23.12.2011 Anna Jensen
Ne, jotka odottavat kritiikiltä edes jonkinasteista pyrkimystä objektiivisuuteen voivat olla ihmeissään. Rakastan Anssi Kasitonnia. En osaa suhtautua Kasitonniin taiteilijana, enkä teoksiin taideteoksina, joten siltäkin kannalta kirjoitus tulee taidekritiikkinä tuottamaan pettymyksen.
Olen kyllä tietoinen siitä, että kysymys on taiteesta. Sen verran usein olen esimerkiksi Kiasmassa käynyt ihastelemassa Good Shit teosta, hopeista vanhaa mankkaa, joka syöksee salamoita, ja se, että jokin on esillä Kiasmassa tai Amos Andersonilla osittaa sen olevan taidetta (tässä tulikin näppärästi määriteltyä TAIDE samalla). Kasitonnin teokset herättävät kuitenkin itsessäni hilpeyttä, joka ei tunnu sopivan museoihin tai gallerioihin. Sculptorin näyttelystä jouduin poistumaan tyrskähdellen vakavana Masaa tarkastelevan opiskelijaryhmän tieltä. Toisaalta ne ovat myös suurta (melo)draamaa, joka koskettaa ja itkettää. Lobster love from the deep (2001) sisältää sekä epäonnisen modernin rakkaustarinan että komean, mutta traagisesti päättyvän skeittikohtauksen.
Martta Heikkilän hieno kritiikki Masa – The Greatest Adventure of Escape Ever Told (2009) animaatiosta löytyy Mustekalasta: 2.10.2009. Teknisten tai monimutkaisten taiteeseen liittyvien käsitteellisten tai poliittisten kysymysten pohtiminen unohtuu teosten ihastuttavuuden äärellä. Anssi Kasitonnin töissä on jotakin taianomaista, ne jatkavat lapsuuden leikkiä ja kutsuvat katsojan mukaan leikkimään. Samalla ne ovat kuitenkin myös terävää havainnointia, joissa yhdistyy käsityö, käsitteellisyys ja ennakkoluuloton tekeminen.
Kasitonnista näyttää olevan mahdoton puhua puhumatta populaarikulttuurista. Sculptorin näyttelyä käsittelevässä tekstissä Kasitonni kertoo ”yrittäneensä pyrkiä pois populaarikulttuuriteemoista siinä kuitenkin huonohkosti onnistuen”. Teoksissa on paljon muutakin kuin populaarikulttuurin kierrättämistä, vaikka se onkin olennainen osa niitä: videoteoksissa viehättävät esimerkiksi vanhoista tieteiselokuvista tutut kaikkialla vilkkuvat ja piippaavat pienet värivalot, ja jatkuvaa painelua ja vääntelyä kaipaavat vekottimet.
Uusi Planet of Sexes (2011) on hämmentävä keitos scifiä, sukupuolipolitiikkaa ja kotikutoisia efektejä. Videoiden taustalla soiva rouhea rock on olennainen osa teosta ja Kasitonnin taiteilijuutta. Ikoniset esineet ja hahmot ikuistetaan aaltopahviin ja kultaan. Aaltopahviset monumentit irvailevat sekä tärähtäneelle taidemaailmalle että pömpööseille julkisille veistoksille; kaikki mikä kiiltää on aaltopahvia.
Aaltopahviin on ikuistettu ikäluokkani nuoruus ja lapsuus, Kitt, Alf ja muut osin jo unohtuneet sankarit. Henkilökohtainen historia laajenee jaetuksi kokemukseksi, joka aukeaa myös tätä historiaa tuntemattomille. Esimerkiksi Otso Kantokorpi kirjoittaa Kasitonnin asenteesta ja pahviveistoksista seuraavasti: Kasitonni hallitsee sekä tekniikkansa että myös rock-asenteella varustetun huumorin – jopa ironian taidemaailmaa kohtaan. Yksi esimerkki tästä on se, että esimerkiksi minulle vanhat 1980-luvun tv-hahmot – Alf ja K.I.T.T. – eivät merkitse nostalgisesti yhtään mitään, mutta Kasitonnin käsissä ne tulevat niin hienosti käsitellyiksi, että kaikki vastustukseni tätä kökkömaailmaa kohti sulaa sen siliän tien. Kasitonnin työskentelyssä on jotain niin totaalisen vastustamatonta.
