20.6.2005 Irmeli Hautamäki
Stephane Mallarmén Neekeritär- runoa on mahdotonta selittää tyhjentävästi, eikä se ole edes tarpeellista, sillä se toimii muutenkin, ja on erittäin mukaansatempaava. Parhaan lähtökohdan sen lukemiselle antaa tieto, että kirjoittaja on 20-vuotias nuorimies. Nuorimies haluaa näemmä shokeerata.
Runossa tapahtuu paljon, se on kuvaus kamppailusta, jota käydään neekerittären ja lapsen välillä, mutta mikä kamppailu on käynnissä, se ei selviä, sillä runo huohottaa liikaa. Juuri tähän sen huvittavuus perustuu. Kaikki jätetään lukijan mielikuvituksen varaan.
Joka rivillä aloitetaan uusi lause, uusi erä, käydään uudestaan asian kimppuun, ja aina mennään yhtä lailla päistikkaa. Välillä neekeritär jo odottaakin selällään, ihaillen innokkaasti itseään. Hän on siis se, joka on voitokas?
Runon katu-uskottavuus liittyy myös kamppailu-meininkiin, sillä kaksikymppisenä ihminen ilmaisee itseään parhaiten fyysisesti, ei ajatuksilla. Runo on täynnä ruumiinosia, rikkirevityn hameen seasta kurkottaa käsi ylöspäin ja neekeritär luo “hämärän shokin” eli hämärän tai peitetyn katseen saapikkaistaan eli jaloistaan. Hetkinen, missä hänen päänsä on? Kädet, jalat, vatsat, selät, nisät, hampaat ja suu ovat pääosassa tässä runossa.
Runon nauraminen ja huitominen voisi viitata imettämiseenkin, jos neekeritär olisi lapsen imettäjä? Voisihan neekeritär olla myös perheen nanny. Joka tapauksessa alkukielen sanat “enfant “ ja “elephant” kuulostavat hassuilta yhdessä ja muistuttavat lastenkamarista. Lastenkamari ei ole muutenkaan kaukana tämän runon maailmasta, mistä sen viehätys suurelta osin johtuu.
Neekeritär –runo on viattomuuden apoteoosi siitäkin huolimatta, että aihe ja käsittelytapa ovat sopivaisuuden äärirajoilla. Kamppailua käydään sanojen ja uskaliaan aiheen välillä, mihin liittyy taas paljon huvia. Lopussa saavutaan meren äärelle ja kamppailu päättyy raukeuteen ja autuuteen. Lapsi on se, jolla ei ole hallussaan nautinnon kieltä, eikä kieltä ylipäätään, merkitseehän infant samaa kuin puhekyvytön. Hänellä on kuitenkin jotakin muuta, ehkä jotakin parempaa: pelkkiä sanoja, äänteitä, huohotusta, änkytystä, naurua.