teksti: Matti Tuomela
Minulla on kotona aina TV päällä. Juuri nyt erotan puheen ja musiikin aallokosta toistuvia amazing-sanoja. Käännyn katsomaan ja tunnistan ohjelman, se on Pomo piilossa -reality. Meneillään on loppukohtaus, jossa työntekijöiden joukkoon aiemmin soluttautunut pomo antaa itsensä ilmi ja palkitsee firman kunniakkaimmat työntekijät. Yleensä pomon palkitsema duunari on velkavaikeuksissa esimerkiksi sairaan äitinsä hoitomaksujen takia. Niin nytkin. Tyrskyävän meren rannalla pomo maksaa duunarin velat ja harjakaisiksi antaa tälle vielä avaimet upouuteen autoon. Duunari palaa sorvin ääreen kiitollisuutensa äimistämänä ja lupaa jatkossa olla entistäkin ahkerampi.
Mainoksia. Astronautti Buzz Aldrin toteaa, että meidät on luotu liikkumaan eteenpäin. Lopuksi ruutuun ilmestyy slogan ja sen perään teksti: Neste Oil. Vaihdan kanavaa. Huutokauppakeisari myy jalkalampun eurolla ja vanhan Fiatin kolmella ja puolella tuhannella eurolla. Hän toteaa tehneensä hyvät kaupat, viikko on ollut hyvä. Suljen television.
Haastan Buzz Aldrinin esittämän väitteen. Meitä ei ole luotu mihinkään — meitä ei ylimalkaan ole luotu, olemme vain ilmestyneet. Päämäärämme, mikä se ikinä onkaan, ei siis ole ulkoapäin asetettu. Olkoonkin, että olemme kenties jo lajihistoriamme aamunkoissa ulkoistaneet kollektiivisen mielemme joksikin transsendentiksi, havaintokykymme ylittäväksi Toiseksi, jonka uskomme käskevän toimintaamme. Sama ilmiö on toistunut niin monissa toisistaan erillään olevissa kulttuureissa, että siinä lienee jotain luonnollista. Ihminen loi jumalan omaksi kuvakseen.
Avaruusseikkailu 2001. Ihmisapina oppii käyttämään työkaluja. Hän viskoo valtavan reisiluun taivaalle, sinen yli tähtiin saakka. Suora leikkaus avaruusalukseen. Mitä me olemme saavuttaneet? Elokuvassa miehistön päämäärä on Jupiter, mutta koska astronautit ovat alkaneet epäillä aluksen toimintoja kontrolloivan supertietokone HAL-9000:n luotettavuutta, päättää tietokone tappaa heidät. Valta näyttää kaapin paikan jos sitä vastaan asettuu. HAL on avaruusaluksen vallankäyttäjä, jolla on pääsy kaikkiin toimintoihin. HAL tarkkailee ja rankaisee. Ja on kiistatta ihmisen oma luomus. Avaruusseikkailua käytetään usein esimerkkinä keskusteltaessa tekoälyn potentiaalisista vaaroista. Toisaalta HAL:n voi nähdä myös valtamekanismin symbolina. Se on artefakti, jolle on ulkoistettu yhteisen projektin hallinta. Ihmiset luulevat olevansa kontrollissa, vaikka oikeasti ohjat ovat kaikennäkevän koneen käsissä.
George Orwell on nimi, johon yhdistetään dystooppiset visiot totalitaarisesta valvontayhteiskunnasta. Minulle keskeisin Orwelliin viittaava teos on Terry Gilliamin elokuva Brazil — Tämän hetken tuolla puolen (1985). Elokuvan maailma on utuinen ja harmaa. Klaustrofobista kaupunkimiljöötä, jossa ei ole näkyvissä sen paremmin maata kuin taivastakaan, reunustavat loputtomat virastot ja muut byrokratian ilmentymät. Ihmisten elämä on rakkaudetonta ja pinnallista. He ovat uutteria, mutta heidän työltään puuttuu substanssi.
Reaalimaailmaan orwellilainen visio ei koskaan tullut sellaisenaan: harmaana kaasunaamaripäisenä mellakkajoukkona ja lentävinä valvontakameroina. Se on tullut menestystarinoina, individualismina ja apaattisena hyvinvointihekumana. Brazilin voikin nähdä representoivan parhaiten pinnan alaista nykyisyyttä. Nykyisiä rakenteita, ainakaan näin etuoikeutetun näkökulmasta, ei ole annettu meille dystopioiden tapaan pakotettuina, vaan manipuloituina. Meitä ei tarvitse erikseen käskeä tai painostaa, sillä meillä on halutuotanto, puutteen kokemus ja onnellisuusmittarit. Meillä on meidän velkamme.
