Aloin käydä elokuvateatteri Orionissa säännöllisesti vuonna 1989, jolloin tulin Helsinkiin opiskelemaan kuvataidetta. Suomen elokuva-arkiston esitystoiminta oli siirtynyt Orioniin jo vuonna 1984. Tuolloin olin ollut koukussa psykologiasta riisuttuihin eksistentiaalisiin tarinoihin. Robert Bressonin Rahan (1983) ja Aki Kaurismäen pitkän esikoisohjauksen Rikoksen ja Rangaistuksen (1983) ote nuoreen minääni tuntui pelottavan voimakkaalta. Tajusin, että minun täytyi ymmärtää enemmän tästä taidemuodosta, joka kykeni kertomaan niin paljon sekä yksinäisyydessä tapahtuvista sielullisista muutoksista että ympärillämme vaikuttavista yhteiskunnallisista systeemeistä. Ymmärrettävästi myös nuoruudella oli jotain jakoa tässä.
Lähdin sitten Etelä-Suomesta opiskelemaan Kuusamoon ja Kankaanpäähän. Helsinkiin palattuani Orionista tuli toinen kotini. Arkinen muistikuvani tuolta ajalta on Orionin vessan seinä, johon kävijät olivat kirjoittaneet loputtomasti erilaisia versioita Sam Peckinpahin elokuvan Tuokaa minulle Alfredo Garcian pää (1974) otsikosta, tyyliin: “Tuo mulle nyt se mun oma pää. T. Alfredo.” Jossain vaiheessa tuo seinä maalattiin piiloon. Jos kenelläkään sattuisi olemaan valokuvaa tuosta seinästä, sillä olisi nyt todennäköisesti kulttuurista arvoa itseorganisoituneen ja osallistavan kollektiivisen kirjoitusprojektin dokumenttina.
Kaikki mieleeni jääneet elokuvien katsomiskokemukseni ovat sidoksissa johonkin esityspaikkaan ja hetkeen. Niihin liittyvät matka elokuvateatteriin, odotus aulatilassa ja vilkaisut siihen joukkoon, jonka kanssa elokuvaa on tarkoitus katsoa. Muistan nähneeni Luchino Viscontin elokuvan Rocco ja hänen veljensä (1961) Helsingissä Museokadun päässä sijainneessa pienessä, sittemmin jo kadonneessa elokuvateatterissa, jonka merkittävä hahmo oli myös aulassa kuljeskeleva kissa. En kykene irrottamaan kissaa kyseiseen elokuvaan liittyvistä muistoista. Muistan myös, että kyseisen salin tuoleissa ei ollut kehumista.
Yllä oleva valokuva esittää Kansallisen audiovisuaalisen arkiston viimeiseen näytökseen elokuvateatteri Orionissa kulkevaa yleisöä. En osaa tarkoin selittää, mitä peilin alla tapahtuu, kun tavallistakin tyylikkäämmin pukeutunut ovimies repäisee kädessäni olevan elokuvalipun ja kävelen synnytyskanavamaisia portaita alas saliin. Filosofi Henri Bergsonin mukaan peilikuva näyttää, kuinka aika kahdentuu joka hetki nykyhetkeksi ja menneisyydeksi. Näytöksen maaginen tuntu liittyi jotenkin tähän, valittuun elokuvaan ja aikaan. Jonotamme Ettore Scolan ohjaamaan elokuvaan Splendor (1989). Saliin on saapunut aktiivikatsojien lisäksi Orionin ohjelmistosuunnittelijoita, entistä ja nykyistä henkilökuntaa, entusiasteja ja kriitikoita. Paikalla oleva henkilökunta ryhmittyy rivistöksi katsomon eteen kohden yleisöä, valkokankaan alapuolelle.
Täällä katseeni on kiinnittynyt analogisen elokuvafilmin haalistuneiden ja “punastuneiden” filmikopioiden naarmuihin, kelanvaihtomerkintöihin ja oravamaisiin hyppyihin. Antti Alasen ja Satu Laaksosen kutsumat muiden elokuva-arkistojen vieraat ovat luennoineet esitetyistä vanhojen elokuvien restauroiduista priimakopioista. KAVIlaisina ohjelmistokokonaisuuksiin ovat vaikuttaneet myös Pasi Nyyssönen ja Anna Möttölä Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin kokoamien suomalaisen dokumenttielokuvan ja undergroundelokuvan keskiviikkonäytösten tuodessa esiin lukuisia hämmästyttäviä arkistolöytöjä ei-fiktiivisten teosten runsaasta historiasta. Lauri Lehtinen ja Antti Suonio ovat rikastaneet elokuvakulttuurista pääomaani tuodessaan kankaalle “tavallisesta poikkeavia elokuvia” eksploitaatiohenkisistä mondoelokuvista kulttiklassikoihin ja Risto Jarva -seuran Orionissa järjestämät seminaarit kotimaisesta elokuvasta ovat tekijävieraineen tehneet eläväksi suomalaisen uuden aallon elokuvan.