Taiteen kohdalla puhutaan liian harvoin tekemiseen liittyvästä nautinnosta ja luomisen riemusta, vaikka monella nämä todennäköisesti ovat syitä, jonka vuoksi taiteen pariin alun perin on hakeuduttu. Kasitonnin teokset kuitenkin lähes uhmakkaasti juhlistavat juuri näitä luovalle työlle olennaisia tunteita.
Innostus on tarttuvaa. Teokset onnistuvat olemaan naiiveja ja hellyttäviä olematta typeriä, osoittavat tuntevansa juurensa olematta osoittelevia, ja harvinaista kyllä, ovat samaan aikaan hauskoja ja älykkäitä. Teoksia ja ajattelua leimaa vapaus, joka vapauttaa myös katsojan tapaa tarkastella teoksia. Teos on aina enemmän kuin sen pinta; valtava määrä populaarikulttuurista kuvastoa yhdistettynä suomalaiskansalliseen maalaisromantiikkaan edustavat haikeaa kaipuuta johonkin kadotettuun.
Sculptorin näyttelyä koskevissa kritiikeissä tuotiin toistuvasti ilmi, että kyseessä oli ”välityö” ennen massiivista Ars Fennica näyttelyä Amos Andersonin taidemuseossa. Silti Sculptorin kaltainen tiiviimpi tila saattaa toimia Kasitonnin taiteelle jopa kotoisampana ja esityspaikkana. Intiimi tila tuo lämpimän taiteen lähelle, jolloin sitä tarkastelee rauhassa ja hätääntymättä.
Amos Andersonin juhlava tila kriisiytti hetkellisesti suhteeni Kasitonnin tekemiseen. Itsetietoinen ympäristö pakottaa tarkastelemaan rakkaita teoksia oikeana taiteena. Tunne on kutakuinkin samanlainen kun silloin, kun vie rakkaan ja hurmaavan kumppanin ensi kertaa sukujuhliin ja näkee tämän yhtäkkiä vierain silmin. Taiteessa sinänsä ei muutu mikään, mutta näkökulma muuttuu muodostaen häiritsevän jännitteen itsen ja kohteen välille. Toisaalta kotikutoisuus ja rosoisuus museotilassa yllättää; värikkäiden loisteputkilamppujen johdot on jätetty reteästi esille, osaan teoksista saa koskea, eikä meininki muutenkaan ole niin sisäsiistiä.
AV-arkin tuottama DVD, joka sisältää kasitonnin filmejä vuosilta 2001-2011 pelastaa; Kasitonnin voi viedä kotiinsa, maata sängyssä irtokarkkeja syöden ja ihastua uudelleen ja uudelleen. Tyylikäs vihkonen sisältää kuvia ja informaatiota filmeistä, sekä Ville Pirisen mainion In the heart of the process tekstin. Kokonaisuudessaan DVD on mainio ja tyylikäs paketti, ja hieno tapa tuoda Kasitonnin tuotantoa esille. DVD formaatti myös tuntuu luontevalta tavalta lähestyä tätä itselleni rakasta ilmiötä, jonka huomasin yllättävän kompleksiseksi kritiikkiä kirjoittaessani. Kasitonni vetoaa voimakkaasti intuitiiviseen ja tunnepohjaiseen tajuamiseen, jonka prosessoiminen kirjalliseen muotoon osoittautui yllättävän haastavaksi.
Amos Anderson Ars Fennican palkintonäyttely 18.11.2011–30.1.2012
Galleria Sculptor 26.10–30.11.2011
AV – arkin Anssi Kasitonni Lobster love from the deep DVD-kokoelma (2011)
Linkki: