Kun puhun mikrofoniin, olen aina jollain tavalla tekemisissä nuoren ruumiini kanssa, joka kävelee pimeässä metsässä koiran kanssa ja leikkii julkkista. Haastattelen itseäni. Unelmoin siitä, että kaikki mitä sanon, on jollekin kiinnostavaa, koska minä olen minä. Kuvittelen, että joku kuuntelee minua koko ajan.
Lapsena se joku oli hengen kaltainen entiteetti joka leijui joka puolella. Teininä kädessäni oli Nokian kapulapuhelin, jolla soitin ystäville koulun jälkeen. Modeemilla sai yhteyden internetiin, siellä alkoi rakentua virtuaalinen minuus, oma performanssinsa. Aluksi oli web 1.0, nettipäiväkirja livejournalissa ja henkilökohtaiset kotisivut. Sitten tuli sosiaalinen media lieveilmiöineen. Maailma jossa kaikki aikuiset voivat leikkiä kiinnostavaa ihmistä instagramissa, perustaa blogin tai podcastin. Huomionkipeä lapsi minussa hamuaa mikrofonia, haluaa tulla kuulluksi.
Kun sosiaalinen eristäytyminen alkoi maaliskuun alussa, somen influensserit ja sellaisiksi halajavat alkoivat kilvan tuottaa sisältöjä helpottaakseen poikkeustilaan sopeutuvia seuraajiaan. Instagram täyttyi live-lähetyksistä, joissa ihmiset höpöttelivät ja pitivät seuraa toisilleen. Kävin katsomassa muutamaa liveä uteliaisuudesta ja silkasta tirkistelyn halusta. Viihdyin joidenkin parissa, joidenkin kohdalla tunsin myötähäpeää, varsinkin jos huomasin että kyseistä instaliveä katsoi lisäkseni vain pari muuta ihmistä. Minua kammottaa, miten näen oman nimeni ilmestyvän ruutuun kaikkien nähtäväksi, kun liityn kanavalle. Tuntuu tahdittomalta häipyä salamannopeasti, kun tiedän että kanavan pitäjä saattaa huomata, että jaksoin hänen livensä parissa vain muutaman sekunnin. Ihan kuin olisi hetkeksi tunkeutunut jonkun kotibileisiin ja häipynyt saman tien, koska kenties naapurissa on paremmat bileet.
Ehkä pahin insta-livebuumi on jo tätä kirjoittaessani laantunut. Toisaalta kukaan ei tunnu tietävän, kuinka pitkään tätä etäelämää on vielä jäljellä. Kenties jo varsin virtuaalinen elämämme tulee seuraavien kuukausien aikana muuttumaan yhä virtuaalisemmaksi. Törmään meemiin, jossa todetaan ironisesti, että asiat ovat vielä huonommin kuin luultiin: Amazonilta on myyty loppuun kaikki podcast- mikrofonit. Toisessa meemissä on kuva mielenosoituksesta, jossa henkilö pitelee kylttiä johon on raapustettu: ei, en ole vieläkään tarpeeksi tylsistynyt katsomaan insta-liveäsi.
Keskustelulle perustuvat podcastit ovat varmasti yksi korona-ajan kulutetuimpia sisältöjä. Podcastin kuunteleminen on arjessani ystävien korvike. Huoneeseeni kantautuu puheensorinaa kaiuttimista tai kuulokkeista, kun käyn kävelyllä, valmistan ruokaa tai olen vaipumassa uneen. Audiolla on rauhoittava vaikutus. Kun kuuntelen podcastia pääsen etäisyyden päästä osalliseksi puhujien jakamaa tuokiota. Ihmiskorva poimii toisen nisäkkään äänen näppärästi vaikka liikenteen melun seasta.
Tyypillisen kuuntelemani keskustelupodcastin tekijät ovat toistensa ystäviä, jotka ovat valmiita ruokkimaan toistensa mielikuvitusta ja kannattelemaan ilmaan heitettyjä hataria ajatuksen lankoja, jotta niille löytyisi solmukohtia. Ystävän osana on myös tarpeen tullen nykiä toinen takaisin aiheen pariin, jos hän on eksymässä hakoteille. Ystävä haastaa ajattelemaan tarkemmin ja avaamaan sykkyräistä ajatusta kohti maailmaa ja vastaanottajaa.
Toisen päälle puhuminen ei tässä yhteydessä ole epäkunnioittavaa, vaan sillä pidetään yllä keskustelun lämpöä.
