Martta Heikkilä 14.7.2014
Vuonna 2014 Mäntän kaupungin nykytaiteen tarjonta on saanut huomiota ehkä enemmän kuin koskaan. Vuodesta 1993 järjestettyjen Kuvataideviikkojen rinnalle avautui kesäkuun puolessavälissä uusi näyttelytila, Taidemuseo Göstan lisärakennus.
SUPERPOP! – TAIDETTA VUOSIKYMMENTEN VÄLILLÄ
Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmille avattiin museo Joenniemen kartanossa vuonna 1945. Museossa on tähän asti ollut esillä vanhaa taidetta, etenkin niin sanotun Suomen taiteen kultakauden teoksia. Näitä edustavat muun muassa Akseli Gallén-Kallelan maalaukset, joita on taidesäätiön omistuksessa yli sata. Jarl Eklundin suunnittelema museorakennus, vuonna 1935 valmistunut tiilikartano, on saanut vaikutteita barokin arkkitehtuurista.
Riiko Sakkinen: MuNA – Museum of No Art (2014)Alkuperäisen Joenniemen kartanon puolella oli väljää museon kokoelmista kootun Göstan ystävät -näyttelyn parissa. Sen sijaan uuden lisärakennuksen puolella saa jopa vähän tungeksia. Serlachiuksen taidemuseon uudisosan päänäyttelysalissa mykistää rakennuksen korkeus. Yhtenäistä tilaa on muunneltu liikuteltavin väliseinin. SuperPop! esittelee 130 teosta ja ripustus on tiheää. Uuden Taidemuseo Göstan lisärakennuksen suunnitteli kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun tuloksena espanjalainen MX_SI architectural studio. Tuore museo on jo ehtinyt houkuttaa runsaasti yleisöä, luultavasti myös arkkitehtuurinsa vuoksi. Huomiota saaneen modernin rakennuksen kytkee pohjoispirkanmaalaiseen maisemaan ensi sijassa puupinta, jonka lisäksi julkisivuissa on käytetty paljon lasia. Tavoitteena lienee ollut kokemus universaalista museon muodosta. Siihen kuuluu eräänlainen juhlavuus, jopa wow-vaikutus: kun lähestytään sisäänkäyntiä, noustaan kivettyä luiskaa pitkin alhaalta ylöspäin. Mieleen tulee kirkonmäki tai Pariisin Pompidou-keskus, jonka edustan aukiolla kulkusuunta viettää kuitenkin alaspäin. Juhlavuus jatkuu sisätilojen mustissa kivipinnoissa ja korkeissa saleissa.
SuperPop!-näyttely on rohkea ratkaisu, sillä se aloittaa uuden paviljongin toiminnan teemanäyttelyllä sen sijaan, että esiteltäisiin säätiön omia kokoelmia. Osasyy tähän lienee se, että Serlachiuksen taidesäätiö on tosiasiassa vasta aloittamassa nykytaiteen keräilyn. Kuraattorina SuperPop!:ille on toiminut kriitikko Timo Valjakka.
Jani Leinonen: One Day (2011)Ennakkoon sanomalehdissä on kirjoitettu jo Riiko Sakkisen nokkelasta ja samalla helposti avautuvasta MuNA – Museum of No Art -installaatiosta. Teos tekee pilaa nykytaiteen ja museoiden vaarasta liueta ylikansalliseen elämystuotannon kulutusvirtaan. Sakkisen rakennus rakennuksesessa, ufoa muistuttava ”museo”, saattaisi ilmeisellä arkkitehtonisella kokeilevuudellaan nostattaa wow-tunnelman – tai nostattaisi, jos ei olisi koomisen pieni. MuNA:ssa ei ole taidetta vaan ainoastaan oheistuotteita, terästauluun kaiverrettua informaatiota ja hieman museopedagogiikkaa. Museo luo käsitteellisen tilan, jossa ei ole mitään nähtävää. Samalla teoksessa voi nähdä jopa nykyisille taiteen ja taidemaailman sosiaalista rakentumista koskeville teorioille osoitetun kommentin. Myydäänkö taiteen nimissä yhä useammin ideoita ja osallistumista, ei-mitään? Ovatko museon tärkeimpiä kohteita esineet kaupan puolella? Sakkinen on tilannut museoonsa teoksia taiteilijoilta, mutta ne eivät ole rakennelman seinien sisällä vaan sen ulkopuolella. Taideteosten tehtävänä on nyt mainostaa MuNA:a ja tuoda sille julkisuutta.
