Sini Mononen 9.4.2017
IHME-päivien puheohjelmassa kysyttiin, tulisiko taiteen olla poliittista. Nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa tuntuu provokatiiviselta nostaa esiin kysymys siitä, voiko taide edes sanoa mitään politiikasta vai pitäisikö sen vain puhua aiheista, jotka se tuntee parhaiten, eli muodon ja estetiikan kysymyksistä. Kärjistäen IHME-päivien ohjelmassa oli siis kyse siitä, ollaanko poliittisessa, yhteiskunnallisesti tiedostavassa taiteessa menty liian pitkälle.
Kysymys taiteen poliittisuudesta ei ole yksinkertainen. Epäonnistuessaan poliittinen taide trivialisoi käsittelemänsä aiheen ja tekee vakavista yhteiskunnallisista kysymyksistä taideprojekteja. Onnistuessaan se voi kuitenkin oivaltaa jotain tärkeää ja tuoda oivalluksensa esiin tavalla, jolla on merkitystä laajemminkin kuin pienissä taidemaailman piireissä.
IHMEen keskustelussa liikuttiin lavealti taiteilijan ja taiteen tehtävästä taideinstituution olemukseen. Millainen tila museon tulisi olla? Täytyykö sen antautua aktivismin alueeksi? Vai voiko instituutio edes olla politiikasta vapaa tila, jos se haluaa olla millään tavalla ajankohtainen ja relevantti toimija nykymaailmassa?
Aihetta Kulttuuriareena Gloriaan oli kutsuttu käsittelemään neljä puhujaa. Mukana olivat kuvataiteilija Anna Tuori, Tate Modernin entinen ja Berliinin Volksbühnen nykyinen johtaja Chris Dercon, New Orleansin Biennial Prospectin kuraattori Dan Cameron ja New Yorkin University-Trishin professori Deborah Willis.
Roolitukset kuuluivat puheenvuoroissa. Ainoastaan tutkija, Deborah Willis, kykeni astumaan tittelinsä ennalta käsikirjoittaman monologin ulkopuolelle.
Taiteilija Tuori ja museonjohtaja Dercon toivat voimakkaasti esiin näkemyksen, jonka mukaan taiteen ei pidä olla liian poliittista. Tuori teroitti, että taide on arvokasta itsessään. Vanhahtavaa taidetta taiteen vuoksi -aatetta hän puolusti muun muassa argumentoimalla, että taiteellista työskentelyä ei pidä joutua paketoimaan poliittisuuden brändiin. Hoivataide ja poliittinen taide asettuivat Tuorin puheenvuorossa samalle viivalle.
Chris Dercon oli puhujana performatiivinen ja tehokas. Derconin keskeinen viesti kuului, että taiteelta ei tulisi odottaa liikaa. Taide itsessään ei voi pelastaa maailmaa. Jos journalistit, poliitikot, aktivistit ja tutkijat eivät osaa ratkaista yhteiskunnan konflikteja, on hulluutta kuvitella että kuvataiteilijan koulutuksella ja taiteen kielellä voisi muuttaa sen, missä muu ihmiskunta epäonnistuu.
Derconin näkemyksen voi allekirjoittaa erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa taidemaailma tekee politiikasta omaa brändiään. Nyt jo kuuluisa esimerkki on Ai Wei Weistä viime vuonna otettu valokuva kreikkalaiselta rannalta, jossa taiteilija makaa maassa kuolleen pakolaislapsen asennossa. Dercon nosti esiin myös parhaillaan käynnissä olevan Kasselin Documenta 14:n, jonka ensimmäinen näytös järjestetään Ateenassa. Saksalaisen taideinstituution halua rantautua Kreikkaan tekee mieli epäillä omantunnonpuhdistusprojektiksi ja poliittisesti kyseenalaiseksi ristiretkeksi. Tarvitsevatko ateenalaiset Documentaa vai Documenta ateenalaisia?
