Vuoden 2023 M_itä? Nykytaiteen biennaali käsittelee kysymyksiä suuntien ja rajojen hahmottamisista sekä itäsuomalaisesta kulttuurista, historiasta ja yhteiskuntapoliittisesta asemasta. Näyttelyn keskiössä ovat kesken jäämiset: katkaistut, katkenneet ja katkaisevat yhteydet, järjestykset ja muistot. Joensuuhun ensimmäistä kertaa saapuva tapahtuma sijoittuu Taidemuseo Onnin lisäksi Pohjois-Karjalan museon tiloihin.
Radat ja reitit ovat aina vahvasti sidoksissa etäisyyksiin ja yhteyksiin, aikaan sekä yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja ylläpitoon. Reitit merkitsevät vuorovaikutusta; yhteyttä lähimmäisiin, vapaaehtoista tai pakotettua lähtemistä, saapumista tai paluuta, eksymistä, paikantumista sekä mahdollisuuksien ja näkökulmien tutkimista.
Kun astun Joensuun taidemuseon aulan kautta näyttelysaleihin, minussa alkaa virrata: reititän itseni väistämättä muistoihin siellä näkemistäni näyttelyistä, pohdin kaupungissani viettämiäni ja siellä kasvamaani pariakymmentä vuotta, täytyn yhtä aikaa nopeasti, verkalleen ja kerrostuneesti kohtaamisista esillä olevien teosten ja teemojen kanssa.
Irtikytkettyjen tilojen tutkimusryhmän teoskokonaisuuden lähtökohtana on Suomen ja Venäjän välillä sijainneen Elisenvaara–Parikkala -radan katkaiseminen jatkosodan päätyttyä alueiden muuttuneiden valtasuhteiden myötä. Kokonaisuuteen liittyy Parikkalassa tapahtuva performanssi, jossa kuljetaan pitkin rataraunioita, muutoin teokset sijaitsevat Taidemuseo Onnin alakerran kahdessa näyttelysalissa.
Isomman salin seiniä kiertää tutkimusryhmän jäsenen, Hanna Koikkalaisen, valokuvatutkielma. Kuvissa esiin piirtyvät muistot ovat oivaltavasti kahdenlaisia: Toisaalta ne ovat dokumentaarisen tarkkoja kuvauksia rataraunioista ja sen ympärysmaisemasta sekä arkistokuvia muun muassa pommituksessa tuhoutuneesta Elisenvaaran asemarakennuksesta. Toisaalta kuvat toimivat shokkireaktiota seuraavien muistikuvien lailla väristen, huurtuen tai rajautuen pieniin yksityiskohtiin, joiden kautta muiston kokonaiskuvan luominen jää kivuliaasti ymmärryksen, käsittelemismahdollisuuksien ja usein myös kielen ulottumattomiin.
Samassa tilassa Koikkalaisen valokuvien kanssa arkistolasien alle pöydille on koottu Neuvostoliiton ja Suomen välillä kulkeneita, rajaloikanneita ja siihen kehottaneita kirjeitä, joita on muokattu ja joihin on lisätty reflektointiin kutsuvia kysymyksiä. Nykyhetken lukijalle tuodaan näytelmällisin keinoin näkyväksi ajatusta monikerroksellisesta ja yhtäaikaisesta ajasta, jossa menneiden ja tulevien utopioiden tarkasteleminen mahdollistuu.
Kirjeissä kysytään muun muassa: “Mikä etäisyys vallitsee niiden asioiden välillä, joita et voi tavoittaa omassa elämässäsi suhteessa niihin asioihin, jotka ovat läsnä elämässäsi?” Kysymykset tuovat pintaan inhimillistä ja ylisukupolvistakin pohdintaa siitä, onko toisaalla paremmin ja miten antaa anteeksi tarvitun poissaolevuus, hylkääminen tai ulkopuolelle jättäminen. Mikä on yksityistä ja milloin on sallittua ja turvallista astua toisen henkilökohtaiseen tilaan, lähelle?
