Teksti: Milka Luhtaniemi
Kuvat: Heli Sorjonen
Vuodesta 2003 asti toimineen Myllyteatterin esitys Kolga avaa sarjan, jonka tarkoituksena on näyttämöllistää nykyrunoutta. Ensimmäisen esityksen lähtökohdaksi on valikoitunut Tommi Parkon esikoisrunokokoelman Lyhyt muisti, meri (1997) ja sen päätösruno “Kolga”. Nimi viittaa Itämeren rannan kallioiseen niemeen, joka oli saarroksissa Neuvostoliiton aikana. Niemen historiaan liittyy useita menetyksen tarinoita, joista yksi on saarella puhutun liivin kielen kuolema. Menetys tulee lähelle erityisesti runon viimeisissä säkeissä:
”merimies, joka ei
hukkunut:
tämä on maailman
loppu.”
Niin runo kuin esityskin hakeutuu menettämisen jälkeisiin tunnelmiin, runous sanallistaen sen, esitys materialisoiden.
Mielenkiintoisena ratkaisuna mainittakoon, ettei esityksessä puhuta runotekstiä lainkaan, vaan runo on painettu käsiohjelmaan ja ohjaaja Miira Sippola lukee sen lyhyesti ennen kuin katsojat viedään esitystilaan. Niinpä Kolgaa voisi tarkemmin nimittää enemmänkin runotekstin tulkinnan näyttämöllistämiseksi.
Vastaavia ei-draamallisen tekstin esityksiä on toki Suomessa tehty viime vuosina jo useita, kuten Eino Santasen ja Valtteri Raekallion paikkasidonnainen Edustaja (2014) ja viimeisimpänä Esitystaiteen seuran esityksessä Asetelmia (2016). Näissä esityksissä lähestymistapa runouteen on ollut suorempi, sillä teksti on puhuttu esitystilanteessa, jolloin suhde tekstin ja tilan välillä on ollut tiivis. Runous on oikeastaan otettu Kolgassa enemmänkin esitysdramaturgiaa ohjaavaksi logiikaksi, kuten ohjaaja avaa käsiohjelmassa: ”Kysymys teatteritaiteen mahdollisuudesta olla abstraktia taidetta niin kuin kuvataide, nykyruno tai musiikki, on ajanut minua aina. ”
Tilan poetiikka ja mieli näyttämöllä
Myllyteatterin 10-vuotinen historiikki on kerätty katsojille annettuun vihkoseen, jossa Sippola avaa teatterintekemisensä lähtökohtia. Vihkossa viitataan tekijöihin, joiden taidekäsitys on inspiroinut Sippolaa, kuten Antonin Artaud, Tadeusz Kantor ja Dante. Yhteisenä nimittäjänä näille tekijöille on pyrkimys tavoitella taiteen pyhyyskokemusta, joka saavutetaan voimakkaan allegorisuuden, metaforisuuden ja mielen sisäisen maailman kuvittamisen keinoin. Esikuvien vaikutus näkyy voimakkaasti, sillä jo Kolgan alkukuva, jossa kaksi laulajaa istuu tuoleilla naivistisissa enkeliasuissa, alleviivaa pyhyysmotiivia. Tyhjässä tilassa soiva laulu on kuin rilkeläinen kurotus kohti jotakin tietoisuuden ulkopuolella olevaa mieltä. Jos teatteriesityksen lähtökohta on pyrkiä tavoittelemaan mysteeriä, kuinka konkreettiseksi esitys ylipäänsä voi tulla?
Kolga onkin enimmäkseen jonkinlaista mielen onkaloiden syväluotausta, jolla ei ole aikomustakaan tuoda selkeitä havaintoja pinnalle. Leimallisimmin Kolgassa näkyy artaudilaisuus, koska kaikki tilassa tapahtuva tuntuu toimivan Artaudin ”tilan poetiikan” käsitteen mukaan, jossa yhdistyy musiikki, mimiikka, eleet ja valaistus. Ensimmäisen puoliskon ajan näyttelijät kävelevät näyttämöä leveyssuuntaan ottaen haltuunsa taitavasti erityyppisiä asentoja, karikatyyrejä ja liiketapoja.
Vaikutus on erikoinen, joskin katsomon ja esitystilan ahtaudesta johtuen katsoja joutuu tietynlaisen esteettisen läkähdytyksen kohteeksi; kun horisontaalista kuvaa ei rikota eikä näyttämön toiminta rauhoitu hetkeksikään, tekijöiden tilaan luomat kuvat latistuvat tilaan. Siksi onkin perusteltua, että Artaudin ja Kantorin traditiota seuranneet tekijät, kuten Romeo Castellucci ja Ariane Mnouchkine ovat enimmäkseen tehneet esityksiä kolossaalisen suuriin tiloihin; niin kohosteinen näyttämökieli vaatii ympärilleen tyhjyyttä, aivan kuten voimakas valo tarvitsee valaistakseen pinta-alaa ja kuten runo vaatii ympärilleen valkoista sivua. Esitys on kuin painekammioon pakattu, ja nykykontekstissa kummalliselta vaikuttavat blackoutit korostavat raskasta tiladramaturgiaa. Artaud itse tuki esitysten tekemistä pieniin tiloihin intiimin shokkivaikutelman luomiseksi, mutta jälkipolvet ovat syystäkin lähteneet tutkimaan ja murtamaan artaudilaista metodia.
