Aleš Erjavec: ”Art and the Political”. Luento seminaarissa Estetiikka, taide ja politiikka, 6.5.–7.5.2010, Helsingin yliopisto
10.5.2010 Marko Gylén
Taiteen ja politiikan yhteydet ovat nyt pinnalla monin eri tavoin. Niinpä myös Helsingin yliopistossa järjestetyssä seminaarissa kaikki kuulijat eivät edes mahtuneet kunnolla ovesta sisään. Ilmapiiri oli tiivis ja kiinnostunut, kun seminaarin pääpuhuja professori Aleš Erjavec (Slovenian Academy of Sciences and Art) aloitti luentonsa.
Erjavecin aiheena oli taide ja poliittisuus (the political, suom. usein ”poliittinen”). Lähtökohta oli kysymyksessä, jonka jotkut hänen opiskelijoistaan ovat esittäneet: ”Kuinka olla poliittinen taiteilija?” Erjavec lähestyi asiaa yrittämällä selvittää, miten eräissä historian tilanteissa taiteella on ollut vahva poliittinen merkitys.
Aluksi Erjavec täsmensi poliittisen taiteen käsitettä. Hän tähdensi, että keskittyy nimenomaisesti poliittiseen taiteeseen, joka on luotu tiettyyn poliittiseen kontekstiin ja jolla on aina selvä poliittinen merkitys, esimerkkinään Picasson ”Guernica”. Tästä hän erotti ”politisoidun” taiteen, joka vasta myöhempien tulkintojen valossa on saanut poliittisen merkityksen, leiman tai käyttöyhteyden.
Erjavec viittasi useisiin politiikan teoreetikoihin tehdessään peruseronteon politiikan ja poliittisuuden välillä. Keskeisimmiksi tämän eronteon teoreetikoiksi Erjavec nosti Hannah Arendtin, Claude Lefortin, Carl Schmittin ja Chantal Mouffen.
Poliittisuus eroaa politiikasta siinä, että poliittisuus on laajempi ja siksi perustavampi asenne, halu tai motiivi, osa ihmisen arkistakin toimintaa yhteiskunnassa, yhteiskunnallisuutta sinänsä. Erjavec viittasi erityisesti Schmittiin, joka piti poliittisuutta perustavana äärimmäisenä antagonismina, eikä vain yhtenä todellisuuden tai yhteiskunnan alueena. Hän viittasi myös siihen, miten Mouffe ja Ernesto Laclau olivat kritisoineet Schmittin käsiteparia ystävä–vihollinen tuomalla esiin pluralistisemman ”vastustajan” käsitteen.
Nopeasti mutta samalla kriittisesti Erjavec hahmotteli myös kolme vastausvaihtoehtoa uusliberalistiselle politiikalle: luokkataistelun, fenomenologisen todellisuusnäkemyksen, ja nykyaktivistien ajaman suoran demokratian.
Luonnehtiessaan poliittista taidetta Erjavec korosti, että hän haluaa säilyttää eron poliittisen ja ei-poliittisen välillä: kaikki ei ole (meta)poliittista, vaikka Rancière ja muut niin sanovat, vaan taiteella on erilaisia tehtäviä.
Mielestäni Erjavec ei tässä kuitenkaan ottanut huomioon väitteen luonnetta. Väite kaiken poliittisuudesta ei ole niinkään teoreettis-ontologinen tai tieteellis-metafyysinen eikä sen tarkoitus ole kiistää, etteikö taidetta voisi tarkastella erottaen poliittisen ei-poliittisesta. Se, että kaiken sanotaan olevan poliittista, on pikemminkin kehotus tarkastella ja elää ottaen huomioon tekojen poliittiset ulottuvuudet ja perustat. Tämä toki laajentaa poliittisuuden käsitteen alaa kaiken kattavaksi, muttei silti tee siitä yhdentekevää. Väitettä kaiken poliittisuudesta nimittäin vastustaa lakkaamatta se poliittisuuden unohtuminen arkielämässä, joka on osa uusliberalismin ”ainoan vaihtoehdon” ja ”ideologiattomuuden” omaa ideologiaa ja politiikkaa – ja myös tieteessä vallitsevaa totuuden objektiivisuuden ihannetta.
