Joitakin viikkoja sitten uutisotsikot kirkuivat:
”Poliisi takavarikoi teoksen galleriasta” HS 16.2.08
”Nykytaidetta, lapsipornoa vai keskustelunavaus?” HS 19.2.08
”Lapsipornoa kritisoinut taideteos yhä esitutkinnassa” HS 19.2.08
”Nettisuodatukseen vauhtia ehkä lainmuutoksella” HS 21.2.08
”Äärimmäisen vakava rikos” HS 21.2.08
”Poliisi takavarikoi taiteilijalta tietokoneita” YLE 1 Uutiset 22.2.08
Kohu ja kohuotsikot nousivat kuvataiteilija ja taiteentutkija Ulla Karttusen uusimmasta taidenäyttelystä Pyhiä naisia ja teinibeibejä, joka avattiin Helsingin taidemuseon hallinnoimaan Kluuvin galleriaan torstaina 14.2.08. Jo seuraavana päivänä puolenpäivän jälkeen poliisi teki galleriaan ratsian ja takavarikoi sieltä teoksen nimeltä ”Neitsythuorakirkko”. Se oli teltan muotoon rakennettu autotalli, eräänlainen väliaikainen alttari, jonka sisälle Karttunen oli tulostanut internetin valtavirtapornoa esitteleviltä sivustoilta 100–200 kappaletta A4-kokoisia pornokuvia. Takavarikoituun materiaaliin kuului myös tekstejä, joilla Karttunen oli kritisoinut kyseisen kuvaston olemassaoloa ja helppoa saatavuutta. Karttusen väite oli, että vaikka kuvasto on rikollista, sitä voi kenenkään puuttumatta vapaasti levittää ja katsella – ja tulostaa – internetissä.
Poliisi takavarikoi teoksen, koska joku Karttusen näyttelyn avajaisvieraista – huhujen mukaan toinen taiteilija – oli tehnyt teoksesta Helsingin poliisille rikosilmoituksen. Tosin jo tuntia aikaisemmin Helsingin kaupungin taidemuseon johtoryhmä oli päättänyt sulkea teoksen toistaiseksi selvittääkseen, loukkaako teos Suomen lakia.
Ja kyllähän se loukkasi: Poliisi ilmoitti takavarikoivansa ”Neitsythuorakirkko”-teoksen rikoslain 17. luvun 19. pykälän perusteella. Pykälän mukaan sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään vuodeksi. Karttusta siis epäillään lapsipornokuvien hallussapidosta ja mahdollisesti sellaisen vaaran tuottamisesta, joka johtaisi pahimmillaan todellisten lasten hyväksikäyttöön.
Asia on kinkkinen ja herättää useita kysymyksiä. Mitä on lapsiporno? Kuka rikoksen teki? Mikä on taiteilijan vastuu? Millaista vastuuta kantaa museo?
Valtion Elokuvatarkastamo määrittelee lapsipornon näin:
”Ohjelmassa kuvataan alle 18-vuotiaita masturboimassa tai osapuolina aidoissa akteissa. […] Alle teini-ikäisiä sisältävä ohjelma on itsestään selvästi rikollista. Myös lapsipornon hallussapito on rikos.” (http://www.vet.fi/porno_rikoslain_vastainen_sisalto.php)
Nyt poliisi siis tutkii, täyttävätkö kyseiset kuvat tämän määritelmän. Asiaa hankaloittaa muun muassa se, että porno tuntee kiistellyn raja-alueen: teinipornografia. Siinä puolestaan esiintyy täysi-ikäisiä pornonäyttelijöitä, jotka kuitenkin esiintyvät lapsina. Tähän pornografian alagenreen ei kukaan saa lain nimissäkään koskea, sillä se on täysin laillista. Laillisuuden mitan täyttää se, että pornoelokuvan tuottaja vakuuttaa elokuvan alku- tai lopputeksteissä, että kyseisen elokuvan näyttelijät ovat täysi-ikäisiä. Poliisi tutkii nyt myös sitä, kumpaa kuvastoa Karttunen näyttelyssään lopulta esitti. Onko varmuuden saaminen asiasta edes madollista – aikaisemmin Elokuvatarkastamossa kovaa pornoa työkseen 200-luvun taitteessa katsellut tutkija Antti Alanen ainakin on sanonut, että ero on usein hiuksen hieno ja tarkastamo uskoo siihen, mitä elokuvan tekijä vakuuttaa.
