Teksti: Laura Hautsalo 6.5.2018
Luin jokin aika sitten Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan osaa Paikannimet: paikkakunta. Nautin suuresti Proustin kerronnasta ja leijuin lukemisen flow-tilan poutapilvissä. Yhtäkkiä luentani kuitenkin pysähtyi, kun pääsin kohtaan, jossa kertoja kuvaa kohtaamiaan nuoria tyttöjä:
”En tiedä miksi olin heti ensimmäisenä päivänä sitä mieltä, että nimen Simonet täytyi kuulua yhdelle näistä tytöistä; mielessäni pyöri lakkaamatta kysymys kuinka voisin tutustua Simonet’n perheeseen; ja tutustua siihen sellaisten ihmisten välityksellä jotka se asettaisi itsensä yläpuolelle, mikä ei voinut olla vaikeaa mikäli tytöt olivat vain puolivillaisia pikku huoria [1], jotta se ei saisi minusta epäedullista käsitystä.” [2] (Kursiivit omiani.)
Proust, minulle niin tärkeä ja läheinen kirjailija, käyttää siis tyttöjä kuvatessaan ilmaisua, jota pitäisin nykypäivän kontekstissa pöyristyttävänä. Mieleni valtasi hämmennys ja turhautuminen. Samalla, tämän virkkeen havahduttamana, aloin huomata Proustin kuvauksesta muitakin naisia vähätteleviä ilmaisuja tai kuvauksen muotoja, jotka pohdituttivat minua entisestään.
Asetelma on entuudestaan tuttu. Intersektionaalista feminististä teoriaa lukeneena törmää jatkuvasti tilanteisiin, jossa taidenautinto keskeytyy, häiriintyy tai pysähtyy. Olen itse kokenut #MeToo-kampanjan myötä näitä hetkiä entistäkin taajempaan – esimerkiksi katsoessani 1800-luvun kansallisromanttisia maalauksia, lukiessani 1950-luvun beat-kirjallisuutta tai kuunnellessani 2000-luvun alun suomalaista rappia. Kohtaan teoksia, joissa esimerkiksi naisia, etnisiä vähemmistöjä tai sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä esitetään varsin ongelmallisessa valossa ja alisteisina valkoisen heteromiehen normille.
Asiaa jonkin aikaa pohtineena olen tullut siihen tulokseen, että nämä keskeytymiset ja pysähtymiset ovat tärkeitä ja ehdottoman tarpeellisia.
Sensuurista ja feminismistä
Viime aikojen keskustelussa #MeToo-kampanjan myötä tietyt tahot ovat pöyristelleet sitä, saako mitään enää sanoa, onko kampanja ”puritanismia” [3] sekä kohkanneet siitä, onko feministien päämäärä taiteen sensurointi. Esimerkiksi Jukka Petäjä kirjoitti Helsingin Sanomissa Aino-triptyykin ympärillä käyneen keskustelun yhteydessä siitä, pitäisikö koko Kalevala kieltää. [4] Vastaan jo nyt: ei pidä. Feministien päämääränä ei ole sensuuri tai ”vainoaminen”, vaan naisten ja vähemmistöjen huomioonottaminen ja valtarakenteiden kriittinen tarkastelu taiteen vastaanotossa.
Petäjän kaltaisten kirjoittajien loukkaantuminen kielii ehkä ennemminkin siitä tunteesta, että heidän taidenautintoonsa on kajottu – siitä, että feminismin valtavirtaistuessa heidän tulkintansa osoittautuu ongelmalliseksi. Tähän kietoutuu usein myös haluttomuus tarkastella omaa näkökulmaa uudelleen kriittisesti. Vaatimukseen saada katsoa taidetta juuri niin kuin ennenkin sekä feminististen näkökulmien vähättelyyn sensuuripuheena sisältyy ajatus siitä, kenen taidenautintoa tai näkökulmaa pidetään ensisijaisena. Kun feministit leimataan ”hankaliksi tyypeiksi” tai rinnastetaan jopa Hitleriin, Staliniin ja Maoon (kuten Petäjä tekee), voidaan itse kritiikin sisältö ohittaa huoletta ja keskittyä pönkittämään omaa asemaa.
Sensuuripuheista uupuu niin ikään valtarakenteiden analyysi. Jos 2010-luvun intersektionaaliset feministit kyseenalaistavat maskuliiniselle normille rakentuneen tietyn taiteenlajin tradition tai keskeisiä teoksia, on jokseenkin ironista nähdä tämä tällöin keski-ikäisten miestoimittajien mielipiteiden sensuroimisena. Naisten tai vähemmistöjen vuosisataiset vaientamisen tekniikat taiteen kentällä jäävät tällöin keskustelussa täysin paitsioon.
On etuoikeus saada kuluttaa kulttuuria joutumatta koskaan pysähtymään sen ongelmallisten representaatioiden äärelle.
Onko Proust poltettava?
En luonnollisestikaan voi syyttää Marcel Proustia siitä, ettei hän lähes sata vuotta sitten osannut ennustaa 2010-luvun feministisiä aatevirtauksia. On selvää, että hänen teoksissaan tulevat esiin ajalle tyypilliset ajattelutavat, jotka on toki syytä sijoittaa historialliseen kontekstiinsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ajattelumallit tulisi ottaa vastaan täysin kritiikittömästi.
On myös ymmärrettävä, että harva teos on mustavalkoisesti vain ja ainoastaan ongelmallinen. Yhtä lailla Proustin teokset sisältävät esimerkiksi hämmentävän ajankohtaiselta tuntuvaa kuvausta niin homoseksuaalisuudesta kuin toksisen maskuliinisuuden normin puristavuudestakin. Se, että tarkastelee teosta kriittisesti, ei tarkoita sitä, etteikö teosta voisi nähdä myös tarpeellisena tai muutoin ansiokkaana.
Minusta pysähtymisten, turhautumisten ja tympääntymisten hetkillä on tarkoituksensa. Ne herättävät meidät pohtimaan paitsi teosten historiallista kontekstia, myös niiden asettumista nykypäivään. On niin ikään hyvä pohtia, mitkä teokset tai ketkä tekijät ovat jääneet varjoon taiteen maskuliinisen hegemonian pitkässä traditiossa. Kaanon kestää kyllä tuulettamista.
Pysähtykäämme siis!
Viitteet
1. Ranskankielinen alkutekstin ilmaisu on ”petites grues du peuple”.
2. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 4: Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2: Paikannimet: Paikkakunta. Suom. Inkeri Tuomikoski. Otava 1982 (alkuteos 1919).
3. Jose Riikonen: ”#metoo, Maria Veitolan tuomitseminen, kaiken pahan karkoittaminen – eletäänkö nyt uuden puritanismin aikakautta?” HS Nyt 5.4.2018.
4. Jukka Petäjä: ”Aino-tarun aiheuttaman kohun keskellä on syytä muistaa, että Kalevala kertoo miesten härskistäkin naisenetsinnästä – Pitäisikö Kalevala kieltää?” HS 8.2.2018.