Teksti ja kuvat: Ville Laaksonen 2.12.2015
Viime aikoina Suomessa on ollut kovaa keskustelua taiteen toimintakulttuurista – siis rahasta. Kentällä on voimakasta liikehdintää etenkin taidenäyttelyiden ja gallerioiden yhteiskunnallisten toimintamallien suhteen. Viimeksi asiaa sivusi Jussi Koitela Taiteilija-lehden artikkelissa gentrifikaatiosta – johon Sorbus-, Oksasenkatu 11- ja Titanik-galleriat kirjoittivat vastineensa. Martta Tuomaalan artikkeli Mäntän kuvataideviikoista herätti kohua näyttelytoiminnan kritiikkinä, jonka suuntaan Suomen Taiteilijaseuran (STS) Viimeinen Taiteilijat -näyttely jo vuosi sitten viittoi, kuten myös sitä seurannut STS:n ajama MU-sopimuksen soveltaminen. Tällaisen valmistelu on kirjattu opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) kulttuuri- ja taidepolitiikkaa koskeviin hallitusohjelmaehdotukseen saakka. Suomen Taiteilijaseuran Taiteilijaseurat-keskustelusarja alkoi 17.11.2015 galleriavuokria koskevalla tilaisuudella Galleria Hippolytessä Helsingissä.
#taiteilijaseurat
#Valitus (ei valistus)
Taidekentän todellisuus on monimuotoisempi kuin mitkään keskustelunavaukset sallivat. Jokaisen taide- ja näyttelyinstituution toiminta on niin monimuotoista, että sen yksityiskohtiin puuttuminen näyttää yksisilmäisiä tulokulmia tilanteeseen. Tilanne olisi helppo todeta huonoksi, mistä seurauksena itku on luonnollinen defenssi taiteen toimijoille – ja kun tämä itku muuttuu jargoniksi, kaikki ympärillä uskaltavat itkeä ääneen. Lukiessani Anna Vilkunan ja Hannele Romppaisen Taiteilija tahtoo elää työllään -raporttia kyynel nousee silmäpieleen, eikä ainoastaan siksi, että kuvataiteen rahoitus on kuralla, vaan siksi, että nyyhkintä aiheesta kuuluu samanlaisena vuodesta toiseen. Kuka ulkopuolinen viitsisi kuunnella tällaista?
Taiteilijoilla ja näyttelyillä on erilaisia mahdollisuuksia – kuten kerjäläisillä. Valittaminen polvillaan kadunkulmassa on yksi vaihtoehto, toinen järjestäytyä kerjäläisleiriksi, joka loisii ympäristössään kaikin mahdollisin keinoin ja manaa koko yhteiskuntajärjestystä helvettiin. Joku kerjäläinen haluaa ulos, mutta toinen murskaa polvilumpiot ja laittaa pakolla kyyristymään kadunkulmaan aseella uhaten. Pako ei ole mahdollisuus, kun ei ole leipää jota syödä tai edes polkupyörää, jolla rullata Kiasman varjoista auringonlaskuun. Brecht ja Kafka sovitettuna suomalaisten taiteilijoiden mielenmaisemaan Hollywood-lopetuksella? Jotain tulisi tehdä toisin, jos tähän mielenmaisemaan ei haluta päätyä.