Näyttelyssä kyselemättä lähelle kurkottaa taidemuseon näyttelysaleihin levittäytyvä Jaakko Aution ääni-installaatio AlkuLähde (2023). Teos on syntynyt suomalaisten ja narvalaisten (virolais-venäläisten) laulajien kesken ja siinä on kaikuja Viron kanssa jakamastamme kansallislaulusta. Teoksessa eri tasoissa seisoskelevat kolmijalkaiset pyöreäpäiset kaiutinkuorot, joiden keskelle kuulija voi istahtaa.
Tunnistettavan ja ei-tunnistettavan rajamailla, vailla tiukkapiirteisiä ääriviivoja AlkuLähde viittaa itsestä, yksilöstä irtaantumisen todellisuuteen hapuillen narratiivisten, ihmisen luomien rajojen ylitse. Sikermä on monenkaltainen; tuulen, ihmisen, linnun yhteentulema. Se päättyy laulusta ylijäämäiseen keskusteluun, jossa joku laulajista esittää huvittuneen, mutta hyvinkin oleellisen rajallisuutta pohtivan kysymyksen: “Saako irtautua suunnitelmasta?” Tämä lausahdus nostaa esiin koko näyttelyn tematiikkaa tiivistäviä kysymyksiä siitä, mitä tapahtuu, jos irtautuminen ei ole valinnaista, vaan pakollista, pakottavaa irtirepimistä tai yhteiskunnallisten rakenteiden sanelemaa vieraantumista?
Irtikytkettyjen tilojen tutkimusryhmän teoskokonaisuus käsittelee rataa fyysisenä ja maisemallisena kappaleena, mutta asettaa keskiöön myös kysymyksen siitä, mistä puhumme, kun puhumme radoista. Leena Krohn kirjoittaa teoksessaan Mehiläispaviljonki (2006) siitä, kuinka totutun katkaiseminen jättää jälkeensä eräänlaisen autiuden, mutta jossa nimenomaan olemassaolleen poissaolo tahmaantuu ja pysyttelee sisäisen katseen polttopisteessä. Biennaalissa ajatus näyttäytyy eritoten maisemissa: kun tuttu rata mahdollistaa kulkemisen, sitä ei tarvitse ajatella, mutta jos se katkaistaan, se aavesärkee ja tulvii mieleen herkeämättä.
Työryhmä tuo radan ontologiaan ruumiillisen vireen vertaamalla katkaisua amputaation jälkeiseen haamuraajan tuntoaistiin sekä hitaammin reagoiviin ja muutoksen mahdollistamiseksi toistoa vaativiin aivoyhteyksien uudelleenmuokkaamisiin. Muun muassa filosofi Catherine Malabou puhuu aivojen (ja tätä kautta yhteiskuntien) plastisuudesta, eli niiden kyvystä ja taipumuksesta muuttua fysiologisesti sen mukaan, miten elämme, mitä ajattelemme ja mikä meitä ympäröi.
– – kun tuttu rata mahdollistaa kulkemisen, sitä ei tarvitse ajatella, mutta jos se katkaistaan, se aavesärkee ja tulvii mieleen herkeämättä.
Radan käsitettä tarkastellessani käännän katsetta ulkoa sisään; siihen, kuinka radat täyttävät myös ruumiini sisäpuolen ja kuinka sisäpuoleni on väistämättä myös ulkopuolellani ja toisinpäin. Kehon ja sen ulkopuolen, maisemana pidetyn välinen raja paljastuu näin ajatellen eräänlaiseksi illuusioksi.
Alati, myös näyttelyssä, valtava määrä aistieni ja havaintotulkintojeni kautta virtaavaa ja syntyvää tietoa lävistää kehoani jatkuvalla syötteellä kiemurtelevan suonistoni, suolistoni ja synaptisen solustoni hermoyhteyksien ja välittäjyyksien kautta. Aivoni kykenevät tietoisesti käsittelemään ja muistamaan tuosta tiedosta ainoastaan murto-osan. Kuitenkin myös se, mitä en prosessoi tietoisen mieleni kautta, jää eri mittasuhteissa läsnä ruumiiseeni, muovaa tai ylläpitää ajatteluani, tietorakenteita ja toimintaani muokaten suhdettani maailmaan ja maisemiin.
