Petteri Enroth 18.9.2012
Kulttuuriteollisuus on aiheena tylsä ja passe nyt kun korkean ja matalan taiteen taktiikat on osoitettu samoiksi. Toisaalta voisi väittää, että kun kulttuurin tuottamisen välineet – käytännössä tietokone ja vähän softaa – ovat nyt ”kaikkien” saatavilla, ei kulttuuriteollisuus ole suinkaan kadonnut, vaan muuttunut kaikkialla vallitsevaksi ja itseään uudelleentuottavaksi autonomiaharhaksi, jossa käännytetään käännytettyjä ja ironisoidaan ironian ironista metatasoa. Itse olen taipuvainen tähän näkemykseen. En ole informaatioteknologiauskovainen, vaan pikemmin uskon, että jotain todella kumouksellista voisi taiteessa ja kulttuurissa tapahtua, jos netti suljettaisiin. En kuitenkaan käsittele seuraavassa kulttuuriteollisuutta, vaan sen tuhoisampaa ja nihilistisempää vastinetta yhteiskunnallisen vaikuttamisen tasolla: jotain, jota nimitän etiikkateollisuudeksi (en ole ainakaan itse törmännyt termiin yhteiskuntateoriassa tai filosofiassa).
Näennäinen vastakkainasettelu
Niin baarien pöydissä kuin julkisessa keskustelussa esiintyy usein sama vastakkainasettelu rasistisen protektionismin ja liberaalin multikulturalismin välillä. Meillä vaikuttaisi olevan kaksi toisensa poissulkevaa vaihtoehtoa suhtautua pakolaisiin, siirtotyöläisiin ja muihin maahanmuuttajaryhmiin: joko harjoittaa ankaraa sulkeutuneisuuden, sanktioiden ja sopeuttamisen politiikkaa tai suvaita kaikkea ja kaikkia sikäli kuin nämä istuvat länsimaiseen liberaalidemokratiaan. Tämä vastakkaisuus on kuitenkin näennäistä, sillä se perustuu laajemmalle viitekehykselle, jonka se peittää näkyvistä. Protektionismi ja suvaitsevaisuus ovat kummatkin puhtaan teknisiä, eli opportunistisia ja narsistisia, vastauksia todelliseen ongelmaan: globaaliin kapitalismiin muuttoilmiöiden taustalla.
Jos haluamme muotoilla uuden näkökulman siirtolaisuuden muotoihin, kulttuurisiin eroihin ja konflikteihin, meidän on alettava esittää uudelleen näennäisen naiiveja kysymyksiä. Miksi ihmiset siirtyvät paikasta toiseen? Mikä historiallinen kehitys on johtanut nykyisiin muuttoliikkeisiin, ja mikä on ollut tämän kehityksen perusta? Mitä ”kulttuuri” tarkoittaa? Karkeasti ottaen nykyisen globalisaation aikajanahan on seuraava: siirtomaavallasta eli suorasta, valtiollisesti organisoidusta riistosta siirryttiin näin aikaansaadun tuotantosuhteen ylläpitoon yksityisen sektorin välityksellä. Toisin sanoen luotiin äärimmäisen epäoikeudenmukainen tilanne, jonka turvallisesti vakiinnuttua voitiinkin ”vapauttaa” markkinat ja kilpailu resursseista. Tämä on länsimaissa onnistuttu naamioimaan jonkinlaiseksi universaalin hyvyyden levittämiseksi avainsanoina demokratia, suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja vapaus. Tässä suhteessa Kiinalla on etulyöntiasema: sen ei tarvitse käyttää aikaa ja vaivaa vakuutellakseen kansalaisilleen, että sen Afrikasta kiristyshintaan omaan käyttöönsä vuokraamat viljelymaat (käytäntö tunnetaan termillä land grabbing) edistävät yllämainittujen käsitteiden todellistumista.
Oman ihmetykseni aihe on, miksi tämän kehityskulun tuottamat poliittis-taloudelliset olosuhteet ymmärretään objektiivisena asiantilana, jonka ehdoilla politiikkaa on tehtävä. Monelle vaikuttaisi olevan helpompaa uskoa, että maailmanloppu tulee vuonna 2012, koska mayojen kalenterin sykli alkaa silloin alusta, kuin ajatella talousjärjestelmän muuttuvan. Protektionismin ja suvaitsevaisuuden pinnallinen ristiriita on hyvä esimerkki tästä ajattelun surkastumisesta ja todellisen politiikan syrjäyttämisestä.
