UUSI LAPSUUS
kantaesitys 27.10.2020 KOM-aulanäyttämöllä
Näyttämöllä ja käsikirjoitus: Seidi Haarla ja Ruusu Haarla
Ohjaus ja dramaturgia: Ruusu Haarla
Valosuunnittelu: Fabian Nyberg
Nukkesuunnittelu ja -rakennus: Heini Maaranen
Lavastussuunnittelu: Ruusu Haarla ja Fabian Nyberg
Pukusuunnittelu: Seidi Haarla ja Ruusu Haarla
Videosuunnittelu: Ruusu Haarla
Äänisuunnittelu: Ruusu Haarla ja Antti Kemppainen
Esitys on toteutettu yhteistuotantona TEHDAS Teatterin kanssa.
Seidi ja Ruusu Haarla kokivat turvattoman lapsuuden, jossa he kohtasivat henkistä väkivaltaa ja kaipasivat rakkautta, jossa ei olisi ehtoja. Tämä lapsuus tallentui heidän kehoihinsa ja mieliinsä, oli heidän minuutensa rakennuspalikkana, joka loi heille defenssejä, horjutti heidän mielenterveyttään ja löi ihmissuhteisiin kiiloja.
Vuonna 2014 he tekivät Traumaruumis – erään 30-vuotiaan ruumiin elämäkerta -esityksen, koska teatteri oli jonkinlainen tapa keriä auki, tuntea ja hahmottaa yhtä aikaa läheltä ja etäältä näitä kokemuksia. Mediassa keskusteltiin esityksen muodosta, missä on fiktion ja toden raja, missä tekijöilleen terapeuttisen tekemisen ja yleisölle antoisan esityksen raja, sekä eettisyydestä, saako elossa olevaa yksityishenkilöä käsitellä taiteessa, jos hän, Haarlojen äiti, selkeästi kieltää sen. Haarlojen perheelle esitys oli hajottava kokemus, sisaruksille lähentävä. Vuonna 2020 ensi-illan sai Uusi lapsuus -esitys, jossa tätä kaikkea lähestytään, puretaan, ja jollain tapaa pyritään löytämään myös rauhaa, lempeyttä ja tietä tulevaan.
Ruusu Haarla pinnistelee muistaakseen. Hän tunnustelee muiston rajoja. Hahmottelee reunaviivoja muiston ympärillä: tämän tiedän. Hän etsii tietä näkemistään painajaisunista kohti totuutta. Lapsuuden piirustus kytkee unet erääseen hoitopaikkaan. Muisto toisesta hoitopaikasta vahvistaa negaatiota edellisestä hoitopaikasta. Ruusu tuntee vihaa ja turhautumista. Miksi muistaminen on niin vaikeaa? Käsittelyssä on hähmäinen muisto lapsuudessa tapahtuneesta seksuaalisesta väärinkäytöstä.
Seidi Haarla kertoo, kuinka hänen äitinsä halusi puhkoa hänelle lapsena tulleita vaarattomia näppylöitä. Seidi muuntautuu kukkamekon ja vaalean peruukin avulla äidikseen, nostaa valkoisen Seidi-nuken roikottaen sitä käsistä ja jaloista ja retuuttaa sen vaivalloisesti ja väkivaltaisesti portaikkoa ylös samalla Seidi-nukkea toruen: ”Pysy paikallasi!”
Esityksen lähtökohtana toimivat yksittäiset muistot ja kokemukset, joita lähestytään useista kulmista, tutkien ja etsien kokonaiskuvaa – tai ennemminkin kokonaisverkostoa, jossa muistot limittyvät ja verkottuvat toisiin kokemuksiin, minuuteen ja nykyhetkeen. Teatterillisia keinoja käytetään laajasti: kertomuksellisia monologeja, runoja ja pieniä kohtauksia, laulua ja räppiä, nuketusta, videokuvaa sekä dokumentteja, kuten piirroksia, kirjeitä ja kotivideoita.
Haastatteluissa Haarlat kertovat esityksen lähtökohdaksi toivon ja uusien lapsuusmuistojen kirjoittamisen. Kuinka löytää jotain hyvää turvattomuuden läpivalaisemaan lapsuuteen? Esityksessä he puhuvat, kuinka teatterin tekeminen on keino käsitellä tätä kaikkea, kuinka vaihtoehtoa olla käsittelemättä tätä kaikkea teatterin keinoin ei oikeastaan ollut. Siten esitys on vahvasti myös kokemusten henkilökohtainen purkukeino. Kokemusten esiin nostaminen ja paloittelu nostavat vahvoja tunteita heidän kehoihinsa ilta toisensa jälkeen. Kivuliaatkin muistot ja kokemukset uudelleeneletään esityksessä kehollisesti. Vaikka välissä on myös teatterin etäännyttäviä keinoja, kenties kiinnostavimpana tapahtumien ja tunteiden projisoiminen nukkeihin, on esitys väistämättä rankka kokemus, ja esiintyjien uupumus välittyy katsomoon sen päätteeksi.
Rankkuus runtelee myös katsojaa. Autofiktiivisenä teoksena näkemäänsä ei voi suhtautua vain etäältä, vaan se linkittyy katsoessa tosielämän perheisiin, yhteiskunnallisiin ongelmiin ja vertailukohtana myös omaan lapsuuteen ja perheeseen. Mielessä pyörii, kuinka vahvasti tunnetaitojen käsittely ja ehjä minuus linkittyvät kasvuun ja sitä kautta ylisukupolvisiin kokemuksiin. Traumaattiset kokemukset luovat defenssejä, mielenterveysongelmia ja tunnelukkoja, jotka välittyvät kasvatuksen kautta lapsille ja vielä heidänkin lapsilleen, ja juuri tuon Seidi Haarla haluaisi välttää. Hänkin on nyt äiti.
Kenties merkittävimmäksi kohdaksi esityksessä muodostuu itselleni kohtaus, jossa Ruusu Haarla sanallistaa, kuinka ymmärsi, että ne hienot, lapsena opitut suojelevat defenssit ovatkin itse asiassa hänelle vahingollisia. Niiden vuoksi hän ei osaa ottaa pyyteetöntä rakkautta vastaan. Sisarukset reagoivat lapsuuden kokemuksiin kumpikin omalla tavallaan. Ruusu liukeni pois, etääntyi, katosi, alkoi samaistua esineisiin ja hiljeni. Seidi muuttui täydelliseksi, väkivaltaisesti itseään pakottaen. Samalla he kadottivat toinen toisensa, vaikka jälkikäteen ymmärtävät nähneensä toisen pahan olon.
Uusi lapsuus -esityksessä sisarukset voivat jälleen etsiä tietä toisen luo, ripustautua toisiinsa ja tukea toisiaan, Seidikin, ilman pyrkimystä kilpailla. Rakkautta välitetään myös lapsuuden Seidiä ja Ruusua symboloiviin nukkeihin. Ne saavat teatterillisessa nykyhetkessä syleilyjä ja suojaa, menneisyyden retuuttamisen vastapainona. Luja rutistus, voit vielä toipua tästä, saada uuden lapsuuden. ”This is my grief for you / For only the loss of you / The hurting of you / My love / My love / My love”* sisarukset laulavat itselleen ja toisilleen.
*lainattu kappale: Sinead O’Connor: In this heart