Syy, jonka vuoksi rinnastin taiteilijat tähän kurjaan tilaan, ei johdu siitä, että taiteilijat eläisivät useinkaan Suomessa köyhyydessä, vaan siitä, että rahaa on alalla niin niukasti, että sen jakaminen kaikille ei ole mahdollista. Vaatimus elintasosta ja yltäkylläisyydestä ei ole yksin taiteilijoiden asia, vaan sama soveltuu koko kulutusyhteiskuntarakenteeseen. Enemmän on vasta riittävästi – ja mikään ei ole tarpeeksi. Kaikki taiteilijat eivät voi menestyä tai muutoin taloudellisesti pärjätä pelkästään taidetta tekemällä. Se on totta. Mutta näin on aina ollut yhteiskunnissa, joissa taiteilijan sijasta on kilpailtava – olkoon kyse dogen suosiosta Venetsiassa renessanssin aikaan tai Framen kuraattorivalinnasta seuraavan paviljongin taiteilijaksi. Kaikki eivät saa työpaikkaa tässä maailmassa, vaikka yrittäisivätkin. Nälkäinen taiteilija näyttää kyntensä, kun mahdollisuus tehdä jotain tulee eteen. Näin tapahtuu vaikka ilman palkkiota, koska muuten eteneminen tuntuu mahdottomalta. Jos rahaa tulee, olo on kuin museon olisi ryöstänyt.
#frame
Post-institutionaalinen kritiikki
Näyttelyt ja galleriat voi nähdä helposti institutionalisoituneina elementteinä taidemaailmassa. Se institutionaalinen kritiikki, jota taidemuseot kohtasivat 1960-luvulla, on laajemmin nähtynä kaiken taidetoiminnan ongelmanasettelun peruskivi yhä nykypäivänä. Kaavamaisuuden ja itsekeskeisen toiminnan ympärille kietoutuneet instanssit eivät tuota kiinnostavaa sisältöä – ne eivät pysy ajassa ja muutoksessa mukana. Elossapysyminen, kehitys ja tulevaisuus vaativat riskinottoa ja pitkäjänteistä ajattelua, kuten vapaasti mukaillen Ilona Anhava STS:n #Taiteilijaseurat-debatissa kuvaili taidegallerioiden toimintaa syvällä kokemuksen rintaäänellä. Museosektorien yhteys näyttelyinstituutioon on jopa kiinnostavampaa kuin kritiikki gallerioita kohtaan. Kaikkien tulisi katsoa peiliin – joka päivä.
Uusien gallerioiden ja näyttelyhankkeiden käynnistäminen, sekä myös pitkäkestoisempi taiteellinen toiminta on aina altista riskeille. Taiteilijaksi ryhtyminen on riskeistä suurimpia. Aluksi voi olla mahdotonta saada minkäänlaista rahoitusta hankkeisiin tai edes taiteilijan omaan toimintaan. Todellisuus on sellainen, että erilaisilla toimijoilla on keskenään erilaiset resurssit ja niiden puitteissa eläminen on osa taiteen arkea. Taiteen tekeminen ei valitettavasti ole niin helppoa, että kun idean kirjoittaa paperille, raha virtaa sisään ja apukädet tulevat joka puolelta katsomaan taiteen syntyvän itsestään. Toimintansa vakiinnuttaneiden toimijoiden kohdalla käytänteet helpottavat tilannetta, mutta samalla johtavat siihen, että kehitystyö on helppo unohtaa, kun tuudittaudutaan toistamaan oman toiminnan rutiineja ilman riskin ottamista.
Taiteen tekeminen on työtä. Joskus se sitä myös ihmismielen ja mitä erilaisimpien elämää koulivien olosuhteiden syövereissä. Se, haukutaanko yhteiskuntaa, apurahatahoja, tai kuraattoreita, näyttelyitä tai kanssataiteilijoita menestymisestä on yhdentekevää. Jokainen teko taiteen kentällä voi mahdollistaa muutoksen sekä jotain odottamatonta. Kuraattori voi toimia mahdollistajana hankkeelle, jopa uudenlaiselle uralle, jota muuten ei tapahtuisi. Gallerioiden on mahdollista laajentaa toimintaansa omien seiniensä ulkopuolelle ja vaikuttaa taiteilijoiden urakehitykseen huomattavasti laajemmin kuin ne nykyään tekevät. Museoiden on mahdollista käyttää marginalisoituvat resurssinsa paljon radikaalimmalla tavalla kuin tyytyä liutaan kokoelmanäyttelyitä tai valmiiksi tuotettuja kiertonäyttelyitä, jotka voi toki kuratoida hyvin tai huonosti. Kyse on siitä, että pitää olla halua ja kykyä kehittää omaa toimintaansa.
