Pop-groteskius, eli ruumiista sekasortoisessa maailmassa

Madison Bloom kirjoittaa lokakuun lopussa Pitchfork-musiikkimediassa julkaistussa esseessään ”The Grotesque Is No Longer Shocking in Pop” groteskiuden noususta popin valtavirtaestetiikkojen joukkoon 2010-luvulla. Michael Jacksonin Thriller-levyn (1982) jälkeen kului vuosikymmeniä, ennen kuin Lady Gagan alleviivatut shokeeraukset raivasivat tietä siten, että The Weeknd, Billie Eilish, Rihanna ja viimeisimpänä Ed Sheeran ovat voineet hyödyntää gore- ja kauhukuvastoa huolettomasti. Bloom toteaa, että Ed Sheeranin Bad Habits -musiikkivideon, joka on enää pelkkä ketsuppinen vitsi koko ilmiöstä, myötä groteskiuden tie on nyt tarvottu läpi, ja suosituimmat artistit alkavat etsiä uusia suuntia.

Essee keskittyy tietoisesti eturivin poppareihin, mutta pop-groteskiuden kulttuurisiksi taustavaikuttajiksi mainittakoon vaikkapa ensimmäinen shokkirokkari Screamin’ Jay Hawkins, Alice Cooper, Black Sabbath ja Mortiis. Sekä tietysti queer-kulttuurissa kehittynyt iloisen ylilyövä camp-mentaliteetti.

Tämän toteaminen on toki jo klisee. Estetiikat keksitään alakulttuureissa ja marginaaleissa ja nostetaan sieltä valtavirtaan, jossa niitä hyödynnetään, kunnes tehokeinot alkavat näyttää kitsch- ja meemiversioilta itsestään.

Kiinnostavampaa on miettiä, miksi juuri 2010-luku kutsui groteskiuden esiin. Bloom esittää, että överiksi vedetty kauhuestetiikka nopeatempoisen popin kuvituksena mahdollistaa kuoleman ja kuihtumisen käsittelyn huumorin kautta. Näin varmasti on, mutta essee ei taustoita asiaa tavalla, joka selittäisi sitä juuri nykyhetken ilmiönä – siis vasta päättyneen 2010-luvun, joka näyttää jo nyt nostalgiselta.

Pysäytyskuva Ed Sheeranin musiikkivideosta
Kuva: Pysäytyskuva Ed Sheeranin musiikkivideosta.

En voi olla ajattelematta Siegfried Kracauerin klassikkotutkielmaa From Caligari to Hitler: A Psychological History of the German Film (1947). Kracauerin mukaan Weimarin Saksassa (1917—1933) vallinnut kollektiivinen kokemus taloudellisesta ja poliittisesta kaaoksesta ja epävarmuudesta kääntyi valkokankaan kauhufantasioiksi, vaaniviksi hahmoiksi, houreen ja toden sekoittumiseksi sekä syyllisten epätoivoiseksi tavoittelemiseksi vääristyneiden perspektiivien, vahvojen meikkien ja synkistelevän melodraaman pyörteissä. Konkreettinen, ymmärrettävissä oleva talouspoliittinen kriisi muuntui, tai muunnettiin, valkokankaalla mystiseksi metafyysiseksi kriisiksi.

Vastaavia kehityksiä, joissa materiaaliset ristiriidat kääntyvät populaarikulttuurin synkistelyiksi, voi tietysti löytää myöhempääkin lähihistoriasta. Myös 2010-lukua määritti etenkin nuorten polvien kollektiivinen kokemus toisiinsa kytkeytyvistä kriiseistä ja kaaoksesta, mikä osaltaan selittänee Bloomin avaamaa ilmiötä.

Pop-videoiden groteskiutta määrittää ennen kaikkea kehoon ja sen normaaliin inhimillisyyteen suunnattu väkivalta – tulee se sitten sisältä body horrormaisina muunnoksina tai ulkoa. Samaan aikaan yleisen kriisitietoisuuden kanssa 2010-luvulla nousikin esiin myös kehoihin – niin elettyinä kuin edustettuina matriiseina keskittynyt – uudenlainen huomio.

Ehkä kehojen ja ruumiiden saama huomio itsessään onkin osittain reaktiota kaaokseen. Kun maailma on niin sekapäinen ja epävarma kuin se nyt on, erilaiset todellisuuden pakenemisen, leikkelyn ja rajaamisen tavat ovat välttämättömiä. Keho ja sitä ympäröivät diskurssit ravintoineen, liikuntoineen, kauneuskäsityksineen, biohakkerointeineen, identiteetteineen sekä kokonaisvaltaisine hyvin- ja pahoinvointeineen edustavat jotain, missä minuutemme konkretisoituvat ja mitä näin ollen voimme hallita. Kehon kautta voimme samastua ja kokea empatiaa, se on taistelukenttä, jossa voittoja on saavutettavissa ja häviötkin jaettavissa twiittiketjussa tai Insta-storyssa. Kehodysforia, neuroepätyypillisyys ja syömishäiriöt ovat nousseet puheenaiheiksi aivan uudella volyymilla ja muokanneet samalla kulttuurisia kertomuksiamme siitä, mitä ja keitä olemme.