Mitä siis on poliittisuus? Erjavec esitteli lyhyesti Schmittin tunnetun ystävä–vihollinen-jaon, joka on eksistentiaalisesti toisen tai vieraan poissulkemista vihollisen rooliin. Tämän jälkeen Erjavec siteerasi Lefortia, joka kritisoi stalinismia ja samalla Schmittin teoriaa siitä, että totalitaristisen valtion on aina tuotettava vihollinen, jonka eliminoiminen tulee sen päätehtäväksi. Näin hän ei mielestäni tuonut riittävästi esille, että Schmittin näkemykseen sisältyvä ajatus vahvasta valtiosta ei tarkoita suoraan vihollisen eliminointia valtiosta, vaan tiukkaa kontrollia siitä, että vihollisasetelmat valtion sisällä eivät pääse kasvamaan liian suuriksi. Joka tapauksessa tämän pohjalta Erjavec toi esille, miten porvarillisuus on toiminut monissa marxilaisissa taide-, teoria- ja politiikkasuuntauksissa hyvänä vihollisena: Debordilla ja muilla situationisteilla, Frankfurtin koulukunnassa, Althusserilla jne.
Italialainen futurismi on erityisen mielenkiintoinen teeman kannalta, sillä se alkoi enimmäkseen taiteellisena tai esteettisenä suuntauksena mutta kehittyi poliittiseksi. Tämän vuoksi se onkin ollut Erjavecin kiinnostuksen kohteena jo kauan sitten. Taidesuuntauksena futurismi ei tähdännyt pelkkään esteettiseen vallankumoukseen, kuten kubismi, eikä sitä voi sijoittaa luontevasti sen paremmin avantgardeen kuin taiteelliseen akateemisuuteenkaan. Tässä Erjavec toi oivaltavasti esiin Schmittin ajatuksen siitä, miten mikä tahansa suuntaus tai liike muuttuu poliittiseksi, jos se on tarpeeksi vahva kehittääkseen vihollisia itselleen. Edelleen, hän samasti tämän prosessin kuvauksen siihen, miten italialainen kirjallisuudentutkija Renato Poggioli on analysoinut antagonistisen taiteen prosessia, koulukunnan muuttumista suuntaukseksi tai maailmankuvalliseksi liikkeeksi.
Erjavec hahmotteli, miten modernistisessa kuvataiteessa oli luotu uutta taiteen paradigmaa ja samalla ontologiaa. ”Avignonin naiset”, ”Musta neliö” ja ”Suihkulähde” toimivat teoksina, joihin kiteytyi tällainen radikaali siirtymä tai oikeastaan sosiaalisen tilan purkautuminen taiteen ulottuvuudessa. Erjavec väittikin, että uuden taiteen purkautuminen esiin tapahtuu yleensä yhteiskunnallisen tarpeen synnyttämänä ja pohjautuu siihen, ettei taiteen ja elämän välillä ole tehty jyrkkää eroa. Niinpä toisen maailmansodan jälkeisiä uusia esteettisiä suuntauksia onkin yleensä motivoinut jonkinlainen marxilaisuus.
Eräässä kohtaa Erjavec viittasi Rancièren näkemykseen siitä, miten politiikka perustuu esteettiseen: politiikka on annettujen tosiasioiden ja mahdollisuuksien kenttä, ja estetiikka taas havaittavan, ilmaistavan ja mahdollisen kenttä. Se, miten esteettinen jaetaan, miten maailma ymmärretään mahdollisuuksina säätelee sitä, mitä politiikassa pidetään mahdollisena. Mielestäni tätä olisi voinut käsitellä enemmän, jotta olisi tullut paremmin näkyviin se, miten taide luo uutta ontologiaa ja toisaalta syntyy alunperin sosiaalisesta tilanteesta. Näin olisi voitu myös avata eri taidemuotojen käytännön mahdollisuuksia ja toimintastrategioita nykymaailman haasteisiin vastaamisessa.
Seminaarin Aesthetics, Art, and Politics / Estetiikka, taide ja politiikka (6.5.–7.5.2010, Helsingin yliopisto) järjestivät Suomen Estetiikan Seura ry, Taiteistuminen ja sen vaikutukset taiteeseen -tutkimusprojekti ja Helsingin yliopiston estetiikan oppiaine