Kirjailija ja taidekriitikko Lucy R. Lippard esittää, että maisema katsomisen väylänä tarkoittaa aina useita potentiaalisia sisäistettyjä ja kulttuurisia maisemia. Taiteilijapari Nana & Felixin kuusiosainen sermiin pingotettu perinteisellä korealaisella kirjonnalla valmistettu silkkibrodeeraus Maisema Kolilta (2023) kommentoi seisten keskellä huonetta vastakkaiselle seinälle ripustettua Eero Järnefeltin vuoden 1928 samannimistä maalausta kysymällä, kuka ja miten kansallismaisemaa ja -tunnelmaa saa representoida.
Järnefeltin kansallisromanttista maalausta on pidetty ja pidetään ainakin jossain määrin edelleen paitsi suomalaisen luonnonkauneuden ihannekuvana ja tavoitteellisena esittämistapana, myös metsän todellisuutena: puhtaana, koskemattomana ja sävyiltään seesteisenä. Nana & Felixin kirjomassa maisemassa Kolin huipulta avautuu tyystin toisenlainen, tehometsätaloutta ja metsän”hoidon” maisemaa kuvaava näkymä Pielisjärvelle. Teoksessa katse kohdistuu Pielisen asutettuun omisteiseen saaristoon sekä hallittuihin, muokattuihin tasapäisiin metsiin, esteettömään ja karuun maapohjaan, paljaisiin ja kuivan lohduttomiin avohakkuuaukkoihin.
Lippardin ajatusta mukaillen maisema voidaan siis aina nähdä jonkinlaisena rakennelmana, sommitelmana. Kun antropologi Anna Lowenhaupt Tsing puhuu sommitelmista, hän viittaa rajoiltaan avoimiin kokoontumiin. Kokoontumissa erilaisten elämänmuotojen ja olemisen tapojen vuorovaikutussuhteissa on nähtävillä mahdollisia historioita vielä tekeillä: sisäistettyihin maisemiin sisältyy erilaista ja päällekkäistä tarinankerrontaa sekä menneisyyden käytäntöjen kokonaisuuksia, jotka muuttuvat tarinoiksi, ihmiskeskeiseksi todellisuudeksi. Sommitelman ulkopuolelle jäävät muunlajisten elämänmuotojen jäljet, jotka kuitenkin erottamattomasti ja perustavanlaatuisesti kaiken läpäisevällä ja yhteenkietovalla tavalla halkovat ja muovaavat yhteistä tilaa sekä ovat tiiviissä ja erottelemattomassa vuorovaikutuksessa kaiken ympäröivän kanssa.
Jos maisema (myös olotilallinen), johon on kiinnytty ja jossa koetaan kuuluvuutta, tuhotaan tai tuhoutuu, aiheutuu kärsimystä ja ahdinkoa. Solastalgia-käsite merkitsee koti-ikävää paikassa, jossa näennäisesti ollaan kotona, mutta joka esimerkiksi rajamuutosten, muuttuneiden ilmasto-olojen tai ekstraktivismin myötä muuttuu vieraaksi ja etäiseksi.
Nana & Felixin teosta katsellessa voi silminnähtävän tilallisen autiuden lisäksi ajatella, kuinka metsien laajamittaiset hakkuiden jälkeensäjättämä poissaolo vaikuttaa väistämättä myös psyykkisiin ja kehollisiin tiloihin. Ajattelen elimistöni mikrobistoa ja immuunivasteen köyhtymistä sekä poissaolon vaikutusta kokemuksiini omista juuristani ja yhteydestäni niihin.
Solastalgia-käsite merkitsee koti-ikävää paikassa, jossa näennäisesti ollaan kotona, mutta joka esimerkiksi rajamuutosten, muuttuneiden ilmasto-olojen tai ekstraktivismin myötä muuttuu vieraaksi ja etäiseksi.