Haaveilu on osa taidetta – utopioiden luominen siitä, kuinka asiat voisivat olla toisin. Yhteiskunta sisältää eritasoisia toimijoita ja malleja, joiden kaikkien toimintaa voi kritisoida. On mahdollista paitsi kyseenalaistaa, myös luoda uudenlaisia toimintamalleja, jotka muistuttavat jostain aiemmasta. Systeemiä ei voi keksiä kokonaan uusiksi, vaan pelisääntöjä on rajallinen määrä keksittäväksi. Suunta on tärkeä: eteenpäin on mentävä, mutta ei pelkästään eteenpäin menemisen vuoksi, vaan siksi, että muutos tapahtuu joka tapauksessa. Muutoksesta on syytä pyrkiä saamaan irti jotain sellaista, jolla on merkitystä. Taakse katsominen mahdollistaa paitsi oman toiminnan kriittisen arvion, myös mahdollisuuden löytää arvoja, jotka omassa ajassa eivät toteudu: ne ovat työkaluja kehityskeskustelulle, jossa ilmiöt seuraavat toisiaan päivänpoliittista keskustelua hitaammalla aikajänteellä. Vain hetkessä eläen todellista liikettä ei voi edes aistia – ja mitä lyhyemmälle katse ulottuu, sitä vähemmän muutos merkitsee.
Miksi taide olisi yhä nykyään instituutioiden tai auktoriteettien legimaation lopputulos?
#riski
DIS-Gentrifikaatio
Helsinki-keskeisyys on avainsana, jonka kautta ilmenee se käsittämätön tosiseikka, etteivät Helsingin ulkopuolella toimivat galleriat reagoineet eivätkä useat niistä tuntuneet edes tienneen STS:n #taiteilijaseurat -keskustelutilaisuudesta. Suomalaisen galleriakentän tulevaisuus ei ole kiinni vain Helsingistä, vaan siitä, että jokainen toimija on hyvin yksilöllinen ja erityinen. Jokaisessa kaupungissa tai kaupunginosassa on oma kulttuurinen merkityksensä, joka on arvokas osa yhteiskuntaa. Meitä on moneen lähtöön taiteilijoina – sekä gallerioina. Kapea rajaus keskeisestä kulttuuritarjonnasta rajoittaa yleisöä kokemasta moninaisen kuvan kulttuurista ympäri Suomea. Voiko taidetta ymmärtää, jos sitä ei tiedosta laajemmin kuin vain oman nurkkansa osalta?
Timo Wright kommentoi STS:n paneelissa kyseenalaistaen Helsingin keskustapainotteisen galleriatarjonnan ja rinnastaen tilanteen Berliinin ja Lontoon galleriaskenejen elävyyteen. Kuvio ei täysin sovellu suomalaisen jähmeään toimintakulttuuriin. Mutta se on omiaan siihen, kuinka kentän elävyys on edellytys monipuoliselle kuvalle taiteesta. Erika Erren mukaan yksikin taiteenkokija Oksasenkatu 11 -galleriassa on arvokas – ja sama on tilanne myös Rovaniemellä. Meillä ei ole vain yhtä taidetta tai yhtä kulttuuria – vaan hyvin rikas ja monipuolinen sekä omaleimainen kulttuuri, jossa on suhteessa väkilukuun hyvin paljon erilaista laadukasta taidetta. Ja kuten kaikissa yhteiskunnissa, mahtuu mukaan myös mitä kauheinta ja epäammattimaisinta moskaa, joka vie uskottavuuden taiteen jalkojen alta.