Toinen uutuusteos on Eija-Liisa Ahtilan vasta valmistunut Tutkimuksia draaman ekologiasta I. Nelikanavainen, noin puolituntinen videoteos hyödyntää dokumenttielokuvien keinoja kenties enemmän kuin Ahtilan aiemmat teokset, mutta tällä kertaa dokumentinomaisuus yhdistyy runolliseen fantasiaan. Näyttelijä Kati Outinen puhuu suoraan kameralle ihmisen ja luonnon suhteesta. Outisen yksinpuhelu tuntuu paikoin viittaavan suosioon nousseen uusmaterialismin teeseihin, joissa kyseenalaistuu filosofisen maailmankuvan ihmiskeskeisyys. Ahtilan teoksissa usein esiintyvät eläimet, toiseuden edustajat, kohoavat ihmisen rinnalle: videossa kuulemme esimerkiksi törmäpääskyn lentotavoista. Samalla teos tuo näkyviin esitystaiteen ja taiteellisen esittämisen kysymyksiä. Vuolassanainen tyyli on hieman akateemisesti virittynyt, mikä epäilemättä on harkittu keino. Fiktiiviset, kuvakerrontaan tukeutuvat jaksot kytkevät teoksen orgaanisesti Ahtilan aiempaan tuotantoon.
Paul Osipow: Kolari (1965, Sara Hildénin taidemuseo)
Itse SuperPop! on katsaus pop-taiteen menneisyyteen ja nykyisyyteen. Näyttelyssä 1960-luvun suomalaiset ja ulkomaiset pop-taiteilijat on ripustettu nykyisten rinnalle; kiinnostavaa on, että aiempien vuosikymmenten tekijät – Andy Warhol, Roy Lichtenstein, Robert Rauschenberg, Leo Lindsten, Paul Osipow ja Raimo Reinikainen – ovat historiallisen pop-tyylisuunnan kanonisoituja edustajia, kun taas nykytaiteilijoiden kytkeminen pop-taiteeseen on ennemminkin tulkintaa. Jani Leinosen ja Riiko Sakkisen teoksissa kiistatta jatkuu pop-aiheiden perinne, mutta Liisa Lounilan, Katri Kuparisen, Marianna Uutisen, Pilvi Takalan, Bridget Rileyn tai edes Damien Hirstin kaltaisten taiteilijoiden liittäminen pop-teemaan on luonnollisesti valintakysymys. 1960-luvulla pop-taide syntyi vakavahenkisen, abstraktin modernismin ironisoimiseksi ja samalla kasvavan kulutuksen paineessa, jossa taide oli vaarassa joutua massakulttuurin koneiston jauhamaksi. Tekeekö nykytaiteilijoiden rinnastaminen 60-luvun keksintöön 2000-luvun taiteesta pop-taidetta? Missä nykytaide loppuu ja missä alkaa pop, tai päinvastoin? Ehkä alkuun ja loppuun viittaa teoksissa toistuva kuoleman ajatus – tilasta, jossa kuvien takana ei ole enää mitään.
KUVATAIDEVIIKOILLA VIERÄHTÄÄ HETKINEN JOS TOINENKIN
Tämänvuotisten kuvataideviikkojen kuraattorina on toiminut kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi, joka muun muassa vuonna 2010 valitsi kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajan. Näyttelyn osallistujajoukko on jälleen suuri, ja mukana on 65 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää.
Pekilossa, entisessä tehdasrakennuksessa, pidetyn näyttelyn Joenniemi on nimennyt otsikolla Hetkinen. Moniselitteinen nimi ei herätä vahvoja odotuksia. Sen lausujan äänenpainoista riippuu, miten tämän tahtoo ymmärtää. Kyse saattaa olla niin katkoksesta keskustelussa kuin ajallinen tuokio, hetki taiteen todellisuutta. On myös mahdollista, ettei nimi tarkoita mitään erityistä.
Siiri Haarla: Sweet Sixties (2013)Kuvataideviikkojen teemat ovat usein olleet varsin avoimia, eikä yhtenäisiä visuaalisia piirteitä tai kaikenkattavaa aihe- tai ajatusmaailmaa hahmotu nytkään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei kokonaisuus olisi kiinnostava, sillä yksittäiset teosvalinnat puoltavat kaikki omalla tavallaan paikkaansa. Mukana on suuri joukko gallerioissa ja muissa näyttelyissä viime aikoina esiintyneitä tekijöitä.
Mutta millainen kokonaisuus muodostuu, ja haluaako kuraattori välittää meille jonkin näkemyksen, perspektiivin nykytaiteeseen ja -maailmaan?
Kaikki välineet ovat edustettuina, joskin maalaukset näyttävät nousevan tavallistakin enemmän esille – johtui tämä sitten niiden lukumäärästä tai ripustuksesta. Etenkin Siiri Haarlan ekspressiiviset teokset ja Leena Nion suurikokoiset maalaukset tuntuvat hallitsevan useita Pekilon tiloja.
Suurikokoisia installaatioita ja veistoksiakin on, esimerkiksi Antti-Ville Reinikaisen koko rakennuksen lattiasta kattoon ulottuva Kanjoni, Saija Kivikankaan moniosainen Kuolleen naisen maalauksia ja Ylva Holländerin grafiikkaa, piirroksia ja kuvanveistoa yhdistävä mittava Ensyklopedia. Mia Hamarin Kuoleman kuvioima -installaation ja Pekka Jylhän tuhlausta ja ylellisyyttä heijastavan Pikavipin rinnastus samaan tilaan tuo erikoisella lailla hienostuneen vaikutelman.
