Ystäväni googlettaa Maria Valkeavuolteen näyttelyn nimeä avajaisissa.
“Se tarkoittaa punastumisen pelkoa!” hän lopulta ilmoittaa tohkeissaan. Olemme sitä mieltä, että tämä nimi, Erythrophobia, on huippu. Näyttelyssä on toinenkin teksti, joka tekee minuun vaikutuksen: kuultopaperille tulostettu, päivittäin vaihtuva lause muodostaa toiston myötä kuvion läpinäkyvälle pinnalle. Tänään siinä lukee:
Kuinka elää tässä ruumiissa kaikkien näiden tunteiden kanssa?
Niin hyvä kysymys, johon en osaa vastata. Tavallaan vastaus on, että näin, tässä, olemalla ja jatkamalla, myös silloin kun se tuntuu mahdottomalta, myös silloin kun tunteeni paisuvat ulos kropastani ja en pysty hengittämään, saan paniikkikohtauksen, kaikki on liikaa ja ainoa tapa, jolla saan taas kiinni ruumiistani, kiinni itsestäni ja maailmasta on itseni satuttaminen, nyrkin seinään lyöminen, jalan raapiminen.
Samalla, kun vastaus on yksinkertainen, sitä ei ole. Joskus tunteiden kanssa eläminen on mahdotonta. Sitten sitä kuitenkin vaan jatkaa, ja elää, ainakin toivottavasti.
Kuinka elää tässä ruumiissa? Kysymyksen alkuosa on tunteita herättävä ikänsä väärin sukupuolitetulle ihmiselle. Se on varmasti sitä myös monelle, jotka kokevat estrogeenillä kyllästetyn kehon omakseen – niin sanotussa naiskehossa elämiseen liittyy iso määrä raskaita kysymyksiä ja odotuksia, jotka tekevät siitä välillä kivireen tapaisen härvelin.
Naiseuden, naisellisuuden, tunteiden ja tunteellisuuden yhdistetty historia on painava ja häpeällä kyllästetty. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa tunteellisuus on määritetty heikkoudeksi, ja samalla rinnastettu naisellisuuteen. Naisten ymmärtäminen heikkoina on toiminut täydellisenä työkaluna heidän alistetun asemansa ylläpitoon, ja tämän kuvion kanssa kamppailemme yhä tässä tasa-arvoa feikkaavassa yhteiskunnassa. Tähän kuvioon liittyy myös punastumisen pelko. Punastuminen ymmärretään heikkoutena: punastuja on joutunut tunteidensa valtaan, häpeää itseään, pelkää. Valkeavuolle kirjoittaa näyttelytekstissä kokemuksestaan, kun itkee hallitsemattomasti luennolla. Naama nykien, täysillä. “Kuinka noloa” on varmasti monen reaktio tätä tilannetta kuvitellessaan. Feministinä ajattelen kuitenkin vastakkaisesti. Kuinka mahtavaa! Käsitellyllä asialla on selvästi ollut tekijälle suuri merkitys, ja hän on osannut ilmaista sen herättämät tunteet työympäristössä. Kuinka harvinaista, hienoa ja tärkeää!
Valkeavuolteen teos Enough näyttelyn perällä saattaa tunneintoilijan kuitenkin vaikeaan paikkaan. Kuunnellessani viisikanavaisen ääniteoksen laulua, joka sättii minua herkän tulkinnan läpi, alan nauraa. Teos ei ole oikeastaan hauska, vaan brutaali tykitys väkivaltaa, jota tunnistan minäkin tekeväni itseäni kohtaan päivittäin, mutta nauran, koska en osaa kanavoida tunteitani yllättävässä tilanteessa koherentisti. Laulu muistuttaa ääntä pääni sisällä, joka potkaisee tasaisin väliajoin itsetuntoani mahaan: “Muistatko sen virheen, jonka kerran teit? Mielipiteesi ovat idioottimaisia”. Tämän äänen tunnistaminen aiheuttaa minussa todellisuudessa syvää surua ja pettymystä itseeni – miksi teen tällaista itselleni, miksen ole oppinut tästä pois vielä? Suru pulppuaa ulos nauruna, koska itseinhoni kanssa keskusteleminen tuntuu niin absurdilta, liian rankalta. Miten sitä voikin ajatella ja tuntea näin, ja miten kamalaa, että tämä itsetuhoinen tapa on universaalisti jaettu.
Miten elää näiden tunteiden kanssa? Enough osoittaa tämän mahdottomuuden, mutta silti se antaa minulle toivoa, jättää kokemukseni näyttelystä lämpimäksi. Tuntuu ehdottoman tärkeältä, että tunteiden kanssa elämisestä ja sen mahdottomuudesta puhutaan. Taide puhuu usein tunteista, mutta saa minut harvoin tuntemaan. Ehkä tämä johtuu siitä, että tunteista puhuminen tavalla, joka avaa maailmaan jotain uutta, on lähes yhtä vaikeaa kuin taiteen tekeminen samalla tavoitteella.
Project Roomin toisella puolella, Valkeavuolteen rauhallisen, tunteita harkiten tutkivan näyttelyn rinnalla Astrid Strömbergin vahvasävyiset maalaukset tuntuvat räjähtävän huoneen seinille kiljuen ja huutaen. Tämänkin keskellä seisominen tuntuu mukavalta, vaikka kuvien aiheet eivät ole välttämättä lähelläkään mukavaa. Strömberg puhuu näyttelytekstissä kuvavirrasta, joka synnyttää assosiaation kautta oman merkityksensä, tai sitten merkityksettömyyden. Itse ajattelen maalausten yltäkylläisyydessä paistatellessani taas feminiiniyttä – sitä, millaista kuvaa feminiinin roolista maailmassa pyritään sen myötä rakentamaan. Ollaan taas heikkouden ja haavoittuvaisuuden rinnastuksessa, alistuneisuuden äärellä, mutten ajattele, että Strömberg välttämättä puhuu tästä maalauksillaan tai valitessaan pinkin värin dominoimaan näyttelyään. Voi olla, että jostain tämän kaltaisesta on näyttelyn kuvakieli lähtenyt liikkeelle, mutta hyvin pian sen jälkeen tuntuu se tekevän tiukan ja hallitun u-käännöksen kohti jotain ihan muuta, jotain vielä määrittämätöntä, vinksahtanutta ja voimakasta.
