Teksti: Petteri Enroth 17.3.2015
Kuvat: Kansallisgalleria
Omakuva (1988)Robert Mapplethorpen (1946–89) retrospektiivin ”arvioiminen” on jotakuinkin sama kuin kritiikin kirjoittaminen vaikkapa Nirvanan Nevermindista tai Hitchcockin Vertigosta: lähestulkoon absurdia puuhaa, jossa on turha edes yrittää päästä eroon teosten keräämästä historiallisesta painoarvosta. Mapplethorpe on vielä siinä erityistapaus, ettei hänen työnsä ole kerännyt pelkkää kritiikitöntä ihailua, vaan hän on joutunut kulttuuripoliittisten kysymysten ukkosenjohdattimeksi.
Toisaalta hänen tuotantonsa ristiriitainen asema osoittautuu vähänkin lähemmällä tarkastelulla ontoksi sikäli, että tämän ristiriidan toisena osapuolena ovat kristillinen oikeisto, yhdysvaltalaiset vanhempainjärjestöt ja muut moralistit, joiden intresseistä kaikkein kauimpana on älyllisen keskustelun käyminen. Ikään kuin vaikkapa kosmologin ja trilobiitin välillä voisi olla tieteenfilosofinen ristiriita.
Pariisista Kiasmaan nyt saapunut näyttely on shokkiarvoltaan kohtalaisen vähäinen, ja paljon Mapplethorpen genitaaliorientoituneita kuvia on jäänyt matkasta. Tällä on kenties hyvät tarkoitusperät ja seurauksetkin vastaanoton mahdollisen monipuolistamisen muodossa. Ripustus on tarkoituksenmukaisen elegantti ja aihepiirien perusteella järjestäytynyt – konstellatiivisempikin esillepano olisi varmasti mahdollinen, mutta ei tällä kertaa. Omituinen yksityiskohta puolestaan on erillinen K18-huone. Ei sillä, että olisi emansipatorisen tietoisuuden nimissä tarpeen näyttää lapsilleen esimerkiksi Mapplethorpea ruoska anukseen työnnettynä. Omituinen ratkaisu on vain siksi, että mustilla verhoilla eristetyn huoneen ulkopuolellakin on paljon meisselipitoista materiaalia.
Mapplethorpe on tunnetusti ihmisruumiin kuvaaja. Ihmisruumiilla voi nopeasti ajatellen väittää olevan kolme ulottuvuutta. Ensimmäinen ulottuvuus on välitön, eletty ja koettu keho (jonka esimerkiksi action painting valjastaa), toista voisi kutsua kehoksi katsottuna ja nähdyksi tulevana, ja kolmantena vastaan tulee tieteellisen epäkorrekti, suolistobakteerien, näppylöiden ja antisosiaalisten hajujen raa’an reaalinen ruumis. Mapplethorpen työ sijoittuu käytännössä yksinomaan toiseksi mainitulle katseen ja katsotuksi tulemisen alueelle, jota hän työstää kahdesta näkökulmasta.
Klassisen tyyliteltyjen alaston- ja peniskuvien tapauksessa katse on ehdottomasti Mapplethorpen fantasian saturoima, hänen subjektiviteettinsa ytimestä sinkoutuva valokeila. Kohteilla ei ole minkäänlaista omaa ääntä tai oikeutta kehoonsa, ja ruumis esitetään herkullisena, kappalemaisena muotojen kavalkadina. On käytännössä se ja sama, ovatko mallit hengissä vai eivät. Vaikutelmaa korostaa nerokkaan kontrastinen tapa nimetä valokuvat malliensa mukaan. Tässä on Thomas ja tässä on Tyrone, mutta eivät ihmisinä tai sellaisina kuin kuvittelevat olevansa, vaan sinä mitä he ovat kuvaajalle. Nimien eteen voi kuvitella liitteen: ”The Essential Tyrone”, ”The Definitive Thomas”. Mallin sielu revitään irti, kauneus on kivuliasta. Tässä mielessä vertaukset Michelangeloon ovat ehdottomasti paikallaan. Michelangelohan käytti naisia esittäviin veistoksiinsa malleina miehiä, joille vain nakutti rinnat ja naisen pään. Täydellistä silpomista ja kannibalismia siis, ja eräänlainen edelläkävijä tavassa hahmottaa haluttavaa kauneutta osaobjektien kautta: ”Kuvittele tuon mimmin pää tuon toisen kroppaan.”
