15.2. 2008 Martta Heikkilä
Taiteen kritiikin voi väljästi määritellä kirjoitukseksi, joka arvottaa taidetta. Kritiikki tarkoittaa sekä neutraaleja, kuvailevia selityksiä taideteoksen esteettisistä ominaisuuksista että arvottavien piirteiden johtamista edellisistä. Näin on mahdollista sanoa siitä huolimatta, että viimeistään postmodernin teoria kyseenalaisti taiteen ilmaisevan yleispäteviä merkityksiä.
Edellinen kuulostaa varsin loogiselta. Yritys kommunikoida – saada sana ja kuva kohtaamaan – merkitsee kuitenkin astumista kuilun reunalle: miten antaa sanallinen muoto sanattomalle? Miten ilmaista puheen keinoin se, millaisia tuntemuksia ja ajatuksia teokset saavat aikaan meissä ja mitä ymmärrämme niistä?
Kritiikin tehtävästä on esitetty viime vuosituhansien aikana erilaisia käsityksiä, ja niissä kaikissa kysymys teosten merkityksestä kytkeytyy taiteen ja filosofian suhteeseen. Platonin aikaan taide oli kasvatuksen väline, ja filosofin – kriitikon – tuli karkottaa haitalliset teokset yhteisöstä. Taidehistorian kehittyminen alkoi, kun renessanssin taidehistorioitsija Vasari yhdisti kuvaukseen ja tulkintaan arviot teoksista. Ennen pitkää taiteen kuvaus ja tulkinta väistyivät kritiikissä arvottamisen tieltä: miten ja miksi taide saa meidät reagoimaan?
Vastaukseen kysymykseen tarjosi maun käsite. Maku nousi taiteen arvon mittapuuksi 1700-luvulla ja johdatti filosofit – ennen muita David Humen ja Immanuel Kantin – kysymään, voidaanko maulle kehittää standardeja. Humen kanta asiaan oli selvä. Hänen mukaansa harjaannuksen ja kasvatuksen avulla melkein jokainen pystyi kehittämään jonkinlaisen herkkyyden maulle, jollei muuten niin kriitikkojen avulla. Näin hienostuneet makutuomarit olivatkin taiteen tuntemuksen korkein aste. Samoihin aikoihin Denis Diderot puolestaan ymmärsi kriitikon vallan suhteellisuuden. Hän perusteli taidearvostelunsa tiedostaen, etteivät hänen näkemyksensä olisi välttämättä tosia, mutta uskoi silti, että hänen mielipiteitään lukevat oppisivat niistä jotakin. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Hegel julisti taiteen tulleen päätökseen ja filosofian korvanneen sen ideoiden esittämisen keinona. Tästä syntyi tarve estetiikkaan eli taiteen filosofiseen tarkasteluun.
Kritiikki jakaa yhä taiteen lopun perintöä. Viimeisen sadan vuoden aikana vastauksia taiteen ontologiseen erityislaatuun on etsitty monista suunnista. Aiempien taideteorioiden – realismin, ilmaisuteorian ja instrumentalismin – rinnalle kehittyi 1900-luvulla formalismi, joka kehotti suuntaamaan huomion yksinomaan teoksen muotoon.
Kritiikki etsii siis edelleen taiteen ydintä. Tämä hanke on loputtoman monitahoinen: kritiikki asettuu aina henkilökohtaisen ja yleisen välille, se kertoo sekä kohteesta että kirjoittajasta. Kritiikki on usein mahdotonta – sen teoreettinen perusta piiloutuu, eikä sääntöjä ja perusteita taiteesta puhumiselle ole vieläkään löydetty. Silti kritiikin mahdottomuudessa on sen mahdollisuus. Seuraavat Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen laitoksen opiskelijoiden kirjoittamat tekstit osoittavat, mikä taiteessa kiinnostaa ja koskettaa: miten taide tapahtuu, kerta kerralta, jokaisessa kokijassa erikseen.
Kirjoittaja FT Martta Heikkilä on Helsingin yliopiston estetiikan laitoksen opettaja