kysyä, tunteeko tekijä itseään sittenkään täysin vapaaksi voidakseen mennä tarpeeksi syvälle aiheeseen. Onko niin, että uskonliikkeen uhka kummittelee vieläkin jossakin taustalla? Toisaalta, länsimaisiin arvoihin kuuluva ajattelun vapaus antaisi taiteilijalle kaikki mahdollisuudet aiheen käsittelyyn. Taideinstituutio kestäisi kyllä minkä tahansa analyysin tai purkauksen – kaikki on kiinni tekijästä itsestään.
Kim Somervuoren näyttely Pirustuksia ja manuksia vol. 8
tm-galleria 28. 1.–15.2. 2015
Erottajankatu 9 B, 00130 Helsinki
Ti-pe 11–17, la 11–16, su 12–16
Maria Stereon näyttely Minä, uskis
Kluuvin galleria 23.1.–8.2. 2015.
Unioninkatu 28 B, 00100 Helsinki
Ke-su 11–18, ma-ti suljettu