Kyse on tietysti aidoista ja tärkeistä muutoksista. Koska mikään ei kuitenkaan ole puhdasta, ne ovat samalla myös poliittista eskapismia voimattomuuden edessä sekä oiretta algoritmikapitalismin tavasta kaapata tunne-elämämme ja asettaa ne jo ennalta osaksi tykkäysten ja pöyristymisen, vibojen ja energioiden, hyvisten ja pahisten mikrotarinamaailmaa.

Joka tapauksessa pop-videoiden ruumiiseen kohdistuva groteskius on paikannettavissa osaksi tätä ilmiökenttää. Vaikka pop-videoissa kehot kohtaavat kaaoksen, niiden kaaos on silti tiivistettyä ja ymmärrettävää. Siksi se on viime kädessä sukua Tero Karstastenpään Helsingin Sanomien lauantaisesseessään ”Väkivallan vihollisen ystävät” erittelemälle elokuvaväkivallan viehätykselle. Karstastenpää keskittyy kostonarratiiville rakentuviin toimintaelokuviin ja kytkee väkivallan puhdistavan tyydyttävyyden sen erikoistehosteilla saavutettavaan keholliseen konkreettisuuteen, veren ja rikotun kudoksen näyttämiseen: ”Räjähtävät verikondomit [näyttelijän vaatteiden alla] ovat lopulta rehellisempiä kuin valomiekat.” Hallinnan periaatteen pitää tulla lihaksi, ja näkyvästi tappava ruumiinvamma tekee juuri tämän.

Pysäytyskuva The Weeknd -yhtyeen musiikkivideosta
Kuva: Pysäytyskuva The Weeknd -yhtyeen musiikkivideosta.

Ruumis, ja sen mukana usein seksuaalisuus, on toki visuaalisessa kulttuurissamme taistelukenttänä, draaman paikkana ja ideologioiden temppelinä muinkin tavoin kuin väkivallan kohteena. Milloin Lars von Trier ei ole käynnistämässä esitutkintoja naisten seksuaalisuudesta ja näyttämässä (hetero)seksiä joko mielensairauden oireena tai traagisen erehdyksen hybrisvaiheena, blockbuster-kategorian toiminta- ja supersankarielokuvat esittelevät jatkuvalla syötöllä viimeiseen asti tikissä olevia kuumia kroppia, joilla ei kuitenkaan näytä olevan minkäänlaisia haluja toisiinsa. Elokuvat tuntuvat niiltä Instagramin salikuvilta, joissa thigh gapejä, perseitä ja rintalihaksia esitteleviä kuvia tekstittää jokin bisnestä ja new agea sekoittava mietelause. Näissä elokuvissa kukaan ei halua panna, masturboimisesta nyt puhumattakaan. RS Benedict esittääkin esseessään ”Everyone is Beautiful and No One is HornyPaul Verhoevenin Starship Troopers -elokuvan (1997) suihkukohtausta eräänlaisena profetiana elokuvien tulevaisuudesta: ”Huoneentäydeltä kauniita, paljaita kroppia, ja kaikkien kiima kohdistuu vain sotaan.”

Keho onkin aikamme elokuvissa ja laajemmin kulttuurissa militaristinen suoriutumisväline, hyvältä näyttämisen väline, esiintymisväline, hyvinvoinnin ja voiton maksimoinnin väline – mitä tahansa muuta kuin epävarmuuksien keskellä sätkivä hauras, haluava, epäkorrekti ja kömpelösti affektejaan toteuttava ihmisprosessi. Jos tämä siloteltu, laskelmoitu ja manipulatiivinen ruumissuhde edustaa uusliberaalin selviämiskamppailueetoksen kokonaisvaltaista hyväksymistä, voi pop-groteskiutta tulkita sen kääntöpuolena, ruumiiseen kohdistuvien paineiden ja repivien affektien kuvaamisena.

Pysäytyskuva Starship Troopers -elokuvasta
Kuva: Pysäytyskuva Starship Troopers -elokuvasta.

Pop-groteskiuden kuvaama keho pysyy silti, uusliberaalin suorittajakehon tavoin, kontrollifantasiana. Ison rahan populaarikulttuuri ei toki ehkä ole se yhteiskunnassa vallitsevien erilaisten esteettisten toimintojen alue, jolta ensimmäisenä kannattaa odottaa todellisuudentajuisia tulkintoja maailmasta. Sen ansiot ja ihanuudet ovat ensisijaisesti muualla.

On silti kiinnostavaa miettiä, millaisia vaihtoehtoja sillä on. Mitä jos esimerkiksi pop-videoiden seuraava askel, jonka Bloom esittää jo alkaneen, astuisi lähemmäksi todellisuutta, ja kehoissa tiivistyvien paineiden luonteet ja lähteet rekisteröitäisiin selvemmin? Vai omaksuvatko artistit uusia kaaoksen hallinnan, rajauksen ja lepyttämisen strategioita? Onko Michael Jacksonin Earth Song -musiikkivideo laulajan tuulenpieksämine rintakehineen tuomittu pysymään voimakkaimpana ja todellisimpana kapitalistisen ympäristötuhon ja kokonaisvaltaisen kriisin pop-kuvituksena?

Teksti: Petteri Enroth