Muusta näyttelystä hieman harmillisen erilleen, Pohjois-Karjalan museon tiloihin installoitu August Joensalon lyhytelokuva Juurettomat (2023) katsoo taiteilijan ja erityisesti hänen isoisänsä välisyyteen, karjalaisiin sukujuuriin sekä Joensalon sanoja mukaillen; pyrkimykseen elvyttää uinuvaa ja osin hukkunutta kieltä. Teoksessa taiteilija pohtii juuri kielen olevan väylä, jonka kautta on mahdollista päästä kiinni kulttuuriin ja sen kuulumisen kokemusta synnyttävään tunnepuoleen.
Mikäli paikkaan kytkeytyvä, siitä rakentunut ja sen tunteva kieli katoaa, katoaa samalla olennaista tietoa ja viisautta ympäristöstä, sen kunnioittamisesta, syklisyydestä sekä moninaisista suhteista ja monilajisesta historiasta. Kun Joensalo Juurettomat-elokuvassa puhuu ihmisen ruumiista, hän käyttää karjalankielistä sanaa runko kuvaamaan ja välittämään kulttuurisesti merkittävää tietoa ihmisen ja muunlajisten samankaltaisuudesta.
Elokuvassa Joensalo isovanhempineen istuu pöydän ääressä sille levitettyjä kerättyjä metsäsieniä hellävaraisesti puhdistaen ja samalla keskustellen. Sienten tapaan kuvassa istuvien pöydällä on moninainen rihmastollinen yhteentuleminen, jossa kiertyvät ja kiristyvät assimilaation, eli valtakulttuuriin sulauttamisen sekä sen myötä seuranneen hiljentämisen kaiut.
Mikäli paikkaan kytkeytyvä, siitä rakentunut ja sen tunteva kieli katoaa, katoaa samalla olennaista tietoa ja viisautta ympäristöstä, sen kunnioittamisesta, syklisyydestä sekä moninaisista suhteista ja monilajisesta historiasta.
Vähemmistökulttuurien väkivaltainen, holhoava ja sortava kohtelu sivistystoimen nimissä 1800-luvulta alkaneen yleiseurooppalaisen nationalismivirtauksen myötä näyttäytyi vahvana myös Suomessa, kun ideologisesti yhden eheän ja yhtenäisen suomalaisen kansan narratiivin rakentaminen nousi keskeiseksi prioriteetiksi.
Suomen alkuperäisväestöille, kuten karjalaisille ja saamelaisille, tämä on merkinnyt kulttuurin ja kielen systemaattisen hävittämisen ja vaientamisen, välinpitämättömyyden tai laeilla suojaamatta jättämisen väkivaltaisia prosesseja.
Tällaisten prosessien myötä esimerkiksi kielen käyttämisestä tai muusta kulttuurisesta perinteisestä toiminnasta tarkoituksellisesti on rangaistu, häväisty tai muuten osoitettu kulttuurin olevan vähempiarvoista suhteessa valtakulttuuriin. Myös Joensalon isoisä opetteli sopeutumaan ja olemaan hiljaa, jotta voisi ilman väkivallan ja pilkan uhkaa kokea kuuluvansa johonkin.
Katriina Rosavaaran kolmiosaisessa museo- ja arkistomateriaaleja yhdistelevässä teoksessa Empatian oppikoulu kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Audre Lorden sitaatin kautta pureudutaan hiljaisuuksiin. Joensuun taidemuseon juhlasaliin installoidussa luokkahuoneen kaltaisessa installaatiossa opettajankoroketta vasten seisovat liitutaulut, joihin on hajotettu Lorden tekstiä. Taustapuolella on sadan vuoden takaisia arkistokuvia muun muassa Karjalan evakoista.
Empatian oppikoulussa kaikuvat opetussuunnitelmien ja esimerkiksi pelolla ja väkivallalla hallinnan sekä jatkuvan kilpailemisen ja kasvun odotusten piiloviestien hiljaisuudet. Se, mitä havaitsen ja ylimalkaan opin havaitsemaan, on rakentunut tiiviissä vuorovaikutuksessa minua ympäröivän maailman, siis sosiaalisten suhteiden, poliittisten järjestelmien, ympäristöolosuhteiden sekä kasvatuksellisten ja yhteiskunnallisten riviväleistä hohkavien arvojen ja normien kautta.