Mikä näissä katsannoissa sitten on vikana? Protektionismin ongelma on, että siihen sitoutunut ihminen haluaa nauttia globaalin kapitalismin tarjoamista tavaroista ja palveluista, mutta ei nähdä tai hyväksyä kyseisen talousjärjestelmän seurauksia, kuten siirtotyöläisyyttä ja elintasopakolaisuutta – tuottajamaissa ilmenevistä konflikteista puhumattakaan. Protektionisti olettaa, että järjestelmässä ei kokonaisuutena ole mitään vikaa, vaan sitä vain häiritsevät muutamat yksittäiset tekijät: EU, islamismi, kukkahattutädit, rikoksia tekevät maahanmuuttajat, mikä nyt milloinkin. Harmonia palaa, kunhan nuo muutamat ikävät häiriötekijät saadaan pois kuvioista. Protektionisti noudattaa siis vainoharhaisen salaliittoteoreetikon logiikkaa. Ei ole sattumaa, että oikeisto- ja muu kiihkoretoriikka perustuu usein fysiologiselle ja biologiselle sanastolle: syöpä pois yhteiskuntaruumiista, rotat ja torakat pois muutoin terveestä ekosysteemistämme.
Liberaali multikulturalismi poikkeaa tällaisesta näkemyksestä lopulta varsin vähän. Edellistä mukaillen voisi sanoa, että liberaali yksilö haluaa nauttia globaalin kapitalismin tarjonnasta, kunhan tuotteet ovat luomua, kierrätettyä, reilua kauppaa ja etnistä – toisin sanoen hän on valmis muuttamaan maailmaa tasan niin kauan kuin muutos ei vaikuta hänen elintasoonsa ja sosiaaliseen identiteettiinsä. Samalla tavoin myös ihmisten on istuttava selviin kulttuurisiin kategorioihin. Suvaitsevaisuus ei koskaan kohdistu ihmiseen, vaan hänen identiteettiinsä ja kulttuuriinsa. Se onnistuu vain abstraktin luokittelun kautta; mikäli suvaittu ihminen osoittaa liikaa inhimillisyyden merkkejä, suvaitsevainen asenne ajautuu umpikujaan. Muslimimiehen on oltava hengellisyyttä arvostava eksentrinen partasuu, jolta voi omaksua näkemyksiä länsimaisen elämäntavan pinnallisuudesta, mutta ei sillä montaa vaimoa saa olla. Ja kun alkuperäiskansoja modernisoidaan, heidän tulee länsimaisen liberaalin mielestä ehdottomasti pitää kiinni perinteistään, paitsi nyt niistä jotka alistavat naisia tai joissa tehdään väkivaltaa eläimille. Jos meikäläinen vasemmisto todella haluaisi muutosta, jos se ei todellisuudessa olisi täydestä sydämestään sitoutunut poliittiseen nykytilanteeseen – jossa etuina ovat mm. ihan mukava elintaso, reilun kaupan tuotteet ja viihdyttävä vähemmistöjen oikeuksien ajaminen – se näyttäisi joltain muulta kun laumalta määkiviä ensyklopedisia moralisteja, joiden suurin missio on sulauttaa kaikki maailmassa liberaalidemokraattiseen järjestelmään.
Tähän limittyen suvaitsevainen ei halua hyväksyä sitä, että erilaisten etnisten ryhmien, identiteettien ja eturistiriitojen taustalla ovat poliittisilla päätöksillä ylläpidetty talousjärjestelmä ja siihen kietoutuneet valtapyrkimykset. Tämä seikka kuuluu nykyvasemmiston traumoihin – kuten myös esimerkiksi se, että jonkinlaisten ”luonnollisten” arvojen peräänkuuluttaminen on ekologisesti ja sosiaalisesti tuhoisinta, mitä planeetallemme voi tällä hetkellä tehdä. Ihmisiä on liikaa, ja ratkaisuina ovat joko pakkovasektomia puolelle ihmiskunnasta tai – jos todella haluamme elättää 20 miljardia ihmistä – synteettisen ravinnon ja geenimanipulaation asettaminen ruoantuotannon keskiöön. Elintason ja kulutuksen karsiminen ovat tässä enemmän muutoksen esteitä kuin askeleita.