Jollakin tavalla näyttelyä tuntuu kuitenkin luonnehtivan pienimuotoisuus, vaikka saattaahan olla, että vaikutelma syntyy tilan mittasuhteista. Yksittäiset teokset korostuvat itsenäisinä suorituksina, eikä niiden asettelu aina tuota kovin vahvoja mielleyhtymiä, oli tämä sitten tarkoituksellista tai ei.
Dave Berg: Whatever II (2013)
Mieleen jää erityisesti Dave Bergin kolmiulotteinen videoinstallaatio Whatever II. Sen imuun vievät sekä sanallisen kerronnan että kuvien assosiatiivisuus, unen logiikka, jossa mikään ei ole itsestään selvää mutta vaikuttaa silti täysin luonnolliselta. Teos viittaa yhä edelleen keskustelua ansaitsevaan aiheeseen, koulukiusaamiseen.
Liikettä näyttelyn kokonaisuuteen tuo myös Kahvilandin eli Leena Kelan ja Kristina Junttilan osallistava I (tahra) Mänttä, Pekilon kattoterassille tehty itsepalvelukahvila. Siellä kahvi ei ole vain kahvia vaan keino määritellä itsensä: kävijän on valittava automaatin edessä hetken tunnetilansa, jota vastaavan kahvin kone sekoittaa asianmukaisin lisukkein ja osoittaa terassilta nautintapisteen: kahvia seuralliselle, tympääntyneelle, hämmentyneelle, väsyneelle, lumoutuneelle, seikkailua kaipaavalle… Kahvilandissa on tilaisuus luoda itseaputyyliin oma performanssinsa ja nauttia samalla identiteetin yhtäaikaisesta hetkellisyydestä ja varmuudesta. Tunnetilan reflektoiminen on myös verrattavissa näyttelykokemuksen pohdintaan. Unohtaa ei sovi myöskään terassilta aukenevan maiseman ja raikkaan ulkoilman tuomaa positiivista vaikutusta.
Ulkoa löytyy myös kolme erillistä pientä esitystilaa, josta viimeisessä jytisevät jamaikalaiset rytmit. CD-levyillä vuorattuun pyöreään tilaan on installoinut Inna di Light -teoksensa Di Twins (Anna Rokka ja Rut Karin Zettergren). Teos erottuu uteliaisuutta herättävän dokumenttiaineistonsa ja estottoman kuvankäsittelyn keinoin. Eksoottiseen materiaaliin yhdistyy musiikkivideoiden hektisen riehakas tahti.
Di Twins: Inna di Videolight (2014)
Ripustus on kauttaaltaan tiheä, ja kuraattori on käyttänyt Pekilon kolkat huolella hyväkseen. Hetkinen-näyttely laajenee myös Pekilon ulkopuolelle ympäristötaiteeseen, jota olisi voinut mainostaa reippaamminkin. Kaarina Kaikkosen Mäntän kirkon julkisivuun ripustama Totuuden henki on saanut huomiota taidepiirien ulkopuoleltakin: Kaikkonen on levittänyt Mänttä-Vilppulan kaupunkilaisilta saamansa paidat lippusiimoihin, jotka roikkuvat kirkon tornista maan tasalle. Esirippua muistuttavat, värikkäästi liehuvat vaatteet antavat kivipintaiselle kirkkorakennukselle yhtä aikaa juhlavan ja karnevalistisen, hartaan ja hauskan asun, jonka tulkinta jää katsojien varaan. Muualla ympäristöteoksia tavataan muun muassa Serlachiuksen taidemuseon alueella sijaitsevassa Taavetinsaaressa, johon installaatioitaan ovat tuoneet Oona Tikkaoja, Kari Södö ja Matti Kalkamo.
Suuria taiteellisia tai yhteiskunnallisia väitteitä ei välttämättä synny. Kuvataideviikolla teokset saavat olla teoksia. Taidemaailmassa, jossa valta-asemista kisaavat diskurssit ja näkötavat, keskittyminen taiteeseen on omalla laillaan hyvinkin tervetullutta. Onko kyseessä taidetta itseään vai taidetta taiteen jälkeen? Tämä on katsojan päätettävissä.
Taidemuseo Gösta, Joenniemi, Mänttä: SuperPop! (14.6.–28.9.2014)
Eija-Liisa Ahtila: Tutkimuksia draaman ekologiasta (14.6.–11.1.2015)
Riiko Sakkinen: Museum of No Art – MuNA (14.6.–7.9.2014)
Mäntän kuvataideviikot (15.6.–31.8.2014)
Kuvat:
Sakkinen, Osipow & Leinonen: Gösta Serlachiuksen taidesäätiö
Haarla, Berg & Di Twins: Mäntän Kuvataideviikot
Kirjoittaja on estetiikan tutkija Helsingin yliopistossa.