Enkeleitä ja ihmisiä
Enkelien läsnäolo lavalla on koko esityksen ajan selkeä tulkintaohje, sillä he vuoroin kääntyvät pois ja vuoroin seuraavat laulaen tai laulamatta näyttelijöiden toimintaa. Tietyssä mielessä lattialla villasukissa kävelevät enkelit ovat kuin Wim Wendersin ihmisten keskuudessa kulkevat enkelit, jotka seuraavat näyttämötapahtumia myötäeläen kuin hyväntahtoiset sukulaistädit. Kuitenkin lavalle toivoisi voimakkaampia konflikteja, jonkinlaista akuutin tapahtumisen tunnelmaa, joka loisi selkeämmin määriteltyjä suhteita niin kohtausten kuin ihmisten ja tilankin välille.
Kolgan muutokset tapahtuvat oikeastaan tilan muutosten määrittäminä, mikä on tietyllä tapaa rohkea ratkaisu; esimerkiksi paljon käytetyt sivuvalot synnyttävät toiminnan motiiveja ja äänessä tapahtuvat muutokset aiheuttavat ruumiillisia reaktioita. Esteettiset elementit eivät siis ole toisilleen alisteisia, vaan synnyttävät näyttämötodellisuuden tiloja ja tapahtumia. Näyttelijät kuitenkin jäävät etäisiksi, koska heillä ei ole toisiinsa nähden suhteita. Vain kohtauksessa, jossa jazz-laulaja improvisoi ja näyttelijät hakevat seiniä, lattioita ja toisiaan myöten asentoja ja statuksia, toiminta vaikuttaa jotenkuten spontaanilta. Tietyllä tapaa nykykatsoja kaipaakin teatteriin jotakin, joka näyttää tapahtuvan kuin miettimättä. Tässä esityksessä kaikki näyttää mietityltä.
Runouden ja teatterin keinot kuvata loppua
Sippola mainitsee ohjelmavihkosessa ihanteensa gesamtkunstwerkistä, eli wagneriaanisesta kokonaistaideteoksesta, jossa jokainen esteettinen elementti muodostaa osansa soivasta kokonaisuudesta. Gesamtkunstwerk-ideaali oli erityisesti 1900-luvun alkupuoliskoa hallinnut esteettinen ihanne, joka hallitsi niin arkkitehtuuria kuin taiteita. Nykyesityksessä moinen ideaali tuntuu hiukan liian dogmaattiselta, sillä gesamtkunstwerk edellyttää eri osien yhteensopimista ja kurinalaisesti jäsenneltyä yhtenäistä maailmaa. Kuitenkin niin nykyesitys kuin nykymaailmakin vastustaa eheyttä ja hallittua harmoniaa.
Kolgan enkelit ripustavat sotilashahmojen kokardit naulaan ja katsovat esityksen loppukohtauksessa, kuinka yksi ihminen kantaa toista ihmistä reppuselässä. Loppukuva hakeutuu samanlaiseen katarttiseen sopusointuun kuin mikä tahansa länsimaissa yli sadan vuoden ajan tehty teatteri. Jäin miettimään, millaista (maailman)loppua teatteri ehdottaa, ja millaista loppua taas runous. Niin Parkon runo kuin siitä tehty esityskin alkavat enkelien kutsumisella ja loppuvat jonkinlaiseen yksinoloon ja ymmärryksen pyhyydestä. Pyhyys on kuitenkin esityksessä teatterin välineiden avulla tuotettu ja kuvitettu turhankin ilmeisin tavoin, jolloin voi kysyä, voiko teatteri enää kyetä luontevasti tuottamaan kokemusta puhdistumisesta.
Ehkäpä runouden lopullisin etu onkin, että kokoelman viimeinen säe voi olla yksinkertaisesti ”loppu” , ja se on tiiviydessään kokonaan kaiken kuvaava ja täsmällinen, eikä tarvitse mitään ylimääräistä sen lisäksi. Tällaiseen kirkkauteen toivoisi teatterinkin parhaimmillaan kykenevän.
Myllyteatteri: Kolga. Esitykset 6 – 24.10.2016.
Näyttelijät: Jaakko Kiljunen ja Ulla Raitio
Sirkustaiteilija: Henna Kaikula
Jazzlaulaja ja säveltäjä: Mia Simanainen
Klassinen laulaja ja esiintyjä: Niina Tamminiemi
Äänisuunnittelija: Joonas Outakoski
Valosuunnittelija: Juho Rahijärvi
Visuaalinen suunnittelija: Alisha Davidow
Ohjaaja ja dramaturgi: Miira Sippola
Valokuvaaja: Heli Sorjonen
Graafinen suunnittelija: Jani Pulkka
Tuottaja: Reetta Kauranen, Myllyteatteri