Diskurssista riippuen nykytodellisuudella on monta kutsumanimeä. Yksi niistä on neoliberalismi. Neoliberalistisen järjestelmän nerokkuus piilee sen kyvyssä redusoida kaikki rakenteita koskeva kritiikki yksilötasolle. Oikeastaan tässä kiteytyy järjestelmää myötäilevien ja sitä kritisoivien välinen konflikti: muodostammeko me yhteiskunnan, vai muodostaako yhteiskunta meidät? Järjestelmän vilpittömimmät myötäilijät kokevat rakenteet vaihtoehdottomiksi luonnonlaeiksi, joissa diskursseista riippumattomat subjektit ovat vapaita ajattelemaan ja toimimaan miten tahansa. Kriitikot sen sijaan uskovat, että rakenteet ovat diskursiivisesti konstruoituja ja vaikuttavat sellaisinaan ajatteluumme ja että niihin voidaan puuttua. Tästä juuresta versovat lukuisat poliittiset debatit, joissa kriitikot ovat olleet viime aikoina hieman alakynnessä. Onhan intuitiivisesti työlästä kyseenalaistaa todellisuuden rakenne, varsinkin jos oma asema siinä on jokseenkin hyvin turvattu.
On paradoksaalista, että usein juuri järjestelmän myötäilijät penäävät vastustajiltaan objektiivisuutta kykenemättä kuitenkaan ottamaan vähäisintäkään etäisyyttä oman ajattelunsa vaikuttimiin. Usein vaikkapa ihmis- ja eläinoikeusaktivisteja moititaan naiveiksi sentimentaalikoiksi, joilla ei ole todellisuudentajua. Perään selitetään puoli-uskonnollisia otaksumia ihmisen luonnosta ja tarkoituksesta ja ei-kenenkään-määrittelemästä yhteisestä edusta. Uskottavuutta luodaan parilla darwinistisella heitolla ottamatta huomioon mahdollisuutta, että ihmisen kulttuuri onkin syntynyt juuri jäsentämään ellei peräti vastustamaan luonnonlakeja. Yhteiskunta ei ole mikään sademetsä.
Astronautti Buzz Aldrin puhumassa siitä, mihin ihminen on muka luotu, on tyyppiesimerkki objektiivisiksi ja “koviksi” miellettyjen tieteiden nauttimasta varauksettomasta ylivoimasta — olkoonkin, että kyse on käsikirjoitetusta mainoksesta. Luonnontieteellisin meriitein varustettu henkilö tuntuu olevan nykykulttuurissa pätevä käsittelemään mitä tahansa ihmisyyteen tai vaikkapa uskontoon liittyvää kysymystä paremmin kuin esimerkiksi filosofi tai teologi. On helpottavaa kuulla, miten ihmisyhteisön ongelmat ovatkin lopulta ihan luonnollisia ja geneettisiä eivätkä lainkaan esim. poliittisia. Apina saattaa joskus pahoinpidellä ja tappaa lajitoverinsa, miksei ihminen voisi?
Kulttuurimme köyhtyy. Kohta ei ole varaa edes valittaa. Oli asia mikä tahansa, vastauksen retoriikka on sama kuin huonon vaalituloksen jälkeen: itsepähän äänestit, oma vika. Jos julkaiset sosiaalisessa mediassa kapitalismia kritisoivan päivityksen, vastaus on, että kapitalismi mahdollisti alustan päivityksellesi. Tai sitten syytetään epä-älyllisestä nostalgiasta, kun ihmisen suuntahan on eteenpäin. Toisinaan tekeekin mieli kysyä, minkälaisen päämäärän olemme itsellemme asettaneet ja pitäisikö siitä kenties neuvotella. Muistammeko me ylipäätään, että sellainen asia on käsissämme? Nyt ainakin tuntuu, että kaikki on yksilön omalla vastuulla. Maailma on yksi helvetin iso kykyjenetsintäkilpailu. Tärkeintä on, ettei kaikki voi voittaa. Mutta aina joku voi. Riittääkö se tosiaan kaiken perusteluksi? Onhan huomattavasti todennäköisempää, ettei pomosi tule maksamaan velkojasi omasta pussistaan ja ostamaan sinulle autoa muuten vaan.
On kulunut vuorokausi tämän tekstin kirjoittamisen aloittamisesta. Ulkona on taas pimeä. Tulen kotiin ja avaan telkkarin. Ohjelman nimi on Pomo piilossa Suomi. Keski-ikäinen mies soluttautuu työntekijöidensä joukkoon. Ovat rakennusalalla. Pomo panee nenänsä alle tuuheat tekoviikset, pukee päähänsä peruukin ja vaihtaa silmälasit. Hänen pitää näet sulautua alamaistensa joukkoon. Nipistän itseäni. Ei, tämä ei ole poliittinen satiiri. Jotkut, kuka ties monetkin, uskovat tähän todella. Painan kaukosäätimestä GUIDE-nappulaa ja eteeni ilmestyy noin kahdeksantoista kanavan ohjelmatiedot. Jokaiselta kanavalta tulee Pomo piilossa. Jatkan kirjoittamista. Päätän tekstini sanoihin: Ei ole ihme, että juuri taiteilijat käsittelevät rakenteita kaikista eniten. Vaatii harvinaisen hyvää mielikuvitusta nähdä maailma toisin.