2.10.2009 Harri Mäcklin
Arktinen Hysteria Helsingin Taidehallissa 21.8.–4.10.2009
”Arktinen hysteria”?
Jos korjausten jälkeen avatun Taidehallin ensimmäisen näyttelyn nimi kertoo jotain suomalaisuudesta, niin jokin ei tunnu täsmäävän. Arktisen kyllä ymmärrän – mutta entä se hysteria? Kuvaako se enemmän näyttelyn luonnetta vai suomalaisuutta?
Tästähän on otettava selvää.
Alas kaninkolosta
Näyttely alkaa pimeydestä.
Pimennetyn huoneen seinällä pesukone pyörittää sisällään läpimärkää vaatekasaa. Tuijotan tavalliseen suomalaiseen pesutupaan. Huoneen nurkassa nainen istuu ja odottaa pyykkikoneen pysähtymistä.
Kotoinen arkipäivä, epäilemättä.
Yhtäkkiä presidentti Tarja Halonen punaisessa verkkatakissa ilmestyy pesuhuoneeseen. Hän tokaisee naiselle jotain – en yllätykseltäni kuule mitä – kai jotain pyykinpesuun liittyvää, menee varauslistan luo ja varaa itselleen ajan pesukoneelle, ja kävelee ulos huoneesta.
Mitä ihmettä?
Lateksihanskan vinkuva ääni lasia vasten säpsäyttää minut hereille.
Katson kohtausta Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen videoteoksesta Unimaa (Tarja Ihmemaassa). Teokseen on kuvattu joukko suomalaisten näkemiä unia Tarja Halosesta. Suurin osa unista sijoittuu ihmisten tavalliseen arkeen – pesutupaan, vanhainkotiin, navettaan – mutta tapahtumat saavat oudon käänteen presidentti Halosen ilmestyttyä paikalle. Mitähän Freud tästä sanoisi?
Ja näin me seuraamme Tarjaa alas kaninkoloon, suomalaisen taiteen ihmeelliseen maailmaan.
Noustessani ylös portaita ylös toiseen kerrokseen näen seinällä toisen videoteoksen. Joukko miehiä seisoo tummat puvut päällä valtavan jäänmurtajan vieressä. Jäänmurtajan kannelta alas jäätikölle laskeutuu vielä yksi pukumies ja jää seisomaan miesrivin eteen. Hän nostaa kätensä ylös kuin kapellimestari. Miesrivi avaa suunsa – ja filmi katkeaa.
Kyseinen joukko oli Mieskuoro Huutajat. Portaiden päässä on rivi kuulokkeita, joista kuuluu kuoron laulua. Tai oikeastaan huutoa. Nimensä mukaisesti kuoro huutaa, karjuu, rähisee ja ulvoo milloin kansanlauluja, milloin lastenlauluja, milloin mitäkin.
Viereisessä huoneessa Erkki Kurenniemen Master Chaynis (Kiroileva robotti) hakkaa päätään aitauksensa seinämiin ja kiroilee.
Sanoma on selvä. Täällä asiat huudetaan, mennään vaikka läpi harmaan kiven. Perkele.
Kuka väitti, että suomalaisuus olisi jotain pikkunättiä?
Metsää puilta?
Seuraavassa huoneessa mennään itse asiaan.
Ensimmäinen asia, jonka huoneeseen astuessa huomaa, on valtava pyörivä ilmapallo, joka kieppuu akselillaan ympäri pientä kiertorataansa kuin outo valkoinen planeetta. Pekka Jylhän teoksessa Valontuoja tuskin huomaa pientä valkoista kania, joka istuu kieppuvan pallon vieressä kynttilä kädessä kuin palvoen ja odottaen uutta, puhtaampaa maailmaa.
Kyllä vain, nyt käsitellään suomalaista luontosuhdetta.
Seinillä Ilkka Halson valokuvat esittävät välähdyksiä tulevaisuuden luonnosta, metsästä, josta on tehty valtava kasvihuone, vesiputouksesta, joka muuttunut teatteriksi mukavuuteen tottuneille tulevaisuuden pikku patikoitsijoille. Pieni maalaispoika minussa irvistää kauhusta.
Kaikkein mielenkiintoisin teos huoneessa on kuitenkin Anni Rapinojan Luonnon garderoobi. Suovillasta ja järviruo’oista tehtyjä takkeja roikkuu henkareissa, lattialla pajunkissoista ja varvuista tehtyjä kenkiä, käsilaukkuja. Onko Mielikki, metsän emäntä, haksahtanut haute coutureen ja unohtanut että varvikossa on hankala kävellä korkeilla koroilla?
