Sini Mononen 14.1.2015
Martta Heikkilä kirjoitti viime viikon uutisten reaktiona Pariisissa näkemästään näyttelystä, jonka puitteissa hän pohti väkivaltaa. Heikkilä nosti kritiikissään esiin tärkeän huomion. Väkivalta on aina raja. Se rajaa sisä- ja ulkopuolisiin, kohteisiin ja todistajiin.
Myös rajanteko itsessään on periaatteiltaan väkivaltainen.
Pariisissa asuva libanonilainen kirjailija ja oopperalibretisti Amin Maalouf kirjoitti vuonna 2009, kuinka Euroopan yhdistyminen on ajanut eurooppalaisuuden jatkuvaan identiteettikriisiin. Kriisin ytimessä on sisä- ja ulkopuolisuus: kun joukko yhdistyy, ulkopuolelle jää aina joku. Ne, jotka ovat mukana Euroopassa, rakentavat identiteettiään eurooppalaisuuden narratiivin varaan. Narratiivin ulkopuolella oleminen ei tarkoita välttämättä radikaalia identiteettieroa suhteessa kerrottuun tarinaan. Se tarkoittaa kuitenkin eurooppalaisuuden ulkopuolella elämistä, sosiaalista rajaa, jonka ylittämiseen tarvitaan muutakin kuin ulkopuolelle sijoitetun identiteetin muutos osaksi ”meitä”. Raja on sosiaalisissa rakenteissa, yhteiskuntajärjestyksessä, kollektiivisessa käsityksessä siitä, kuka kuuluu tarinan sisä- ja kuka ulkopuolelle. Ulkopuolelle käsikirjoitettu voi vain vaivoin vaikuttaa omaan osaansa ja ulkopuolisuuteensa.
Erottavien rajojen hahmottaminen ja paljastaminen on yksi tärkeimmistä yhteiskunnallisista tehtävistä. Tämän tehtävän ovat todenneet useat ajattelijat erityisesti 1900-luvun suurten sotien jälkeen. Theodor Adorno näki marginaalin esiin neuvottelun filosofian ja taiteen oleellisena ellei tärkeimpänä tehtävänä. Michel Foucault kirjoitti eronteon kulttuurisesta taakasta: rajat luovat käsityksiä siitä, mikä on normaalia ja mikä ei. Sisäpuolella olevat ovat legitiimejä tarinan keskushenkilöitä. Ulkopuoliset näyttelevät outoa sivuosaa.
Foucaultin huomio selittää osaltaan sitä, miksi toisiin ihmisryhmiin kohdistuva väkivalta koetaan vakavampana ja suurempana loukkauksena kuin joihinkin muihin kohdistuva. Tarinan sisäpuoliset näyttelevät meille merkityksellistä roolia identiteetistämme, kulttuuristamme, omasta maastamme.
Erontekojen rakenteita voi yrittää tarkastella taiteen kautta. Onhan jokainen kollektiivinen tarina kulttuurisesti kerrottu ja sosiaalisesti jaettu.
Millaista eronteon tarinaa taide kertoo?
Yael Bartanan viime vuonna IHME-teoksena toteutettu True Finn – Tosi suomalainen -elokuva (2014) tarkasteli suomalaisuuden tarinaa etnisesti ei-suomalaisten kautta. Bartanan kertomana tarina suomalaisuudesta on erityisen mielenkiintoinen. Onhan Bartana erikoistunut Keski-Euroopassa eläviin juutalaisiin – kansaan, jonka suurella tarinalla on aivan erityisen pitkä historia ja huomattava vaikutus kollektiiviseen identiteettiin ja sitä kautta myös yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen todellisuuteen. Mitä Bartana löysi suomalaisuuden kertomuksesta? Yhdessä ihmisten kanssa, jotka olemme rajanneet suuren suomalaisuuden tarinan ulkopuolelle, Bartana kasasi joukon suomalaisuuden ikivanhoja kliseitä saunasta, talvimaisemasta ja kiroilusta. Suomalaisten itse itsestään luomia käsityksiä siis.