Luetaan silti rikoslain 17. lukua. Siinä puhutaan rikokseen houkuttelemisesta:
”Joka joukkotiedotusvälinettä käyttäen tai julkisesti väkijoukossa taikka yleisesti tietoon saatetussa kirjoituksessa tai muussa esityksessä kehottaa tai houkuttelee rikoksen tekemiseen siten, että kehotus tai houkuttelu
1) aiheuttaa vaaran, että sellainen rikos tai sen rangaistava yritys tehdään, tai
2) muuten selvästi vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta,
on tuomittava julkisesta kehottamisesta rikokseen sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”
(http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039001#a24.7.1998-563)
Rikoslain 19. pykälä täsmentää asiaa lapsipornografian osalta:
”Joka oikeudettomasti pitää hallussaan valokuvaa, videonauhaa, elokuvaa tai muuta todellisuudenmukaista kuvatallennetta, jossa esitetään […] lasta sukupuoliyhteydessä tai siihen rinnastettavassa seksuaalisessa kanssakäymisessä taikka muulla sukupuolisiveellisyyttä ilmeisen loukkaavalla tavalla, on tuomittava sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.”
(http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039001#a24.7.1998-563)
Nyt poliisi siis joutuu ottamaan kantaa myös siihen, onko taidenäyttelyssä esitetty kuva paitsi lapsipornografiaa, myös sitä, onko kuvan esittäminen sama asia kuin rikokseen houkutteleminen. Jos on, niin kuka rikokseen viimekädessä houkuttelee? Onko se taiteilija, kuten tulkinta nyt tuntuu olevan? Vai onko se kenties instituutio eli taidemuseo itse, joka näyttelyn on ohjelmistoonsa valinnut? Vai ovatko molemmat syyllisiä ja siten tuomittavissa sakkoihin tai vankeuteen? Ja jos tuomio olisi ehdotonta vankeutta, kuka tuomion kärsisi? Kuinka instituution saisi tiilenpäitä lukemaan?
Mikäli taiteilijan sanaan on uskominen, on hän pyrkinyt ainoastaan keskustelun herättämiseen. Hän ei ole halunnut ajaa lapsipornografian asiaa. Karttunen sanookin toivovansa, että lapsipornoa esittävien sivujen tuottaminen kriminalisoitaisiin, ei niiden kritiikkiä:
”Tällaisen teoksen tarkoituksena on osallistua todellisuuden muuttamiseen. Kuvat ovat internetin valtavirtaa, ja paheksun sitä. Olen tuntenut oloni inhottavaksi käsitellessäni aineistoa, jota on netissä ilmeisesti miljoonia sivuja.” (Sirén 2008)
Karttunen pyytää katsojia näkemään teoksensa ”aktivistisena taiteena, ”todellisuustaiteena” tai ”käsitteellis-poliittisena taidetekona”, jonka päämääränä ei ole lapsipornokuvaston levittäminen ja rikokseen houkuttelu, vaan päinvastoin rikoksen estäminen.
Kuka siis on tehnyt rikoksen? Karttunen, kuvien levittäjä vai se, joka lapsia mahdollisesti raiskasi? Vai tekikö rikoksen kenties museo esittäessään kuvat?
Se, mikä tapauksessa on minua hämmästyttänyt ei niinkään liity itse teokseen vaan siihen ymmärtämättömyyteen, jota jopa taiteilijat ovat teoksen edessä osoittaneet. Tarkoitan: ensin teoksen ilmiantoi Karttusen kollega, siis toinen taiteilija. Toiseksi jupakasta irtisanoutui Helsingin kaupungin taidemuseo johtajan suulla. Hän ilmoitti suorassa televisiolähetyksessä jotakuinkin niin, ettei museolla ole asian kanssa mitään tekemistä, sillä se vain vuokraa tilaa taiteilijoille. Hän ei myöskään osallistunut kyseisen näyttelyn avajaisiin, vaan kuuli teoksesta vasta kun ilmiantaja oli tehnyt ilmoituksen asiasta museon tiedotusvastaavalle. Ikään kuin tämä ei jo olisi ollut tarpeeksi kiusallista, unohti johtaja myös sen pikkuseikan, ettei museo suinkaan ”vuokraa tilaa” kenelle tahansa, vaan näyttelyaikaa hakeneille taiteilijoille. Tämä proseduuri puolestaan edellyttää taiteilijalta projektisuunnitelman laatimista ja esittämistä.
Museon ja useiden muiden taiteilijoiden pestyä kätensä jupakasta kuin Pontius Pilatus on taiteilija jäänyt tekonsa kanssa yksin. Tämä jos mikä on vavahduttavaa.
Se on vavahduttavaa erityisesti siksi, että siinä tuntuu unohtuvan, että sekä transgressioon että shokkiefekteihin nojaavalla nykytaiteella on kytkös historialliseen avantgardetaiteeseen.