Nämä taidokkaat työ eivät ole pelkkää silmäniloa. Ne ovat ekologinen manifesti. ”Vai että haluaisit pukea meidät päällesi?”, vaatteet tuntuvat sanovan, ”no niinhän sinä olet tehnyt koko ikäsi, kuluttanut meidät puhki, keikaroinut pitkin maita ja mantuja ja sitten heittänyt roskiin kuin halvan lumpun. Mutta älä unohda, että sinulle me olemme kuin toinen iho, sinäkin kuulut luontoon. Ja kuinka sinun kävisikään ilman meitä?”
Mistä tämä hullu kansa saa kaiken energiansa?
Seuraavassa huoneessa mennään toiseen ääripäähän.
Erkki Kurenniemen kiroileva robotti hakkaa yhä päätään väsymättömästi seinään. Veli Granön videoteoksissa kerrotaan kosmisia tarinoita avaruudesta ja avaruusolioista. Seinillä on luonnoksia Matti Suurosen 1960-luvulla suunnittelemasta utopistisesta Futuro-talosta. Projektori sylkee dokumenttia Erkki Kurenniemestä, vieressä on herran kehittämä elektroninen DIMI-S-soitin värikkäine lamppuineen. Vanhoja valokuvia kokeellisista lyhytfilmeistä, koneenosia, kaavioita. Eräässä valokuvassa lukee: Electronics is the World of Tomorrow.
Tiesivät mistä puhuivat.
Pink Twins: Appetite for Construction
Verhon takaa kuuluu meteliä. Siellä soi Pink Twinsin eli veljesten Juha ja Vesa Vehviläisen videoteos Appetite for Construction. Teoksessa kahdella vastakkaisella valkokankaalla kimppu erivärisiä nauhoja kieppuu, vapisee ja muodostaa kuvioita musiikin mukana. Kaiuttimet huutavat, huoneen täyttää psykedeelinen kolina, ruokavälineiden ääni lautasia vasten, rakennustyömaan pauke, basson matala värinä. Onko tämä säieteoreetikon migreenikohtaus?
Vai meidän moderni mielentilamme?
Valkokankaat on sijoitettu niin, että huoneen läpi on mahdotonta kävellä peittämättä osaa projektiosta. Kieppuvien nauhojen väliin muodostuu väistämättä ihmisen muotoinen varjo.
Tässä välkkyvässä ja psykoottisessa maailmassakin on olemassa paikka, jossa kaikki pysähtyy.
Päähäni alkaa sattua. Kuljen verhon läpi seuraavaan huoneeseen.
Kontrasti ei voisi olla voimakkaampi. Tilassa soi Salla Tykän hypnoottisen videoteoksen Lasson taustamusiikki. Melodramaattinen kappale viuluineen ei jätä arvailujen varaan, että mitä tahansa seinän takana tapahtuukin, siinä on suurista tunteista ja traagisesta rakkaudesta.
Stiina Saaristo: Juhlat – FestenEnsimmäisenä silmä kiinnittyy Stiina Saariston valtavaan mestarillisella tekniikalla piirrettyyn lyijykynätyöhön Juhlat – festen. Siinä nättiin prinsessa-asuun puettu tyttö istuu tiara päässään kaiketi syntymäpäivälahjojensa ympäröimänä: on bambi-ilmapalloa, serpentiiniä, kitschiä, pieni hamsteri pienessä häkissään – jokaisen pikku prinsessan unelma. Silti tyttö näyttää tyytymättömältä; hän ei näytä kuuluvan prinsessamekkoonsa tai koko tilanteeseen, ei, hän on liian kantikas, rumakin, hänellä on miehen kädet. Perinteinen naisen rooli ei pue häntä.
Moderni nainen, siis?
Nykyajasta puheen ollen. Kulman takana on seinälle levitetty Jari Silomäen Sääpäiväkirja. Taiteilija on ottanut ympäristöstään kuvan joka päivä ja kirjoittanut alle kauniilla käsialalla pienen muistiinpanon kyseisen päivän tapahtumista. On kuvia Helsingistä, Latviasta, Bosniasta, afganistanilaisesta slummista, on SARS-epidemiaa, Ingmar Bergmanin kuolemaa.
Ja yksi kuva, joka pysäyttää minut paikoilleni.
Kaikkien ulkokuvien, rappeutuneiden rakennusten, köyhyyden ja maailmaa muuttaneiden uutisten keskellä on kuva hämärästä huoneesta ja sängystä, jolla makaa kaunis vaalea nainen kääriytyneenä aaltoilevaan, kirkkaanoranssiin peittoon. Hän painaa päänsä tyynyyn, tuijottaa suoraan katsojan silmiin. Ajatusmyrsky pysähtyy. Globaali on yhtäkkiä vaihtunut intiimiin.
The 13th morning of our honeymoon, kuvassa lukee.
Tämän kuvan täytyy olla koko näyttelyn koskettavin yksittäinen osa.
