Teksti: Saara Karhunen 15.10.2016
”Aineksena suklaa viihtyy mielihyvän ja -pahan rajamaastossa: siisteihin neliöihin (= decorumiin, etikettiin) puristetussa massassa on konkretian ja logiikan kauneutta, samalla siinä on jotain liikaa, jotain likaa, jotain lihaa. Alatyylistä, hajoavaista. Kun tunteet käyvät kuumina, suklaakin saattaa sulaa – ja tuhria.”
Tasan 12 vuotta sitten, syksyllä 2004 Helsingin kaupungin taidemuseossa oli esillä Jouni Kujansuun takautuva yksityisnäyttely Nurkan takana. Näyttelyyn liittyi kirja, jossa on Harri Kalhan laaja essee Kujansuun taiteesta. Olin tuolloin taidehistorian opiskelija ja meille järjestettiin museolla nykytaiteen luentokurssi, jonka kehyksenä näyttely toimi.
Kujansuun näyttely, kirja ja kurssi tekivät minuun vaikutuksen, joskin luulen että nykytaiteesta kiinnostunut toisen vuoden taidehistorian opiskelija olisi ollut helppo liehitellä mukaan mihin vain. Silloin päädyin Kujansuun taiteen maailmaan Kalhan luennan johdattamana, esimerkiksi näin: ”Jos Likaiset silmät on mieskatseen burleski esillepano – katseen, joka katsoo silmä niin kovana että munat menevät rikki – samaa tematiikkaa ikään kuin vastakkaisesta näkökulmasta tarkastelee Liaton (1994/95)”.
Näyttelyn aikaan minussa virinneessä kiinnostuksessa oli jotain pitkäkestoista, koska jäin vähän fanittamaan tuota esseetä ja kirjoitin myöhemmin sitä analysoivan, varmasti paljon hillitymmän esseen jollekin semiotiikan kurssille. Kirjahyllyni näyttelykatalogeihin kohdistuneet kierrätysoperaatiot eivät ole koskaan uhanneet Nurkan takana-kirjaa.
Kalhan essee on yhdistelmä täydellistä omistautumista taiteen katsomiseen ja kirjoittajan laajaa sivistystä. Se on täysin överi viittauksissaan, sanaleikeissään ja mielleyhtymissään, mutta siltikään ei jyrää Kujansuun taiteen sanoja pakenevaa laatua. Se on hauska, suvereeni ja jäljittelemätön, ei lainkaan ylimielinen tai oikeanlaista tulkintaa osoitteleva.
Kalhan essee on minulle edelleen esimerkki siitä, miten vapautuneesti ja estottomasti taiteesta voi kirjoittaa. Toisaalta en ole varma voisiko niin enää kirjoittaa vastaavaan julkaisuun, koska olisiko koko julkaisua. Voisiko Kujansuun takautuva yksityisnäyttely olla vaikkapa nykyisen HAMin ohjelmistossa ja tehtäisiinkö siitä tällainen kirja?
Kysymys ei herännyt vain Kalhan esseestä. Julkaisussa on myös silloisen taidemuseon johtajan Berndt Arellin kirjoittama esipuhe, jota luin uusin silmin vasten kaikkea, mitä taidemuseoissa ja niiden liepeillä käydyssä keskustelussa on viime aikoina ollut nähtävissä.
”Helsingin kaupungin taidemuseo on jo pitkään tuonut näkyville niin kotimaisia kuin kansainvälisiä äärialueilla toimivia ja toimineita taiteilijoita. Kujansuu on taiteilijana työskennellyt koko uransa ajan määrätietoisesti, tutkien ja analysoiden elämää ja yhteiskuntaa erään alakulttuurin perspektiivistä. On aika koota yhteen hänen tähänastinen taiteellinen tuotantonsa, tarkastella sitä lähemmin ja laajemmassa yhteydessä. – – Näyttely on[kin] osa kokoelmiamme esittelevää sarjaa, mutta myös tärkeä puheenvuoro keskusteluun taiteen roolista yhteiskunnassa ja yhteiskunnan rakentamisessa.”
Arellin sanoja mukaillen, minkälaisia puheenvuoroja taiteen roolista yhteiskunnassa ja yhteiskunnan rakentamisesta museoiden ohjelmistoon valitut näyttelyt ovat? Vertailu on hieman banaali, mutta Kujansuun ja Yayoi Kusaman näyttelyt eivät voisi olla erilaisempia vastauksia kysymykseen.
Marginaalisuus tarkoittaa aivan eri asioita tänä Tom of Finlandin ja kulttuurisesta appropriaatiosta käytävän keskustelun vuonna, mutta 2004 se näytti olleen peruste antaa taiteilijan tuotannolle laajasti tilaa kuvataidekentän keskiöstä. Nyt museoissa näkyy suurnimiä ja suuria museoita kiertäviä näyttelyitä, näyttelyiden teemoissa on heijastumia siitä minkä ajatellaan olevan ihmisten arkea. Samannäköiset kuvat Kusaman installaatioissa seisovista katsojista ovat pyörineet Instagramissa jo jonkin aikaa. Se, että Mona Hatoumin sama näyttely on nähty aiemmin Centre Pompidoussa ja Tate Modernissa, ei kerro siitä että tämä on jo nähty, vaan se on merkki kansainvälisyydestä.
Kulttuuripoliittiset odotukset taiteen ja kulttuurin yhteiskunnallisen vaikuttavuudesta tuottavat omanlaistaan kieltä taiteen ympärille. Esimerkiksi kansainvälisyys, saavutettavuus, osallistaminen, laaja yleisöpohja ja kävijäennätys ovat tämän kielen hittisanoja, joilla on kiistaton asema onnistumisen mittareina ja joita taidealan töissä voi oppia käyttelemään sujuvasti. Kiinnostavaa on, miten kulttuuripoliittiset linjaukset ja rahoittajien odotukset resonoivat vaikkapa isojen museoiden näyttelyohjelmistoon, sisältöihin. Mikä pääsee esille ja mikä ei? Onko tilaa kokeiluille ja riskinotolle? Minkälainen kieli tuodaan taiteen ja katsojan välille?
Jouni Kujansuun näyttely ei varmasti kerännyt jonoja Helsingin kaupungin taidemuseoon. Näyttelyllä ei ollut hashtagia, sen aikana ei järjestetty silent discoa, eikä teosten vieressä ollut tulkintaa ohjaavia salitekstejä. Nurkan takana edustaa vähän toisenlaista aikaa. Kun luin Kalhan esseen nyt tauon jälkeen uudestaan, yksi havainto jäi erityisen vahvasti mieleen. Vaikka esseessä on vahva akateeminen taustavire ja voi kestää hetken päästä tiheän tekstin imuun, se ei ole vaikea tai käsittämätön – jos tekstin haluaa lukea. Lukijaa kunnioittaa se, että hänet otetaan tasavertaisena kumppanina mukaan Kalhan, Kujansuun ja teoreetikoiden mieltä viihdyttävään kimppakivaan. Jotain todella raikasta on siinä, että taideteksti ei yritä vakuutella mitään tai miellyttää ketään. Nyt, vuonna 2016, se tuntuu lahjalta.
Sitaattien lähde:
Nurkan takana (2004). Helsingin kaupungin taidemuseon julkaisuja nro 82.