Kulttuurin ja politiikan epäpyhä eriytyminen
Puhuttaessa yksinoikeudellisesti kulttuurien törmäyksestä, kulttuurieroista ja monikulttuurisuudesta ei oteta huomioon, että kulttuuri on politiikan jatke. Esimerkiksi juutalainen identiteetti syntyi Babylonian -pakkosiirtolaisuuksien vaikutuksesta, poliittiseksi vastavoimaksi sortovallalle. Samalla tavoin vastavoimaksi on syntynyt nykymuotoinen radikaali islamistinen identiteetti: Afganistanissa liberaalidemokratian tuputtamiselle, Palestiinassa Israelin valtion mielivaltaiselle perustamiselle. Kulttuuri on aina valtaa ja siihen reagoimista, tapa merkityksellistää ja järkeistää se, mitä jo joka tapauksessa tapahtuu. Se on hierarkioiden symbolista esittämistä ja maailman arvottamista sen mukaan, mikä palvelee yhteisön materiaalisia etuja, häiriöttömyyttä ja maailmankuvan selkeyttä. Kulttuurinen identiteetti ei siis ole ensisijainen todellisuuden tapahtumisen paikka, eikä siihen tule suhtautua lähtökohtaisesti pyhänä tai annettuna asiana. Emme ole, kuten postmodernismi väittää, vain niiden tarinoiden summa, joita kerromme itsestämme itsellemme, vaan jotain enemmän. Syyrian tilanne on tästä hyvä akuutti esimerkki. Olisi sulaa tunnevammaisuutta ja typeryyttä pitää konfliktia uskonnollisena tai kulttuurisena, kun maata ovat vuosikymmeniä hallinneet suurvaltojen ostamat ja omistamat diktaattorit.
Kulttuuri elää hierarkioissa, eikä siinä ole mitään pahaa. Paha alkaa siitä, kun lakkaamme kantamasta vastuuta siitä, millaisissa hierarkioissa elämme ja yritämme oikeuttaa hierarkiat jollakin muulla kuin tehdyillä poliittisilla, aktiivisilla valinnoilla. Jos emme ota huomioon globaaleja poliittis-taloudellisia suhteita kulttuuristen jännitteiden taustalla, menetämme horisonttimme kuin pakkoneurootikko, joka luulee, että käsien peseminen viisitoista kertaa päivässä perustuu jollekin muulle kuin hänen fantasialleen siitä, millainen maailma on ja mitä se häneltä haluaa.
Sekä rasistinen että liberaali asenne palautuvat ilmiöön, joka on tyypillinen kylmän sodan jälkeiselle Länsi-Euroopalle: kulttuurin irrottamiseen politiikasta. Akateemisissa piireissä tätä ennakoi jo 1960-luvun lopun ”kulttuurinen käänne” yhteiskuntateoriassa. 90-luvulla alettiin puhua jälkipoliittisesta ja jälki-ideologisesta maailmasta, minkä tarkoitus oli pyhittää kapitalistinen talousjärjestelmä jonakin politiikan ulottumattomissa olevana tosiasiana. Käytännössä tämä eriytyminen ilmenee siten, että keskeisimmät ”poliittiset” vaatimukset ja ristiriidat sijoittuvat kulttuurierojen ja identiteettien alueelle, siinä missä varsinaisen politiikan alue on kaikessa hiljaisuudessa täysin alistettu markkinatalouden laeille. Esimerkiksi feminismi usein ilmenee arjessa ajatuksena, että naisella on oikeus ja itse asiassa velvollisuus hyötyä kapitalismista yhtä paljon kuin miehellä. Ja olihan moni feministi valmis tukemaan USA:n hyökkäystä Irakiin, jos sillä vain parannetaan naisten asemaa. Ei halaistua sanaa alueen lähihistoriasta länsimaiden valtapyrkimysten leikkikenttänä.