Vaikka puheenvuoroissa ei päästy kovin syvälle poliittisen taiteen problematiikkaan, argumentit taiteen politisoitumista vastaan olivat joiltakin osin onnistuneita. Suomalaisellakin taidekentällä on nähty pakolaisvirtojen ajautuminen taiteen kuvastoon. Moni aihealuetta kuvaava teos on hyvä esimerkki siitä, kuinka taidemaailma on taipuvainen sohimaan myös sinne, missä sen argumentointitaidot ovat korkeintaan vain välttäviä. Siinä missä taiteilija positioituu koulutuksensa kautta representaation asiantuntijaksi, poliittisen tilanteen analyysi jää usein vajaaksi. Lopputuloksena voi olla heikkoa ajattelua ja sosiaalipornomaista galleriatilassa revittelyä. Välillä nähdään suoranaista tunteen appropriaatiota, jossa muiden kärsimystä shoppaillaan ja omaa humaaniutta performoidaan sosiaalisessa mediassa estoitta.
Moni taiteilija onkin hylännyt kuluneen talven aikana representaation ja jalkautunut aktivismin pariin. Esimerkiksi Rautatientorilla parhaillaan käynnissä olevassa turvapaikanhakijoiden leirin taustavoimissa vaikuttaa nykytaiteilijoita. Vaikka Rautatientorin mielenosoitus on kaikkea muuta kuin taideprojekti, mukana olevien taiteilijoiden kautta voidaan yrittää hahmotella niitä kysymyksiä, joita sosiaalisesti sitoutunut taide joutuu jatkuvasti kohtaamaan. Dercon viittasi Claire Bishopin Artificial Hells -kirjaan, joka kritisoi yleisöä osallistavia projekteja ja niiden keinotekoisia asetelmia. Keskustelussa ei kuitenkaan kuultu uskottavaa ja hyvin punnittua pohdintaa sosiaalisesti sitoutuneen taiteen tehtävästä poliittisesti kärjistyneenä aikana. Niin ikään taiteilijoiden harjoittama aktivismi rajautui keskustelun ulkopuolelle. Taiteilijat koetaan usein yhteiskuntakriitikkoina. Miten tämä näkyy halussa ryhtyä aktivistiksi? Entä voiko aktivismi hyötyä taiteilijan ammattitaidosta?
Taiteen instituutioista ja taiteilijoistakin riippumaton omaehtoinen poliittisuus tuli kuitenkin tehokkaasti esiin Deborah Willisin puheenvuorossa. Willis on erikoistunut mustien väestön historiasta kertovaan valokuvataiteeseen. Hän toi lukuisin esimerkein esiin sen, kuinka taide luo positiivista minäkuvaa afrikanamerikkalaiselle väestölle, toimii kollektiivisena muistina ja luo kuvastollaan sellaista mustan väestön kauneutta, jota ei taiteen valtavirrassa näe. Willis viittasi puheenvuorossaan usein Carrie Mae Weemsin (s. 1953) taiteeseen, jossa mustat kehot ovat rakastavan katseen kohteina.
Willis toi esiin sen, mikä muista puheenvuoroista jäi puuttumaan. Hän puhui taiteesta ajattelun välineenä ja toiminnan alkupisteenä; taide on tapa tehdä kysymyksiä elämästä. Tämä on myös kaiken poliittisen toiminnan lähtökohta. Ilman kysymystä ei ole halua muutokseen.
Willisin puheenvuoro havainnollisti, kuinka monet sellaiset affektiiviset tahtotilat, jotka ovat välttämättömiä poliittisessa toiminnassa, kuuluvat kiinteästi taiteeseen. Taide radikalisoi, ajattelee, kysyy ja vaatii toimimaan. Siksi kysymys taiteen poliittisuudesta on lähes absurdi. Vaikka taiteilija päättäisi hylätä representaation ja taidemaailman kokonaan, taiteen radikaalia ajattelua hän ei voi jättää taakseen. Ilman sitä politiikkakin on kuollutta.