22.11.2010 Pirkko Holmberg
Jaakko Pernu: Spotlight, 2010Berliinissä esiteltiin loka-marraskuussa Saksan Suomi-instituutin ja Lapin ja Oulun taidetoimikuntien yhteistyönä syntynyt neljään eri galleriaan levittynyt laaja Arctic Heat -näyttelykokonaisuus, johon osallistui 17 pohjoissuomalaista taiteilijaa. Suurin osa projektin taiteilijoista, kuten luonnosta kerätyistä materiaaleista teoksensa valmistavat Anni Rapinoja ja Kaija Kiuru, vahvistivat mielikuvaa luontosuhteen tärkeydestä suomalaisille. Tämä oli varmasti myös tärkeä valintakriteeri. Galerie Weddingissä oli esillä peräti kaksi oksista teoksensa kokoavaa kuvanveistäjää, 
Ilona Kivijärvi: Alkuja, 2010ITE-meininki on läsnä Pekka ja Teija Isorättyän ohjaamassa invalidirobottiprojektissa, joka on esillä Heike Arndtissa 28.11. asti. Urbaania anonyymiyttä edustivat ehkä vain valokuvattaviensa kasvot peittävä Tuuli Mukka, Kalle Lampela rakennuspiirroksineen ja turvallisuuden tunnetta angstisissa maalauksissaan käsittelevä Steve Pratt.
Kaikkia teoksia, esimerkiksi Jyrki Poussun tai Kari Södön kirkkain värein maalattuja puuveistoksia, ei äkkipäätä tulisi pitäneeksi tyypillisen suomalaisina. Erään stereotypian mukaan suomalainen taide on maanläheisen väristä tai harmahtavaa, kun taas kirkkaat spektrivärit olisivat enemmän keskieurooppalaisten mieleen. Melko usein tämä odotus täyttyykin, mutta tällä kertaa ei. Ehkä syynä oli keskittyminen Lapin seudun taiteilijoihin, joita näkee Helsingissä vähemmän. Poussun ohella pohjoismaiseen taiteeseen keskittyneessä Galleri Heike Arndtissa nähtiin Ilona Kivijärven lumoavan värikästä tekstiilitaidetta. Kivijärvi on myös performanssitaiteilija, jonka taide leviää koko elämän käsittäväksi, estetisoivaksi projektiksi.
Hiljainen vallankumous
Keravan taidemuseon 20-vuotisjuhlanäyttely, leipzigilaisia taiteilijoita esittelevä Hiljainen vallankumous tuntuisi vahvistavan stereotyyppistä kuvaa saksalaisesta synkkyydestä ja vakavuudesta. Silti näyttelyn teoksia voi tarkastella myös irrallaan Saksan postmuraalisen ajan olemisahdistuksesta ja oman paikan etsimisestä, vaikkakin Margret Hoppen valokuvasarja Kadonneet kuvat kuvaa juuri DDR:n poistettujen taideteosten ja rapistumaan päässeiden rakennusympäristöjen jäännöksiä.
Miriam Vlaming: Vierailija, 2009
Leipzigin taideakatemia on perinteisesti keskittynyt akateemisen maalaustekniikan perusteelliseen hallintaan, mutta oppii siellä näköjään muutakin. Tämä taiteen kannalta olennainen ”muu” näkyy maalausten syvällisinä merkitysyhteyksinä ja vaikuttavan surrealistisina asetelmina. Miriam Vlaming maalaa poikkeuksellisesti temperamaalaustekniikalla, joka on kerroksellinen niin muodon kuin aiheidenkin puolesta. Maalauksessa Vierailija (2009) etu- ja taka-ala, muistot ja läsnä oleva hetki sekoittuvat, ja satujen varjomaiset aaveet ilmestyvät keskelle rouvien illalliskutsuja. Toisella tapaa kollaasimaisuus ilmenee Anett Stuthin valokuvissa, joiden kuvaamiin ränsistyneisiin tiloihin hän on muokannut mukaan taidehistoriallisia merkkiteoksia. Tämän päälle liimailun mielekkyys ei oikein avaudu minulle, eikä kohoa joka puolella ympäröivän mainoskuvasaasteen yläpuolelle.
Aris Kalaizis: RituaaliAris Kalaizisin maalauksissa toistuvat tietyt unenomaisen hämmentävät aihelmat, kuten vihreä valonhohde ja ihmisten varjomaiset kajastukset. Onnistuneimpia ovat Pentagras-maalauksen (2006) kaasunaamareihin sonnustautuneet kumiletkumiehet, joiden likituleva vieraus on eräänlainen kafkamaisuuden kiteytys. Kalaizis ei teknisesti yllä Hans Aichingerin filosofisesti pohdiskelevan fotorealismin tasolle, vaikka Aichingerin maalauksissa on ehkä hiukan kovat värit. Teoksessa Les certitudes du realisme (2010) samannimisen kirjan äärelle nukahtaneen tytön raukeus ja unessa olo on kuvattu hätkähdyttävän todentuntuisesti. Maalaus Maailman maailmallisuus (2010) kuvaa siniseen verryttelytakkiin sonnustautunutta miestä, joka katsoo puisen laatikon sisälle. Takin ylellinen materiaalintuntu vertautuu kuvan kohteen askeettiseen pyrkimykseen rajoittaa havaintojensa alaa.
Hans Aichinger: Maailman maailmallisuus 2010
Leipzigin taideakatemia on viime aikoina maalareiden lisäksi päästänyt ilmoille kiinnostavia valokuvaajia, jotka kenties ammentavat perinteisestä maalaustaiteen tietotaidosta. Minulle koko näyttelyn vaikuttavinta antia olivat Steffen Junghansin valokuvat, joissa näkyville asettumisen ja läsnäolon tuntu on voimakasta. Tai oikeastaan se, mitä niissä varsinaisesti tapahtuu, pakenee sanoiltani. Kuvassa Nimetön (2010) ruumis makaa muovipressun alla sairaalasängyllä. Sängyn eteen on tuotu kangassermi, joka ei kuitenkaan peitä koko sänkyä, vaan tuo sen vieläkin voimakkaammin, vaikuttavammin esiin. Kapellimestari (2010) ja Tuomari (2009) eivät ole tavanomaisia muotokuvia, sillä niiden kohde on laskenut kasvonsa alas. Kapellimestari seisoo oviaukossa kuin juuri sisään tulleena tai kaikkensa antaneena. Musta tausta vahvistaa kuvien arvokkuutta, muttei pysäytä niiden aavistelevaa liikettä. Näkemäni näyttelyt panivat miettimään, millä perusteella kuvani nykytaiteesta muodostuu? Jo käytännön syistä kotimaista taidetta tulee nähtyä eniten. Ulkomailla käsitteellinen suunnistautumiskyky saattaa loppua kesken heti, kun kuuluisien kassamagneettien piiristä astutaan tuntemattomamman ja pienimuotoisemman pariin. Huomionsa kiinnittäminen on myös arvostuskysymys. Damien Hirstille & kumppaneille on toki turhan helppoa nyrpistää nenää, mutta heidän näyttelynsä Kiasmassa (28.11. asti) antoi minulle oikeasti häviävän vähän verrattuna tähän kiepsahdukseen Keravalla.
Steffen Junhgans: Tuomari