Verrattakoon tätä eurooppalaista jakautumista sen vastinpariin, kuten tiettyihin Etelä-Amerikan maiden poliittisiin liikkeisiin, joissa tätä jakoa ei ole ainakaan samassa määrin tapahtunut. Perinteisesti osuuskunniksi järjestäytyneiden alkuperäiskansojen kulttuuriseen identiteettiin sisältyy kiinteästi ja erottamattomasta käsitys siitä, millaisia ovat oikeudenmukainen yhteiskunta, työnjako ja hallinto. Vaikka näitä liikkeitä kutsutaan usein populistisiksi ja vaikka ne usein sellaisina esiintyvätkin, ne eivät varsinaisesti ole sitä. Näin siksi, että liikkeiden vaatimukset ovat nimenomaan rakenteellisia – ne eivät pyri poistamaan jotakin epämiellyttävää piirrettä olemassa olevasta järjestelmästä, vaan muuttamaan itse järjestelmän. Vaatimukset muodostetaan positiivisesti oman oikeuskäsityksen pohjalta eikä negaation kautta eli suhteessa johonkin omassa elämässä ilmenneeseen kupruun. Ongelma ei ole tupakointikielto työpaikalla tai edes liian pieni palkka sinänsä, vaan rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus työnjaossa ja tuotannossa, mikä vaatii järjestelmän kaikkien toimijoiden huomioimista ja järjestelmän uudistamista. Samoin olisi suhteellisuudentajutonta kutsua mustien kansalaisoikeusliikettä 1960-luvun Yhdysvalloissa tai eurooppalaisen työväenliikkeen alkuvaiheita populistisiksi. Vaikka molemmat perustuivat tilanteen ahdistavuuteen ja sen vastustamiseen, niiden vaatimukset olivat puhtaasti positiivisia. Niiden varsinainen, autenttinen ja toimintaa ajava sisältö ei rakentunut salaliittohenkiselle demonikuvalle vastapuolesta, tai ajatukselle jostakin ilkeästä ulkopuolisesta voimasta, joka häiritsee saavutetuista eduista nauttimista.
En väitä, että eurooppalaisella vasemmistolla on aivan tällaista mahdollisuutta käytettävissään. Kulttuuriset minäkuvamme ovat jo niin hajautuneet ja historiattomat, ettei niille kannata keinotekoisesti ja nostalgisesti alkaa rakentaa jonkinlaista yleiseurooppalaisen vasemmiston kulttuuripoliittista identiteettiä. Mutta jos vasemmisto mielii ryhtyä jälleen tekemään politiikkaa, sen tulee ottaa kantaakseen se skandaali, että poliittisia vaatimuksia ja linjavetoja ei voi perustella aukottomasti, vaan niiden taustalla on oltava aktiivinen valinta. Maailma on ja tulee olemaan ristiriitainen. Emme voi olla täydellisen ja objektiivisen hyviä. Esimerkiksi Jussi Halla-ahon taannoiseen huomautukseen siitä, että ihmisoikeudet ovat sosiaalinen konstruktio, on taantumuksellista ja sielutonta vastata toteamalla, että kansallisvaltiokin on sosiaalinen konstruktio. Sen sijaan olisi vastattava, että ihmisoikeudet eivät ole edes sitä. Ne ovat täysin tyhjän päällä seisovan subjektiivisen tahdon ja valinnan ilmaus, josta kannamme täyden vastuun: ”objektiivisesti” katsoen yksilöt ovat keskenään äärimmäisen erilaisia, toiset ovat arvokkaampia, parempia ja älykkäämpiä kuin toiset ja niin edelleen. Ihmisoikeudet ovat siten valinta sen puolesta, että pahintakaan narsistista psykopaattia ei syrjäytetä ihmisyyden kategoriasta, ja että oikeuslaitos on myös, ja erityisesti, häntä varten. Todellinen kysymys ei ole se, mistä ihmisoikeudet tulevat tai mille ne perustuvat – perustattomalle valinnalle – vaan se, haluammeko pitää niistä kiinni vai emme.
Euroopassa todellakin jopa monelle vasemmistolaiseksi itseään nimittävälle ihmiselle näyttää olevan mahdotonta julkisesti sanoa, että kulttuuristen kohtaamisten ja jännitteiden taustalla vaikuttaa läpeensä ideologinen poliittis-taloudellinen järjestelmä, joka liikuttaa ihmisiä sanan kaikissa merkityksissä. Asia ymmärretään, mutta sitä ei haluta sanoa ääneen, koska muuten vaarantuisi monen vasemmistolaisen itse itselleen myöntämä Hyvän Ihmisen sertifikaatti. Tällainen korrektius on tuhoisaa, epäreilua ja valheellista. Jos vasemmistolainen ei uskalla sanoa, että nykyinen ”kulttuurien kohtaaminen” on ensin valtiollisen ja sittemmin yksityistetyn siirtomaavallan ehdoilla tapahtunut rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden prosessi, hän ei ole paljon muuta kuin demokratian ja moniarvoisuuden nimissä levitettävän kapitalistisen talouden sylikoira. Jos emme puutu politiikkaan kulttuurin takana, olemme vain hyödyllisiä idiootteja suvaitsemassa riiston ja julmuuden seurauksia – ja nauttimassa niistä. Etiikkateollisuus saa käyttövoimansa tukahdutetusta politiikasta, täydestä passiivisuudesta siellä, missä asiat todella tapahtuvat: me haluamme olla ne kuuluisat aivot altaassa, jolle syötetään kuvia omasta aktiivisuudestamme ja autonomiastamme. Tai edelleen: kun Bertolt Brecht totesi, että kulttuurin kartano on rakennettu koiranpaskalle, tänä päivänä länsimainen eettinen subjekti seisoo savuavalla ruumisröykkiöllä.