Hiljaisuudet kytkeytyvät paitsi minä- ja maailmankuvien rakentamiseen, myös sanattomaan ja rivien välistä luettavaan tietoon, vallankäyttöön ja rajoittamiseen. Rosavaara tuo arkistovalokuvien kautta näkyville, kuinka samantapaiselta hiljaisuus näyttää myös tänä päivänä esimerkiksi suhteessa välittämisen ja rakkauden osoittamiseen tai traumatisoivaan sodankäyntiin.
– – voisivatko opitut ja sisäistetyt toimintamallit jotenkin itää parantavina ja jälleenrakentavina voimina.
Ajattelu- ja käyttäytymismallit usein jatkavat matkaansa sukupolvien ylitse traumataakkana, mitä biennaalissa pohdiskelevasti käsittelee Lebohang Tlali. Tlalin praktiikan keskiössä on juurikin mukanakannettujen henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten historioiden sekä sukujuurten mukanaan kuljettamien seosten tutkiminen. Teoksessaan Rosa Joensuussa 1897– hän leikkaa ja sovittaa uudelleen Sortavalan seminaarin naiskuoron vanhaa kiertuekuvaa muuntaen historiallista narratiivia. Tlali pohtii, voisivatko opitut ja sisäistetyt toimintamallit jotenkin itää parantavina ja jälleenrakentavina voimina.
Poliittinen keskustelu valtioiden rajoista ja kulkemisesta, rajojen hallinnasta ja kulkemisten rajoittamisesta käy kiivaana, jännitteisenä ja uuvuttavana myös Suomessa.
Rosavaara tiivistää teoksessaan terävästi Joensuun ja laajemmin Pohjois-Karjalan emotionaalista ja kulttuurista tilaa hämmentävänä tasapainotteluna karjalaisen vieraanvaraisuuden sekä vieraanpelon ja epäilyn ilmapiirien välillä. Tunnistan lapsuuteni ja nuoruuteni kasvuympäristöstä tuon ristiriitaisen ovenpielen, jonka viertä olen kulkenut. Juureni ulottuvat minua ympäröivään, imevät ravinteita, mikrobeja, elämälle haitallisia yhdisteitä. Reitteinä ne vievät paikkoihin, joille on annettu nimi merkityksellisyyden osoituksena, imperialismin kanaville, jääjärven rannikoille.
Huomaan yrittäväni enenevissä määrin hahmottaa itää ulos kaksiulotteiselta kartalta ja aistia sitä tuulenohuena kiertosuuntana lineaarisen viivan päätepisteen, määränpään tai rajatun kohteen sijaan.
M_itä? Biennaali kysyy sisältönsä myötä kärsivällisyyttä, mutta on ajankohtaisissa yhteiskunnallisissa pohdinnoissaan tarpeellinen henkäys kesänäyttelyiden joukossa.
Teksti: Tuija Huovinen
Tuija Huovinen on Joensuusta kotoisin oleva Kuvataideakatemiassa opiskeleva vapaa kirjoittaja, joka pitää järvivettä sylinä.
M_itä? Nykytaiteen biennaali Joensuussa 17.9.2023 asti. Näyttelykokonaisuuden järjestävät joka toinen vuosi vuorotellen Kuopion, Mikkelin ja Joensuun kaupungit.
Tämän kritiikin julkaisua on tukenut Suomen Taideyhdistyksen Signe Tandefelt -apuraha.
Lähteet
Anna Lowenhaupt Tsing, 2020. Lopun ajan sieni. Elämää kapitalismin raunioissa. Tutkijaliitto.
Lucy R. Lippard, 1997. The Lure of the Local. Senses of Place in a Multicencered Society.
Catherine Malabou, 2021. Mitä on tehtävä aivoillemme? Tutkijaliitto.
Leena Krohn, 2006. Mehiläispaviljonki. Kertomus parvista. Kustannusosakeyhtiö Teos.