Irmeli Hautamäki
Viime viikolla noussut sensuurimentaliteetti sekä rikosetsintä taiteilija Ulla Karttusen ”Pyhiä naisia ja teinibeibejä” näyttelyn johdosta panee pohtimaan poliittisen taiteen mahdollisuuksia nykyisessä taidemaailmassa. Taidemaailma on tähän saakka ollut vapaamielinen ja luottavainen taiteilijoiden suhteen. Tunnettujen tekijöiden töitä ei ole haluttu ennakkoon tarkistaa. Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja ilmoitti, että tilanne tulee nyt muuttumaan.
Kiasman johtaja taas ilmaisi tukensa poliittiselle taiteelle todeten, että sen tehtävä on herättää keskustelua. Kiasman johtaja Berndt Arell olisi ollut valmis MTV 3 uutisissa jopa ottamaan Karttusen näyttelyn Kiasman suojiin. Mutta miten Kiasma olisi tosipaikan tullen vastannut virkavallan taholta väistämättä tuleviin kuulusteluihin ja takavarikointiin?
Olen ollut joskus itse Kiasmassa puolustamassa taiteen autonomiaa väittäen että taiteen piirissä ollaan päteviä arvioimaan, mikä on hyvää ja asianmukaista taiteena. Totesin, että rajat menevät laillisuudessa: taiteilijakaan ei saa taiteen nimissä rikkoa lakeja, koska kukaan ei saa rikkoa niitä. Tämä on aika yksinkertaista. Tästä on tiettyjä seurauksia taiteen keinoihin nähden. Jos elämässä tapahtuu väärinkäytöksiä, ei samoja väärinkäytöksiä tule toistaa sellaisenaan taiteessa. Se joka katsoo hirviötä kasvoista kasvoihin, on vaarassa itsekin muuttua hirviöksi.
Tänä yliseksuaalisena aikakautena myös taiteen katsoja muuttuu helposti hirviöksi. Mikään ei ole turvassa. Muistan, kuinka eräässä amerikkalaisessa taidehistorian seminaarissa kuuluisa professori aplodeerasi opiskelijan tulkinnalle, jonka mukaan Gerhard Richterin tyttärestään tekemään muotokuvaan kätkeytyy pedofiliaa. Tytön huulet ovat punaiset ja suu auki. Asiaa jauhettiin naurettavuuteen ja kiusallisuuteen saakka.
Museossa paikallaan oleva teos on alttiina kaikkien kaikille, typerillekin, tulkinnoille. Teoksen ja katsojan kohtaaminen on aina vaarallinen. Taiteen tapa puhutella katsojaa on erikoislaatuinen ja kokonaisvaltainen tapahtuma, jossa kaikki voi mennä täysin pieleen.
Taiteessa ei yleensä kannata käyttää suoraa politiikan kieltä. Poliittisesti vaikuttavan taiteen keinot ovat erilaiset kuin poliitikon keinot. Hyvä esimerkki tästä on meksikolais-belgialaisen Francis Alÿsin teos ”Asuntoja kaikille” (1994).
Alÿs itse, arkkitehdin koulutuksen saanut mies, on mennyt makaamaan ”Asuntoja kaikille” vaalijulisteista rakennetun teltan alle, keskelle Mexico Citya. Poliitikko, joka poseeraa vaalimainoksessa, joutuu naurunalaiseksi, samoin kuin häntä edustava puoluekin.
Olennaista on, että teos tapahtui kadulla vaalikampanjan aikaan, ei galleriassa tai museoissa. Tekijä on arkkitehti, asuntojen suunnittelija, joka tässä alentui makaamaan kadulla kuin pummi. Hän häipyi telttoineen paikalta ennenkuin typerykset tai poliisit kävivät kimppuun.
En usko, että gallerioihin tai museoihin voi tehdä lainkaan vaikuttavaa poliittista taidetta. Taidekonteksti pakottaa aina kompromisseihin, silotteluun ja pyöristelyyn. Siksi poliittisen taiteen pitää lähteä ulos museoista, kadulle, sen pitää suunnata interventionsa suoraan ihmisten elämään. Suomalaistaiteilijat ovat (pilalle) hemmoteltuja julkisella tuella ja he haluavat esiintyä marmorilla silatuissa taidepalatseissa. Mitä jos vaihteeksi mentäisiin ulos loistolukaaleista, tehtäisiin tekoja, ei aina pysyviä teoksia?
Poliittisesta taiteesta ei pidä edes tiedottaa julkisesti. Tiedon pitää kulkea huhuna kaupungilla, suusta suuhun, viidakkorummun välityksellä. Hyvästä poliittisesta taiteesta syntyy legenda, joka säilyy suullisesti kerrottuna. Näin monet Alÿsin teokset toimivat. Aikojen kuluttua ne voi sitten dokumentoida. Tällöin niillä ei kuitenkaan ole enää poliittista voimaa.
Mieleeni tulee yksi onnistunut suomalainen poliittinen teos vuosien takaa: Vanhalla ylioppilastalolla tapahtunut lemmiskely / simulaatio pianon päällä. Teko sijoittui 1960 –luvulle hippiaikaan, jolloin rock rauha rakkaus olivat kova sana. Ilmiantohan tästäkin tuli ja tekijäparat tuomittiin oikeudessa. Mutta teko onnistui, siitä syntyi kuolematon legenda, joka sykähdyttää vieläkin.