Mitä sulle kuuluu
Kysymys kysytään podcastin alussa kuin puoliksi leikillään, se kuuluu nykypodcastin etikettiin ja puhujat ovat siitä tietoisia. Kysymys antaa puhujalle mahdollisuuden asettautua omiin nahkoihinsa ja puhua siitä käsin. Henkilökohtainen asema tehdään kuuluvaksi heti kättelyssä ja sillä puretaan odotuksia asiantuntijuudesta, pönötyksestä ja neutraalista näkökulmasta.
Parhaimmillaan tällaiset ystävysten podcastit luovat illuusion sosiaalisesta tilanteesta, jossa tunnen kuulijana olevani läsnä, vaikken osallistukaan keskusteluun. Pahimmillaan ne jäävät sisäänpäinlämpiäväksi jorinaksi, josta koen jääväni ulkopuoliseksi. Käsikirjoitetut ja hyvin editoidut kokonaisuudet erottuvat tarjonnasta edukseen, vaikka paljon on kyse myös keskustelijoiden välisestä kemiasta.
Suuri osa podcasteista luottaa persoonien vetovoimaan. Muitakin mahdollisuuksia olisi tarjolla: siitä todistaa viime vuonna ilmestynyt Paavin käännöspodcast, joka on lähtökohdiltaan varsin kokeellinen. Neliosainen kuunnelmateos huojuu tyylilajiltaan jossain tarinallisen ja dokumentaarisen välimaastossa.
Palataan hetkeksi elokuuhun 2019.
Katson kahta näyttelijää. He istuvat tuoleilla kahden mustan sermin edessä.
Kumpaankin sermiin on kiinnitetty valkoinen a4-paperi. Toisessa lukee C. Toisessa L.
Näyttelijöillä on pöydällä edessään kaksi vesilasia, käsissään nivaskat paperia ja korvillaan poskimikrofonit. Lava on matala. Yleisön ja lavan välissä on tilaa, rötkötän säkkituolilla lähellä maata.
Olen tullut keskustakirjasto Oodin Maijansaliin seuraamaan livenä Paavin käännöspodcastia, joka lähetetään osana F/Symposium -tapahtumaa 17.8.–22.8.2019 Helsingin juhlaviikkojen alla. Näyttelijät Heta Keskinarkaus ja Katariina Lantto esittävät parhaillaan ruotsalaisia feministejä ja kulttuurivaikuttajia Liv Strömqvistiä ja Caroline Ringskog Ferrada-Nolia, jotka pitävät yhdessä En varg söker sin pod -kulttuuripodcastia. Käännöspodcastin on pannut alulle näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja Anna Paavilainen. Hän kertoi palaneensa halusta keskustella podcastista ystäviensä kanssa, mutta harva heistä osasi ruotsia niin hyvin, että olisi pystynyt seuraamaan kiivastahtista keskustelua riikinruotsiksi. Paavilainen päätti siis kääntää podcastit suomeksi. Hän on tapahtumaa varten kääntänyt kolme En varg söker sin pod -jaksoa ja yhden Lilla Drevet -podcastin jakson, jossa Liv Strömqvist keskustelee toimittaja Ola Söderholmin kanssa.
Minua kiehtoo tämä Paavilaisen labor of love. Käännöstyö on rakkaudenosoitus sekä vastaanottajalle että alkuperäiselle podcastille.
Vuosi sitten ilmestyneen podcastin kääntäminen tuntuu kutkuttavan hämärältä idealta.
Podcast-keskustelu mieltyy tiettyyn aikaan ja kulttuuriseen kontekstiin sidotuksi puheenvirraksi. Keskustelun pohjalta litteroitu puhe on tiheänään puhetilanteeseen liittyvää tautologiaa, muminaa, affirmoivia ynähdyksiä ja änkytystä. Paavilainen on uskollisesti sisällyttänyt nämä käännökseensä siivoamatta kieltä sileämmäksi. Näyttelijät Matilda Kruse, Heta Keskinarkaus ja Katariina Lantto vuorottelevat poddaajien rooleissa ja saavuttavat keskustelulle ominaisen poljennon uskottavasti. Harjoituksissa työryhmä lähestyi puhuttua kieltä ja sen epätäydellisyyttä, haparoivaa, heikkoa puhetta. Hölinää ja höpötystä.
Joo mä tajuun. Mä saan tosta kiinni. Ehdottomasti.
Aivan ensimmäisten vuorosanojen kohdalla minut valtaa epäusko, voiko tämä toimia. Huomaan, että podcast välineenä pitää sisällään lupauksen puhujan autenttisuudesta.