Bartanan teoksen suurin oivallus on se, kuinka helposti ja vaivattomasti ulkopuolelle rajatut löysivät suomalaisuuden päälinjat. Suomalaisuus ei vaikuttanut olevan mitään sellaista, jota ei voisi oppia tai haluta omaksua. Raja suomalaisuuden sisä- ja ulkopuolisten välillä jäi silti elämään. Siinä missä ulkopuolinen voi venyttää omaa narratiiviaan sisäpuolisten tarinaan sopivaksi, sisäpuolella elävät ovat vain harvoin valmiita taivuttamaan oman tarinansa pääviivoja. Normit, standardit, käsitykset omasta kulttuurisesta hyvästä ovat siten vahvoja, että ulkopuolisen kaipaamat muutokset tuntuvat marginaalisilta. Konkreettisena esimerkkinä voisi mainita Helsingin Sanomien uutisen suomalaisesta talojen rakentamisesta, joka ei ota huomioon juuri muita erityisryhmiä kuin vammaiset. Muslimiperheiden tarpeet jäävät marginaaliin, osaksi kulttuurisen tarinan ei-niin-tärkeää alaviitettä. Kuitenkin, jos asumisen normia venyttäisi, samalla saattaisi avata oven muillekin kulttuurisessa hämärässä eläville: kommuuneille, uusioperheille, erilaisille yhteisöille.
Toisinaan myös kaikkein jaloimpina pidetyt sisäpuoliset narratiivit eivät ole ulkopuolelta tuleville helposti omaksuttavia. Esimerkiksi Ruotsissa feminismin aate on edennyt yhteiskunnallisena toimintana pidemmälle kuin meillä Suomessa. Siellä on havahduttu ymmärtämään, että maahanmuuttajanaiselle pohjoismainen feminismikäsitys on vahvasti ulosrajaava. Monelle maahanmuuttajanaiselle tavoite itsenäisestä, työn ja perheen pohjoismaisten ihanteiden mukaan hoitavasta naisesta, on vain utopiaa.
Pitäisikö eurooppalaisuuden suurista tarinoista sitten luopua? Unohtaa feminismi, pohjoiset perhe-arvot ja sananvapaus?
Tuskin. Suuren tarinan ohitse on kuitenkin hyvä nähdä alueelle, jolla tarinan ulkopuoliset elävät sosiaalisessa marginaalissa. Pariisin tragedian jälkimainingeissa filosofi Slavoj Žižek nosti esiin Walter Benjaminin huomion siitä, että fasismin nousu pitää aina sisällään epäonnistuneen vallankumouksen.
Samalla Žižek vihjasi, että kyse ei olisikaan suuren tarinan radikaalista epäonnistumisesta tai ulkopuolisten kykenemättömyydestä omaksua arvojamme, vaan tarinan ympärille piirretystä rajasta, joka halvaannuttaa aatteen normiksi, huonosti joustavaksi rakennelmaksi. Tarinasta tulee yhteiskunnallinen kysymys, sosiaalisen järjestyksen ja politiikan väline.
Käy kuten Maalouf kirjoitti. Sisäpuoleltakin alkaa löytyä marginaaleja, ajaudumme identiteettikriisiin, suurta tarinaa on vaikea tunnistaa omaksi. Näin ajateltuna ulkopuolella olevat eivät olisikaan siis täysiä muukalaisia. Voltairen perintö saattaisi jopa houkuttaa heitä. Se kuitenkin näyttää olevan kaukainen ja vaikea tavoittaa.
Lähteet:
Heikkilä, Martta, Matka ulkoa sisälle – Inside-näyttely Pariisin Palais de Tokyossa
Mustekala 11.1.2015.
Maalouf, Amin 2009, Maailma järkkyy. Kun kulttuurimme uupuvat. Suom. Lotta Toivanen. Helsinki: WSOY.
Rissanen, Virve, Suomesta tuli monikulttuurinen – asunnoista ei. Helsingin Sanomat 12.1.2015.
Žižek, Slavoj 2015, Slavoj Žižek on the Charlie Hebdo massacre: Are the worst really full of passionate intensity?, New Statesman 10.1.2015.