Vieressäni Pekka Jylhän Syntipukki kantaa yllään synnin mustaa säkkiä. Kun käännyn poispäin, näen jalkojeni juuressa pienen valkoisen kanin, joka pitelee tassuissaan pientä maitolautasta. Jänis vapisee, maito lautasella muodostaa väriseviä aaltoja. Minuako sinä pelkäät, hassu pieni eläin?
(Taas tuo valkoinen kani! Seurasin Tarjaa Ihmemaahan ja olen nyt törmännyt valkoiseen kaniin jo kahdesti. Sattumaako?)
Pohjakosketus
Edessäni on taas verho. Ovenpielessä on kyltti, jossa lukee: Marcus Copper – Kursk.
Mutta siinä ei anneta varoitusta herkkähermoisille.
Verhon takana on pimeä huone. Hämärässä saattaa erottaa suuren, tumman massan. Mitä täällä oikein on? Ei kai… ei kai tuossa ole sitä minä luulen? Jokin huojuu hiljalleen huoneessa. Pimeässäkin seinällä näkyy hitaasti liikkuva varjo. On täysin hiljaista.
En tiedä uskallanko mennä eteenpäin. Jokin kertoo, että mitä ikinä huoneessa onkaan, en tule pitämään siitä. Kerään rohkeuteni ja astun sisään.
Mitään ei tapahdu. Otan toisen askeleen. Ei vieläkään. Silmäni alkavat tottua pimeyteen. Alan hahmottaa edessäni joukon mustia ihmismäisiä olentoja. Kuulen oman hengitykseni ja kuinka se kiihtyy. En tiedä uskallanko ottaa enää askeltakaan.
Seison paikallani kunnes lopulta liikahdan hieman. Silloin jossain paineilmaletku laukeaa ja huoneessa kuuluu voimakas suhahdus. Hypähdän säikähdyksestä. Yhtäkkiä eteeni syttyy himmeä valo. Edessäni roikkuu joukko mustia olentoja päässään vanhat sukelluskypärät, joukko painajaismaisia sukeltajia suoraan synkimpien unien syvyyksistä. Olennot alkavat huojua, varsinkin yksi niiden keskellä takoo itseään valtavaa, ruostunutta metallinpalaa vasten. Metallin isku metallia vasten tuntuu repivän tärykalvot hajalle.
Painaudun seinää vasten. Muuten olisin varmaan kaatunut säikähdyksestä.
En ole enää Taidehallin turvallisessa näyttelytilassa, vaan yhtäkkiä ihan jossain muualla, syvällä Barentsinmeren pohjalla, missä joukko sukeltajia yrittää epätoivoisesti iskeytyä läpi uponneen sukellusveneen paksun ulkokuoren. Olen uponnut yhdeksän vuotta ajassa taaksepäin sukellusvene Kurskin painajaismaiseen tapaturmaan. Tunnen meren syvyyden, veden painon harteillani. Täällä on mahdotonta hengittää.
Kävelen vauhdilla ulos huoneesta, suljen verhon takanani. Ja olen takaisin alkupisteessä, näyttelyn alussa.
Tämä on varmasti pelottavin teos, jonka olen elämässäni nähnyt.
Kierrän näyttelyn vielä toiseen kertaan, mutta epäröin mennä takaisin Copperin huoneeseen. Kerään rohkeuteni ja menen sinne uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.
Tätä minä kutsuisin jo grande finaleksi.
No niin – kun Liisa seurasi valkoista kania Ihmemaahan, hän lopulta heräsikin turvallisesti oman siskonsa sylistä. Minä olen nyt seurannut valkoista kania ja mistä minä löydän itseni? Polviani myöten omien kliseitteni suossa. Käsitykseni siitä, mitä on olla suomalainen ohjasi tulkintaani jo ennen kuin edes astuin jalallani koko näyttelyyn. Mitä kuuluu suomalaisuuteen? Luonto, tietenkin, teknologiasta puhumattaan, luonteen jääräpäisyys, sisu, paljon perkelettä ja modernia kiirettä, noin suurin piirtein. Me olemme kansa, jolle ei löydy istuvaa prinsessamekkoa.
Näin minä ajattelin – ja löysin kaiken tämän näyttelystä. Ovelasti rakennettu näyttely soittaa katsojan ennakkokäsityksiä kuin piru luuttua. Se haastaa meidät vellomaan omissa kliseissämme ja niin löytämään itsestämme jotain uutta. Löytyisiköhän suomalaisista vaikka sitä otsikon kaipaamaa hysteriaa? Näin tehdessään näyttely osoittaa, että nykytaiteella voi merkittävä rooli, kun kansa kääntyy itseensä ja alkaa luoda itselleen uutta, modernia kulttuuri-identiteettiä.
Pekka Jylhä: Syntipukki
Kirjoittaja on estetiikan ensimmäisen vuoden opiskelija Helsingin yliopistossa
Linkit
Arktinen hysteria ja Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen Unimaa Taidehallissa
“Arktinen hysteria” esittelee taidetta suomalaisuuden kautta: