Kun Bill Violan videotöitä ensimmäisen kerran esitettiin Suomessa 1990-luvulla Ateneum-salissa, näytös oli nimetty legendaarisesti “Unta kaaliin kansalle”. 1970-luvun Terence Hill ja Bud Spencer –elokuvat mieleen tuova nimeäminen tuntui saavan erikoista jatkoa kun Pro Arte –säätiö esitti Bio Rexissä ohjelmistonsa taiteilijoiden elokuvista ja videoista. IHME 0 –nimen saaneen tempauksen näytösotsikot “Merkillistä menoa” ja “Se epätavallinen tarina” hipoivat nokkeluuden osoituksina aivan käsityskyvyn ylärajaa.
Nyt on samalla todettava kuitenkin, että näytösten teokset edustivat kansainvälisen taidekentän huipputasoa ja jokainen näytös oli koottu huolellisesti. Pro Arte tekikin kulttuuriteon vailla vertaa valitessaan ensimmäisen tempauksensa sisällöksi aikaisemmin Suomessa näkemättömien liikkuvan kuvan töiden esittämisen. Valitettavasti tämänkaltainen esitystoiminta saattaa jäädä vähemmälle jatkossa ja ensi vuoden IHME edustaakin jo aivan muita taiteen alueita.
IHME 0:n toisen kuraattorin, Timo Valjakan esittelystä näytösten alussa saattoi traditiota tuntemattomampi saada sen virheellisen käsityksen, että taiteilijoiden elokuvia on alettu esittää elokuvateattereissa vasta hiljan. Taiteilijoiden liikkuvaa kuvaa on kuitenkin jo 1920-luvulta lähtien esitetty cinè-clubeissa, art cinema –elokuvateatteriohjelmistoissa, avantgarde-elokuvan esittämiseen erikoistuneissa teattereissa ja taidemuseoiden esityssarjoissa. Nykyisistä suomalaisista tekijöistä esimerkiksi Sami van Ingen on esittänyt valtaosan liikkuvan kuvan tuotannostaan elokuvateatterikontekstissa. Jopa suomalaisista pitkän kertovan elokuvan ohjaajista ainakin Eino Ruutsalo ja Maunu Kurkvaara ovat taustaltaan kuvataiteilijoita.
Tradition huomioimattomuus on ehkä vain retorinen ongelma, mutta osoittaa silti ongelmallisesti kuvataiteen portinvartijoiden valitettavan yleisestä näköalattomuudesta traditioon. Kun liikkuva kuva muun muassa Bill Violan vaikuttavan installaationäyttelyn vanavedessä alkoi 1990-luvulla valloittaa taidemuseoita, biennaaleja ja gallerioita, melskeessä syntyi harha, että taiteilijat vasta tuolloin alkoivat laajemmassa määrin ottaa haltuun liikkuvaa kuvaa. Mikään ei ole harhaanjohtavampaa. Tämän New Yorkissa, Berliinissä ja Rotterdamissa viime vuosina järjestetyt laajemmat projisoidun kuvan historian katselmukset ovat osaltaan osoittaneet.