Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina (Otava 2014)
21.1.2014 Janne Vanhanen
Kuinka suhtautuisit tähän tekstiin, jos saisit tietää sen olevan niin kutsutulla fasilitointimenetelmällä tuotettu? Kuvitellaan, että vakava autismi tai kehitysvamma rajoittaa kommunikointiani ulkomaailman kanssa. En hallitse puhettani ja liikkeitäni, ja pystyn viestimään muiden kanssa vain tuottamalla kirjoitusta fasilitaattorin avustamana. Fasilitoitu kirjoitus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että avustaja pitelee kättäni ja tukee sen liikettä näppäimistön yläpuolella tai jotenkin muulla tavoin päättelee kehoni heikoista viesteistä, mitä haluan viestiä. Mutta miten voidaan varmentaa syy- ja seuraussuhde omien mielentilojeni ja lopullisen tuotoksen välillä? Pääseekö fasilitaattori väliin? Kuka kättäni oikein ohjaa? Kenen tekstiä lopulta luet?
Näihin kysymyksiin päädytään luettaessa Jaakko Yli-Juonikkaan tuoreinta romaania Vanhan merimiehen tarina. Kirjan päähenkilö, teini-ikäinen Annika, on syvästi kehitysvammainen. Hän on myös runotyttö, jonka esikoiskokoelmaa Skorpionisinetti Annikan vanhemmat tarjoavat kustantajille. Runot syntyvät perheen ja toimintaterapeutin fasilitoinnin ansiosta – ilman sitä Annika ei vammojensa vuoksi kirjoittaisi tavuakaan.
Yli-Juonikas luo näin epäluotettavan kertojan arvoituksen. Fasilitoinnin epäkohdat on todettu useissa tutkimuksissa, ja muistamme Suomestakin esimerkiksi laajaa julkisuutta saaneen Tuomas Alatalon tapauksen. Alatalon, CP-vammaisen nuoren miehen, teosta Olen ja saan sanoa (WSOY 1999) epäiltiin fasilitoijan omaksi tuotannoksi, joskin muutamat tutkijatkin uskoivat hänen väitettyihin kirjallisiin kykyihinsä. Alatalon tapauksen todellinen laita on edelleen vailla lopullista vastausta.
Avustettu kirjoittaminen on toki antanut monelle keinon kommunikoida ulkomaailman kanssa. Väärinkäytön riski on kuitenkin aina läsnä, sillä prosessissa piilee sama ilmiö kuin viisaan Hans-hevosen tapauksessa: pahimmillaan avustaja tuottaa – joko tietoisesti tai tietämättään – toivotun lopputuloksen. Nelijalkainen koputtelee kavioillaan laskutoimituksen oikean vastauksen tai vaikeasti vammainen valottaa meille sielunelämäänsä yllättävän ilmaisukykyisesti. Näin joudutaan meedioiden maailmaan, jossa viestit rajan takaa ovatkin oikeastaan vain omien toiveidemme täyttymyksiä.
Jo Vanhan merimiehen tarinan alkuluvut herättävät epäilyksen. Tarttuvatko Annikan vanhemmat fasilitoinnin tarjoamaan lohduttavaan sepitteeseen, joka lieventää viestinnän mahdottomuudesta kumpuavaa ahdistusta? Vai onko fasilitointi aidosti avannut yhteyden puhekyvyttömyyden muurin taakse? ”Järkyttää vieläkin ajatella, millaisessa mykkyydessä ja voimattomuudessa Annika joutui elämään kaksitoista ensimmäistä vuottaan. Koska tytöllä oli diagnosoitu vaikea älyllinen kehitysvamma, häntä kohdeltiin sen mukaisesti”, Annikan äiti Niina pohtii (s. 23). Toiveajattelua vai läpimurto?
Teos hämmentää asetelmaa antamalla ”suoran” puhekanavan myös Annikalle: kirjan luvut on nimetty kunkin perheenjäsenen näkökulman ja kertojanäänen mukaan, ja näin pääsemme myös tyttären pään sisään. Tämä osoittautuukin todelliseksi älyköksi, joka nuoresta iästään huolimatta havainnoi ja analysoi kohtaamiaan asioita kuin kypsempikin humanisti. Tämän perusteella älyllisestä kehitysvammasta ei voi olla kyse, mutta voiko kertojien nimilappuihin luottaa? Kuka on ”Annikan” sanojen takana?
Kuka on “merimies”?
Suomalaisessa nykykirjallisuudessa suosittu modernistinen näkökulmatekniikka nytkähtää hienovaraisesti sijoiltaan, sillä kaikki kolme kertojanääntä muistuttavat epäilyttävästi toisiaan. Esimerkiksi jokainen perheenjäsen tuskailee eri tilanteissa sisäilman kuumuutta. Samoin Annikan vaikeuksien kasautuessa kaikki keskushahmot tuntuvat vajoavan samanlaisen lamauttavan masennuksen valtaan. Ilmapiiri perheessä muuttuu ikäväksi, kyräilevän vainoharhaiseksi, sillä vanhempien viestiminen Annikan kanssa on fasilitoinnin takia aina kahdenkeskistä keskustelua, josta kolmas osapuoli jää osattomaksi. Tulkinnat eivät täsmää ja jutut menevät ristiin – käsillä on kolmiodraaman ainekset.