On kiinnostavaa ajatella sitä Suomi-kuvaa, jota kansainvälisille markkinoille voidaan tarjota taiteemme kautta. Ehkä taiteessamme ei olisikaan kansainvälisesti kiinnostavinta se, mitä kansallisella tasolla esille nousee? Useinhan tällainen taide seuraa globaaleja trendejä, pahimmillaan osallistumatta ilmiöön muutoin kuin paikallisesti. Gentrifikaatiokysymys on katsantokantana kiinnostava, mutta saa Suomessa erilaiset mittasuhteet, kun kyse on isolla alueella elävistä noin 5 miljoonasta ihmisestä, jotka mahtuisivat Berliinissä tai Lontoossa suhteessa postimerkin kokoiselle alueelle karttaan verrattuna. Siksi ei olekaan ihme, että käsitys kuvataiteesta on Suomessa kansallisella tasolla varsin heikko, kun emme tunne edes omia kulmiamme. Sen sijaan on hämmentävää, kuinka kansainvälisesti ajatellen koemme huonoa itsetuntoa oman taiteemme erityispiirteistä.
Taide on liikkuva luonnonvara ja vaatii huomattavasti mittavampia kansallisia ponnistuksia, kuin nykyinen toimintakulttuuri sallii. Pelkästään omissa nurkissa pyöriminen saa taiteilijat näyttämään kerjäläisiltä ja Aaltopaviljongin käymälältä, kuten sitä olen kuullut kutsutun. Muutos tai olosuhteiden parantuminen ei tapahdu pelkästään julkisin resurssein, vaan se on jokaisen itseään kunnioittavan taidealan toimijan tehtävä itselleen. Mahdollisuuksien avaaminen vaatii resursseja, mikä vaatii yhteistyötä, riskinottokykyä, ankaraa ponnistelua – sekä heittäytymistä gentrifikaatiosta globalisaatioon. Kyseessä on yksi selkeistä tulevaisuuden mahdollisuuksista löytää uutta rahoitusta suomalaiselle taiteelle oman jähmettyneen rahoitustilanteen ulkopuolelta. Kansainvälinen toiminta laajamittaisesti käsitettynä on voimavara, joka voisi herätellä myös suomalaista yleisöä kiinnostumaan myös omasta kulttuuristamme laajemmin. Ehkä myös poliittiset päättäjät heräävät tarpeeseen vasta, kun huomaavat, että taiteella on markkinoita kansainvälisesti? Vaikutukset palautuvat yhteiskunnalle yhtäläisesti kuin huippu-urheilijoiden menestys kansainvälisillä areenoilla.
#gentrifikaatio
STS:n Taiteilijaseurat-keskustelutilaisuudessa kuultua
Galleristi Ilona Anhava
”Kaupallisen gallerian pitää hakea tulonsa itse. Vaikka galleria myisi nuoren taiteilijan kaikki teokset, niin galleria tekee tappiota. Riski on pitkäjänteinen odotus tulevasta.”
Kuvataiteilija Jussi Kivi
”En ole koskaan maksanut galleriavuokraa – kerran kutsukortit kylläkin, kun oli pakko.”
Valokuvataiteilijoiden liiton puheenjohtaja, valokuvataiteilija Ida Pimenoff
”Raha mahdollistaa suurempia juttuja, eikä sitä siksi pidä pelätä.”
Taiteen edistämiskeskuksen taiteen tukemisen päällikkö Esa Rantanen (ER)
”Ensi vuonna liittojen näyttelytoimintaa tukeva rahoitus siirtyy Taikelta ministeriölle.”
Sorbus-gallerian perustaja ja taiteilija Tuomo Tuovinen
”Galleriat voisivat hakea taiteilijoiden puolesta rahoituksen.”
Lähteet
Koitela, Jussi. ” Näyttelytilat ja instituutiot arvontuottajina sekä vallankäyttäjinä”. Taiteilijalehti 30.10.2015.
Tuomaala, Martta. ”Mäntän orjataideviikot ja alistamisen rakenteet”. Mustekala 14.10.2015.
Vilkuna, Anna ja Romppainen, Hannele. Taiteilija tahtoo elää työllään: kuvataiteen asemasta valtion rahoituksessa. Helsinki: Suomen Taiteilijaseura 2015.