En siis halua tuomita Karttusta saati hänen installaatiotaan “Neitsythuorakirkko” – enhän ole koko teosta koskaan edes nähnyt. Haluan sen sijaan sijoittaa sen sille historialliselle jatkumolle, jonka toisessa päässä ovat historiallisen avantgarden teokset ja odotus, että ne rikkovat joitakin normatiivisesti määrittyneitä rajoja.
Toisin sanoen: mikäli uskomme Peter Bürgerin avantgarden teoriaa, on modernistinen taideinstituutio nojannut transgression ja provokaation ideoihin ainakin 1900-luvun alusta saakka. Kirjassaan Theorie der Avantgarde (1974) Bürger tekee eron modernismin ja avantgarden välille. Hänen mukaansa historiallista avantgardea luonnehtii kriittinen asenne taiteen suhteellista autonomisuutta kohtaan porvarillisessa yhteiskunnassa. Historiallinen avantgarde puolestaan oli jotakin, joka halusi tuhota taiteen autonomisuuden ja integroida taiteen elämään – siis rikkoa rajan taiteen ja elämän välillä. Tämän se teki pitämällä taiteena arkipäiväisiä objekteja ja hylkäämällä esteettisen prinsiipin. Päämääränä oli taiteen integroiminen sosiaalisiin käytäntöihin.
Kuten tiedämme, ei Bürgerin kuvailema avantgardetaide onnistunut päämäärissään. Lopulta se institutionalisoitui kuten niin monet muutkin taidemuodot sitä ennen ja sen jälkeen. Se, mikä Bürgerin teoriassa – toki jälkikäteen rekonstruoidussa – on kuitenkin olennaista on se henkinen perintö, jonka se on jättänyt nykytaiteelle. On helppoa luetella litania sekä suomalaisia että kansanvälisiä taiteilijoita, jotka ovat ammentaneet avantgarden metodeista teostensa tuotannossaan. Teemu Mäki, Jumalanteatteri, Harro Koskinen ja Hannu Salama tulevat heti mieleen samoin kuin Helsingin kaupungin taidemuseon Tennispalatsissa esittäytyneet Jeff Koons, Bettina Rheims ja Andres Serrano puhumattakaan Robert Mapplethorpesta, Tracey Eministä, Sarah Lucasista, Carolee Schneemannista, Chris Burdenista tai Wienin aktionisteista.
Väitänkin, että Karttusen teosta kehystää historiallisen avantgarden eetos. Sen hengen mukaisesti hän myös on teostaan selittänyt: hänen mukaansa oli keskeistä rikkoa lakia, koska sellaista materiaalia, jota kulttuurissamme pidetään rikollisena, on kaikkialta vapaasti saatavilla. Lain rikkomisella en viittaa tässä ainoastaan Suomen lain rikkomiseen vaan myös kaksinaismoralismin lain rikkomiseen. Todistusaineiston siirtäminen poliisin selän taakse katseilta piiloon ei hävitä niitä brutaaleja ja rikollisia tekoja, joita lapsia kohtaan tehdään.
Itse en suosi sensuuria, sillä se ei poista ongelmaa. Etenkään en suosittele sensuurimielialaa ja moraalisen etusormen heristelyä taiteen ammattilaisille, joiden luulisi tuntevan taiteen historiaa.
On aivan toinen asia tuomita teos kuin olla sen suhteen kriittinen. Sillä kriittisesti minäkin teokseen suhtaudun – ja juuri siksi, että tunnen taiteen historiaa. Nykyisessä kuvallistuneessa ja shokkiefekteillä pelaavassa kulttuurissa taiteen soisi tekevän asioita toisin kuin kohulla rahaa tekevät iltapäivälehdet. Tiedän, että se on vaikeaa: myös taiteen on saatava mediatilaa, jotta se selviytyy muiden kulttuuristen kuvien paineessa. Onhan Karttunen epäillyt myös itse, että hänen teostaan olisi pidetty tylsänä ja moralistisena, jollei hän olisi esittänyt shokkikuvia. Vaihtoehtoa ei Karttusen mielestä siis ollut.
Tämä tekee minut jossakin mielessä surulliseksi. Onko todella niin, että taiteen on nykyisessä uusliberalistisessa markkinataloudessa elettävä lööppitalouden ehdoilla? Onko todella niin, ettei tärkeä aihe, lasten raiskaaminen, olisi saanut sen ansaitsemaa huomiota ilman siitä mahdollisesti kertovien kuvien esittämistä?
Kirjoittaja on FT, visuaalisen kulttuurin tutkija. Hän työskentelee tutkijatohtorina Kristiina-instituutissa Helsingin yliopistossa.