Viimeisen näytöksen ainutkertaisuuden vahvistaa ohjelmistosuunnittelija Antti Alasen koskettava puhe. Teatterin esitys- ja rakennushistoria kerrataan tavalla, joka tekee oikeutta elävän elokuvakulttuurin puitteille, niiden pystyttäjille ja ylläpitäjille. Yritän ottaa tilanteesta valokuvan, mutta en saa kännykkäkameraani tarkennettua. Myöhemmin Facebookissa totean kännykkäkamerani “silmien” vain sumenneen liikutuksesta. Splendor-elokuvateatterille valkokankaalla jätettyjen rakkaiden jäähyväisten yleisö valkokankaalla ei tunnu peilikuvalta vaan kaksisuuntaiselta ikkunalta. Kuvittelen, että voisin astua aikakoneeseen, jolla voisin kulkea vuoteen 1927, jolloin elokuvateatteritoiminta Eerikinkadulla alkoi nimellä Bio Athena. Jo ovelta tulija näki arkkitehti Martti Välikankaan suunnittelevan, perältä kapenevan pylväskäytävän, joka antoi mittasuhteiltaan isomman tilan perspektiivi-illuusion. Art décon hengessä pienimpiä yksityiskohtiaan myöten mietityn kokonaistaideteoksen pylväät, valaisimet sekä värit ja koristekuviot virittävät yhä katsojan eräänlaiseen kohotettuun havaitsemiseen. Arkkitehtiä innoittanut esikuva ei ollut sen vähäisempi kuin Lorenzo Berninin (1598–1680) Vatikaaniin suunnitteleman kuuluisa porraskäytävä Scala Regia.
Keräsin aina kyseisen päivän esitetyistä elokuvista tietoa antavia A4-paperiläpysköitä. Koulukuntia on ollut tasan kahta lajia: paperi kuuluu lukea joko ennen esitystä tai sen jälkeen. Olin ylpeä siitä, että kirjoittamani teksti Andy Warholin Chelsea Girls -elokuvasta (1966) kelpasi yhteen näistä papereista. Tekstin pyysi minulta Mika Taanila, joka on vastannut Orionissa vuosina 2000–2008 näytetyistä Avanto-festivaalin kokeellisen elokuvan tekijöiden retrospektiiveistä sekä useista muistakin Orionissa esitetyistä kokeellisen elokuvan erikoissarjoista. Viimeisessä Avannossa situationisti Guy Debordin (1931–1994) filmituotanto esittäytyi Orionissa postuumin elokuvaretrospektiivin ja seminaarin kautta. Olin mukana järjestämässä jälkimmäistä. Vastaaviin 2000-luvun erityisiin huippuhetkiin kuului Tytti Rantasen yhdessä Satu Laaksosen kanssa kuratoima Marguerite Durasin elokuvien esityssarja, jonka yhteydessä Orionissa pidettiin myös Rantasen ja Aura Sevónin kokoama seminaari. Janne Vanhasen kanssa kokosin itse filosofi Gilles Deleuzen Cinéma-kirjojen pohjalta esityssarjan ja seminaarin, jonka mahdollistamisesta ja kuratointiavusta kiitämme lämpimästi Antti Alasta.
Korkkasin KAVIn uuden Kino Reginan katsomishistorian Werner Herzogin elokuvalla Stroszek (1977). Sen jälkeen olen seurannut Luis Buñuel -sarjaa. Kenji Mizoguhin Ugetsu – Kalpean kuun tarinoita (1953) vavisutti yhä. Kaikki Kino Reginassa näkemäni elokuvat olen toistaiseksi nähnyt aikaisemmin Orionissa. Myös kopiot ovat olleet todennäköisesti samoja, Aito Mäkisen sekä muiden maahantuoja-elokuvaentusiastien KAVIn kokoelmissa olevia aarteita. Koen Kino Reginan, KAVin uuden elokuvateatterin Helsingin upouudessa kirjastorakennuksessa olevan vielä hyvin kylmä. Illan viimeisen elokuvan jälkeen Kino Reginan yleisö joutuu poistumaan Oodin työmaavaiheessa olevalle huonosti valaistulle takapihalle ja kompuroimaan miten taitaa sieltä rakennuksen ympäri kohti Elielinaukiota. Se saa kaipaamaan elokuvakokemuksen jälkilämpöä: silmäilyä yössä loistavaan ja uskoa elämään tuovaan Orionin nimikylttiin sekä keskusteluja muiden näytöksestä poistuneiden ihmisten kanssa. Oodin lähistöllä ei ole Kaurismäen veljesten perustamaa Corona-baaria, johon poiketa – joskin Eerikinkadun Coronakin joutuu pian väistymään koko talon hotelliksi muuttavan remontin tieltä yhdessä Moskova-baarin, elokuvateatteri Andorran ja Dubrovnik-klubin kanssa.
Entäpä uusi Orion? Orionin tiloissa jatkaa esitystoimintaa Elävän kuvan keskus ELKE ry. Avajaisviikkojen ohjelma on ollut laadukas. Mukana on ollut niin uusia, aikaisemmin Suomessa näkemättömiä elokuvia kuin Jean Vigon L’Atalanten (1934) kaltaisia klassikkojakin. Terry Gilliamin Don Quijote -elokuvan saapumista ohjelmistoon voi tervehtiä ilolla, kuten myös suomalaisen elokuvan monipuolista näkymistä ohjelmistossa. Klassikkokomedian ja uuden elämänkertaelokuvan yhdistänyt Laurel & Hardy -double bill oli mainio idea. Ehdottaisin elkeläisille myös 16 mm:n kopioina katsottaviksi tehtyjä kokeellisen elokuvan kulta-ajan teoksia, joita on yhä paljon globaalissa levityksessä. Taputan kuitenkin myös jo tehdyille elkeille.
Teksti ja kuvat: Kari Yli-Annala