Toki alkuperäispodcastien sanavalmiit kulttuuripersoonat ovat osaltaan luomassa käännöspodcastin imua. Liv Strömqvist tunnetaan Suomessa sarjakuvantekijänä. Häntä lukuunottamatta muut podien keskustelijat ovat täällä suht tuntemattomia. Kun persoonan karisma ja todistusvoimaisuus eivät ole keskiössä, voisi ajatella että aihe nousee esiin eri tavalla. Vaikka podcastissa puhutaan jo menneen kesän superhelteistä, ei ilmastonmuutosahdistus ole aiheena vanhentunut päivääkään. Strömqvist ja Ferrada-Noli taivastelevat sitä, miten ruotsalaiset iloitsevat lämpimistä t-paitakeleistä, vaikka kyseessä on planetaarinen katastrofi. Ruotsalainen media yrittää kesyttää vaarallisen kuumaa kesää kutsumalla sitä tuttavallisesti Brita-kesäksi. Jaksojen aiheista mieleen jäävät myös ansiokas purku HBO:n Handmaid’s tale -sarjan väkivallalla mehustelevasta dystopiakuvauksesta ja aiheellinen kysymys siitä, miksi juuri Lena Dunhamin on lopetettava viihteen tekeminen ja sovitettava syntinsä pakolaisleirillä.
Olennainen osa käännöspodcastin seuraamisen viehätyksestä liittyy sen sisältämään teatterileikkiin: seuraan, miten uskottavasti näyttelijät luovat illuusion reaaliaikaisesta keskustelutilanteesta ja asettuvat esittämiensä hahmojen nahkoihin. Näyttelijöiden tulkinta ei kuitenkaan perustu psykologisoinnille tai hahmojen imitoimiselle, vaan käännöspodcast kohdistaa huomion keskustelijoiden gestukseen. Vieraannuttamisefektissä on jotain perin brechtiläistä. Gestus viittaa ihmiselle luonteenomaiseen tai tyypilliseen tapaan käyttää kehoaan ja välittää tietoa tämän sosiaalisesta asemasta. Valtakunnan arkkifeministit tuottavat viiltävää kulttuurianalyysiaan, jossa on sopivassa suhteessa raivokasta ränttäystä ja itseironiaa. Näyttelijät onnistuvat leikissä niin hyvin, että podcastia kuunnelleet Heta Keskinarkauksen vanhemmat luulevat hänen puhuvan omia mielipiteitään ja kehuvat lastaan fiksuksi.
Näyttelijä Katariina Lantto tuo esiin sen, miten ihanaa oli leikkiä rohkeasti keskustelevaa ihmistä, joka uskaltaa tuoda julki ajattelunsa keskeneräisenä ja esittää radikaalejakin väitteitä. Arkiminässään hän ei välttämättä uskaltaisi avata suutaan ajatellakseen ääneen tai ainakin pehmittäisi sanomansa varmistelemalla että en mää nyt tiedä, sano sä kun tiedät varmaan paremmin. Moni naiseksi sosiaalistettu varmasti tunnistaa itsensä Lanton kuvailemasta kainoudesta. Osittain kyse on suomalaisesta keskustelukulttuurista tai sen puuttumisesta ylipäänsä. Myös henkilön sosioekonominen tausta vaikuttaa siihen, millä tavalla hän uskaltaa ilmaista mielipiteitään.
Minun maailmaani feminismi on tullut Ruotsista. Olen syntynyt ja kasvanut Turussa, mistä käsin Tukholma on aina ollut henkisesti ja fyysisesti lähellä. Nuorena lähin suurkaupunki ei ollut niinkään Helsinki vaan Tukholma. Sinne matkustettiin vähintään kerran vuodessa katsomaan keikkoja, ostamaan levyjä, vaatteita ja imemään vaikutteita. Tulen aina olemaan turkulainen Helsingis, mutta missään en ole kokenut olemustani yhtä takapajuiseksi kuin nuorena Tukholman matkoilla. Ruotsalaiset tuntuivat aina olevan edellä. Siellä sai ihmetellä, miten farkunlahkeet kuului milloinkin kääriä, levykaupassa soi Bikini Kill ja kirjakaupan kassalla myytiin feministisiä zinejä. Suomessa ei 2000-luvun alussa juurikaan puhuttu feminismistä, joten imeskelin monet varhaiset feministiset vaikutteet internetin lisäksi ruotsalaisista julkaisuista, levyistä ja elokuvista. Fucking Åmål. Miss Universum. Pilluparvi. Under det Rosa Täcket.
Ruotsi tuntui silloin olevan valovuosien päässä julkisessa tasa-arvokeskustelussa. Enää meidän ei kuitenkaan tarvitse tuntea alemmuutta tai takaperoisuutta. Se, että Paavin käännöspodcast ottaa suhteen ruotsalaiseen feministiseen keskustelukulttuuriin tuntuu olennaiselta teolta suomalaisen feministisen keskustelun tilaa tutkivassa tapahtumassa.
Elina Minn
Paavin käännöspodcast -jaksot ovat kuunneltavissa täältä.