Jään erityisesti miettimään kahta kolmiulotteista objektia Strömbergin näyttelyn keskellä sijaitsevassa installaatiokokonaisuudessa. Keskustelen näistä saman ystävän kanssa, joka googlasi ilokseni Valkeavuolteen näyttelyn nimen. Hän kysyy minulta, mitä ne mielestäni muistuttavat, ja vastaan että silmiä, tai sitten kynsiä. Mitä pidempään näitä valkoisiksi maalattuja ovaaleja puikuloita tuijotan, sitä vahvemmin ne muistuttavat minua sormista. En osaa selittää, miksi jään näitä muotoja miettimään – ehkä juuri siksi, että pysähdyimme niiden äärelle niin monien mahdollisuuksien kanssa.
Kun samana iltana astun sisään Sanni Mäkipään ja Emma Nurmisen näyttelyyn Huuto-galleriassa, piirtää ajatukseni näiden kahden näyttelytilan välille näkymättömän viivan, ja huomaan kuljettavani valkoiseksi maalattuja sormia mielessäni Mäkipään ja Nurmisen erilaisista kankaista rakentaman installaation pinnoilla. Pysähdymme lopulta katosta roikkuvan karvaisen ovaalin reiän kohdalle, ja näkymättömät sormet sujahtavat sen läpi. Installaation kuviteltu koskettelu saa minut pohtimaan, olisiko sen todellinen koskeminen yhtä hauskaa kuin tämä. Joskus se, että teokseen kannustetaan normista poiketen koskemaan synnyttää latistuvan kokemuksen. Kuvittelu sen sijaan on nautinnollista leikkimistä, johon harva teos ainakaan itseäni innostaa.
Mäkipään ja Nurmisen teos on nimeltään Immen ansa. Impi, kertoo näyttelyteksti, on suohon ihmisiä houkutteleva noita. Halun petollisuudesta kertovat tarinat immestä lienevät pulpunneen maailmaan samasta, tunteet kieltävästä lähteestä kuin punastumisen halveksuntakin. Vaikkemme uskoisi näihin tarinoihin enää, on niillä luotu maailma yhä ympärillämme. Noita on aikanaan muokattu naisvihan ruumiillistumaksi, ja sen avulla kerrotut tarinat mitä parhain tapa ylläpitää rakennetta, missä tunteet demonisoidaan ja erotetaan ihmisyyttä edustavasta järjestä. Noitien ja tunteiden sijaan kuitenkin juuri tämä demonisointi on se, mikä maailmaa myrkyttää.
Maailma, missä punastumista ihailtaisiin, koska sen tiedettäisiin merkitsevän punastujan olevan investoitunut asiaansa; tai missä koskemiseen, kuvittelemiseen ja tunteisiin kannusteittaisiin, on vielä sellaisenaan utopistinen. Se on maailma, missä radikaali pehmeys hallitsee ja empatia on valttia. Utopistisuudestaan huolimatta se maailma on kuitenkin jo pienissä määrin täällä. Feministit ja queer-ihmiset ovat puhuneet radikaalin pehmeyden voimasta jo pitkään, ja rakentaneet sen avulla kollektiivisuuksia, joiden sisällä toisia kannatellaan ja tuetaan solidaarisuus ja empatia edellä. Vastaukseni Valkeavuolteen kysymykseen, kuinka elää tässä ruumiissa kaikkien näiden tunteiden kanssa onkin oikeastaan, että elämällä näissä maailmoissa, joissa on pehmeää – elämällä ihmisten kanssa, jotka jakavat kanssani haavottuvaisuuksia, ja jotka pitävät minusta huolta silloin, kun jään tunteideni, tai niiden kieltämisen alle. Näistä maailmoista koen Valkeavuolteen, Strömbergin, Mäkipään ja Nurmisen näyttelyiden puhuvan, ja siksi ne tekevät minut onnelliseksi. Tarkoittaahan tämä sitä, että näitä maailmoja on jo monenlaisia.
Hanna Ohtonen
Kirjoittaja on feministikuraattori
Joitakin asioita, joiden kanssa tätä kirjoitin:
Taiteilija Lora Mathisin teossarja Radical Softness as a Weapon: http://www.loramathis.com/kipp-harbor-times
Andi Schwartzin teksti The Cultural Politics of Softness, GUTS magazine: http://gutsmagazine.ca/the-cultural-politics-of-softness/?fbclid=IwAR34lGFKuZnK6ZesC3w-U4ZL007tZ6mP9FsBL8pfTczEa2-Z0vdCkQqNh4w
Planningtorockin biisi Much to Touch: https://www.youtube.com/watch?v=s_Wr1A7NY38
Astrid Strömberg / Non-Sense
Maria Valkeavuolle / Erythrophobia
29.3–14.4.2019
Exhibition Laboratory Project Room
Lönnrotinkatu 35, Helsinki
Sanni Mäkipää & Emma Nurminen
Immen ansa
29.3.–21.4.2019
Galleria Huuto
Eerikinkatu 36 / Kalevankatu 43, Helsinki