Romaanin yleinen teema näyttää siis olevan kirjoitus ja siinä lähtökohtaisesti piilevä välimatka tekijään – jälkistrukturalistisessa keskustelussa paljon puhuttu tekijän kuolema. Klassikkoesseessään ”Mikä tekijä on?” filosofi Michel Foucault samaistaa kirjallisuudentutkimuksessa harjoitetun tekijän määrittelyn kristilliseen eksegeesiin. Tavoitteena on määritellä jonkinlainen yhteys tekstin ja sen oletetun tekijän välillä ja sulkea pois tähän ykseyteen kuulumattomat ainekset: ”Tekijä on myös se, minkä avulla voidaan ylittää ristiriitaisuus tietyssä tekstijoukossa” (1). Näin käy myös fiktiivisen tekstin ”sisäisten” tekijöiden tapauksessa. Haluamme tietää, kuka puhuu ja ketä tulkita. Kun kustantajan edustaja viimein hylkää Annikan runokokoelman julkaisemisen, hän vetoaa fasilitointimenetelmän eettisiin ongelmiin – voimme otaksua, että ongelmana on juuri tekstin nimeämisen epävarmuus.
Vanhan merimiehen tarina on tietenkin fiktiivinen teos, jolta lukija olettaa epäluotettavankin kertojan taustalla piilevän perustan, alkulähteen nimeltä kirjailija. Vaikka mimeettisestä taidekäsityksestä – teos todellisuuden jäljittelynä – luovuttaisiin, säilyy ajatus teoksesta jonkin subjektiivisen, ainutkertaisesti ilmaisevan tahon aikaansaamana. Nykyisillä kokosivun kasvokuvien hallitsemilla kirjamarkkinoilla fiksaatio kirjailijahahmoon konkretisoituu. Tähän riskiin filosofit Gilles Deleuze ja Félix Guattari puuttuvat tekstissään ”Rihmasto. Johdanto.” Rönsyilevinkin kokeellinen teksti saa oheensa allekirjoituksen: ”[t]ässä mielessä voidaan päättäväisimminkin leikelty teos esittää täydellisenä Elämäntyönä ja Suurteoksena” (2). Deleuze ja Guattari suhtautuvat kirjaan kuitenkin koneena, joka tuottaa erilaisia vaikutuksia eri tilanteissa: ”me kysymme, minkä kanssa se toimii, mihin se on tai ei ole yhteydessä välittäessään intensiteettejä […]. Kirja on olemassa ainoastaan sen ansiosta, mitä sen takana tai ulkopuolella on.” (3) Teksti elää siis omaa elämäänsä, kirjailijan ja yksittäisen lukijan tahdon ja tulkintojen ulkopuolella.
Jaakko Yli-Juonikkaan edellinen romaani Neuromaani (Otava 2012) tuntui tähtäävän omaa ulkopuoltaan kohti ja kääntyi nurin nahoissaan: kirjassa Yli-Juonikas punoi eksyttävän ja ensyklopedisen runsaan neuroverkoston luonnontieteellisen tietoisuuskäsityksen, mielenterveydellisten ääritilojen ja lukijaa aktivoivan pelikirjan teemoista.
Neuromaani irrotteli kirjan selkämyksen tukirangan liitoksia yhdistelemällä lukuja epälineaarisesti keskenään ja tarjoamalla lukijalle useita etenemisvaihtoehtoja.
Vanhan merimiehen tarina etenee perinteisesti sivu sivulta ja on aiheeltaan ja miljööltään kuin mikä hyvänsä keskiluokkaisen perhe-elämän kuvaus. Kuulas, vähäeleinen kerronta alkaa kuitenkin vaivihkaa vavisuttaa yhtenäisen tarinan ja näkökulman kehystä. On kuin jokin paha tahto tihkuisi kirjan ”todellisuuteen” ja vääristäisi kirjoittajan ja lukijan yhteispelin. Lopulta muutama raju äkkikäännös heittää sekä fiktion että faktan roskakoriin. Lukija kohtaa tekstin edessä saman hiljaisuuden muurin, jonka taakse puhe- ja liikuntakyvytön kätkeytyy. Kaikki lukeminen on omalla tavallaan fasilitoitua toimintaa, tulkintaa, joka ei saavuta lopullista täyttymystä. Kirjailija on enemmän kuin brändinsä, teksti enemmän kuin aiheensa. Lukija ei voi olla miettimättä omia odotuksiaan ja valintojaan: katsonko kirjaa kuin maailman peiliä, ehyttä, kokonaista kuvaa? Ja haluanko lopulta vain tunnistaa siitä itseni? Onko muunlainen kirjoitus mahdollista? Ottaessaan näennäisen helposti sulatettavan muodon Vanhan merimiehen tarina upottaa kriittisen koukkunsa kenties edeltäjäänsä syvemmälle romaanitaiteen nahkaan.
Entä se vanha merimies? Sellainenkin hahmo piipahtaa yllättäen kirjassa ruotsinlaivalle sijoittuvassa kohtauksessa, kuin kutsuttuna täyttämään romaanin nimen vaatimukset.
Kiitän Martta Heikkilää kirjoituksen otsikosta sekä monista teosta ja aihetta koskevista huomioista.
1. Michel Foucault: ”Mikä tekijä on?”, suom. Markku Lehtinen, Nuori Voima 2006:1, s. 11.
2. Gilles Deleuze ja Félix Guattari: ”Rihmasto. Johdanto”, suom. Jussi Vähämäki, teoksessa Gilles Deleuze: Autiomaa – Kirjoituksia vuosilta 1967–1986. Helsinki: Gaudeamus, 1992, s. 26.
3. ”Rihmasto. Johdanto”, s. 24.