Juuri nyt eurooppalainen uusoikeisto on globaalin kapitalismin kannalta paljon vaarallisempi voima kuin vasemmisto, sillä uusoikeiston vaatimukset ovat ajoittain, osittain ja sattumalta ristiriidassa talouden vapaan liikehdinnän kanssa. Tämän vuoksi uusoikeistoa kavahdetaankin EU-henkisen teknokraattisen eliitin puolelta enemmän kuin vasemmistoa: oikeisto todella on valmis rajoittamaan talouskasvua ideologisten vaatimusten nimissä. Hyödyttömiä idiootteja, noituu liberaaliksi valistettu europoliitikko.
Tervetuloa South Parkiin
Vielä sananen populaarikulttuurista, joka alkaa sekin olla omahyväisen etiikkateollisuuden totaalisesti ehdollistamaa. Ajatus talousjärjestelmän rakenteellisesta muuttamisesta näyttäisi olevan tavoittamaton jopa täysin kurittoman ja anarkistisen kuvainraastajan maineen luoneelle amerikkalaiselle South Park -animaatiosarjalle. Sarja onkin usein ollut monta askelta liberaalivasemmistolaista änkyrämoralismia ja neuroottista ajatusvahdintaa edellä, mutta myös sillä on ilmeiset rajansa.
Sarjan 8. tuotantokauden jaksossa 7 alkaa South Parkin kaupunkiin tulvia aikaportin kautta ihmisiä köyhästä ja ylikansoitetusta tulevaisuudesta. Käsittämätöntä kieltä puhuvat tulevaisuuden ihmiset alkavat tehdä työtä pikkupalkalla, ja nopeasti saadaan aikaan vastakkainasettelu. Vihaiset punaniskat eivät osaa sanoa muuta kuin ”Ne vievät työpaikkamme”, kun taas liberaali keskiluokka hokee jatkuvasti, että ”Tulokkailla on oikeus tavoitella onnea siinä missä meilläkin” (tosin suvaitsevaisuuden raja ilmenee, kun myös akateemiset työpaikat alkavat mennä tulokkaille). Vastakkainasettelun yli päästään jakson lopulla hetkellisesti, kun huomataan, että kaikille paras ratkaisu on rakentaa parempaa tulevaisuutta – hyväntekeväisyyden ja vapaaehtoistyön avulla. Tämäkään yritys tosin ei kanna hedelmää, koska huomataan, että hyväntekeväisyys on ”tosi homoa”.
Jakson yhtenä tavoitteena on selvästikin satirisoida sekä hyväntekeväisyyden lipevää imagoa että ihmisten ulkokultaista suhtautumista siihen, mikä on aina tervetullutta. Paljon syvempi ja ankeampi merkitys on kuitenkin sillä, ettei mahdollisuutta itse kapitalismin köyhyyttä ja ylikansoitusta ruokkivasta luonteesta edes väläytetä. Valkoisen suvaitsevaiston hyvän tekemisen taakka, etiikkateollisuuden ylläpitäminen taloudellisten suhteiden tarjoamalla voimalla, jatkuu South Parkissa. Niin se jatkuu myös meillä tasan niin kauan kuin tyrkytämme suvaitsevaisuutta ja toisten kunnioittamista ratkaisemaan ongelmia, jotka institutionaalinen ahneus ja väkivalta aiheuttavat.
Fraasi ”Think global, act local” kuulostaa hienolta, mutta suvaitsevaisuutta politiikan pääasiallisena sisältönä korostava asenne johtaa juuri päinvastaiseen tilanteeseen, jossa ajattelemme paikallisesti samalla kun toimimme rajattoman globaalisti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että abstraktisti suvaitsemme naapurissa asustavaa kulttuurista vierautta samalla kun taloudenpidollamme ja kulutuksellamme ylläpidämme globaalia köyhyyttä ja konflikteja ruokkivaa järjestelmää, jossa elää ihan oikeita, lihaa ja verta olevia ihmisyksilöitä.