Patti Smith (1979)
Asetelma on toisenlainen Mapplethorpen julkimo-otoksissa. Arnold Schwarzenegger, Iggy Pop, Isabella Rossellini, Debbie Harry ja lukuisat muut ovat kyllä vahvasti altistettuja katselle, mutta potretit poikkeavat alastonkuvista kahdella tavalla. Ensinnäkin näiden mallien annetaan vastata katseeseen, ja usein he tuijottavat suoraan kameraan ilmaisten itsevarmuutta, läsnäoloa ja toimintavalmiutta. Toiseksi nämä ihmiset eivät tule kuvatuksi Mapplethorpen despoottimaisen katseen alaisuudessa, vaan pikemmin kuvissa esitellään idealisoituja tähtiä, ihmisiä sellaisina kuin heidän julkisuuskuvaansa ja oletettavasti minäkuvaansa kuuluu. Kuvat voisivat olla osa poikkeuksellisen tasokkaita portfolioita tai PR-materiaaleja; suuri osa Patti Smithiä esittävistä kuvista otettiinkin nimenomaan levynkansia ajatellen, joina niitä käytettiin Horses-debyytistä (1975) alkaen. Näissä kuvissa Mapplethorpe siis tulee askeleen verran vastaan ja pyrkii samastumaan kohteensa kanssa, ei kuitenkaan suoraan, vaan heidän julkisen minäkuvansa välityksellä. Kuvaaja pyrkii samastamaan kameransa yhteisön kollektiiviseen katseeseen ja artikuloimaan sen ideaalin, joka mallilla on itsestään katseiden kohteena. Näin ollen kuvat ovat asteen inhimillisempiä, hengittävät ja elävät, pysyen silti tiukasti katseiden dialektiikassa.
Mitä tulee Mapplethorpesta ja esineellistämisestä käytyyn taiteeneettiseen keskusteluun – etenkin mustien miesten kehojen tapauksessa – pidän sitä jotakuinkin psykoottisena. Mitä muuta taiteen tekeminen on kuin esineellistämistä? Taiteilija on joku, joka näkee kohteissa jotakin ylimääräistä, jota muuta eivät näe, ja artikuloi tämän ylimäärän kohteen ideana, jota kautta muille mahdollistuu ennennäkemätön ja -kokematon pääsy kohteeseen. Tämä prosessi on suoritettava vailla minkäänlaista itsesensuuria tai epäilystä, muussa tapauksessa on aivan turha edes aloittaa. Freud totesi, että alitajunnassa ei ole minkäänlaista negaatiota tai varmuuden asteita, vaan se on hirviömäinen, aina askeleen edellä kulkeva kyllä-sanomisen ja haltuunoton voima, johon tietoisuus suhtautuu kaunaisesti. Tällä on pedagogista voimaa taiteilijuuttaan etsivälle: taiteilija voi olla syyllinen ainoastaan siihen, ettei seuraa omaa visiotaan häpeilemättä ja loppuun asti. Mitä muuta Mapplethorpe siis olisi voinut tehdä? Jonkun kritisoiminen sen vuoksi, että hän on mitä on, on alhaista ja epäkypsää, kulttuuripoliittinen versio koulukiusaamisesta.
Postmodernismiksi kutsuttua älyllistä laiskuutta puolestaan on vakavissaan väittää, että Mapplethorpe leikittelee pornon ja korkeataiteen välisellä (oletetun teennäisellä) rajalla. Ensinnäkin tämä näkökulma pyrkii oikeuttamaan yhden kulttuurimuodon toisella, mikä ei rikasta keskustelua lainkaan. Toiseksi siinä unohtuu, että nämä ulottuvuudet eivät voi olla läsnä yhdessä kuvassa samanaikaisesti. Voin joko katsoa kuvaa taiteellisen ilmaisun ja sen kriteerien läpi tai pyrkiä omaksumaan Mapplethorpen seksuaalisesti sitoutuneen ja kiihottuneen näkökulman. Pohjimmiltaan kyseessä ei enää ole sama kuva, eikä mitään varsinaista leikittelyä voi tapahtua – korkeintaan huutelua ylittämättömän kuilun yli. Kuten jo Duchamp osoitti, ”taide” toki on jotakin, jonka projisoimme kohteeseen, mutta samalla se on jotakin täysin todellista. Tieto havaitun kohteen lähtökohdista vaikuttaa esteettiseen arviointiin, ja taiteen käsitteen tehtävänä on toimia näkökulmana, joka mahdollistaa kokemukset, joita emme muuten voisi saada. Taiteen käsitettä ei voi kyseenalaistaa kuin sen sisältä käsin.
Toisaalta suuri osa Mapplethorpen suoran seksuaalisista valokuvista on lähinnä hyväntuulisia dokumentteja vapautuneista poikien illoista. Kollit pitävät hauskaa ja lahjakkain räpsii kuvia, lopputuloksena puoleensavetävän juhlanhumuista tilannekuvaa. Toki tässäkin on hyvä muistaa, että Mapplethorpen suhde seksuaalisuuteen ja siinä aktivoituvaan energiaan läheni meditatiivista mystisismiä, eikä kyse ollut pinnallisesta hedonismista ja mekaanisesta nauttimisen pakosta.
Ajitto (1981)
Kaikkiaan Mapplethorpen taiteesta on vaikea sanoa viimeistä sanaa. Hän on tärkeä valokuvaaja ja kulttuurinen vaikuttaja, jonka tuotanto ei lainkaan pyri irti taidenautinnon, etääntyneen kontemplaation ja näistä seuraavan käyttökelpoisuuden kaltaisista porvarillisista käsitteistä. Toisaalta se ei myöskään pyri irti omasta ajastaan ja paikastaan: Mapplethorpen kuvat kuuluvat ehdottomasti Patti Smithin musiikin, Andy Warholin hovin, elitistisen rappion ja vilkkaan maanalaisen homokulttuurin New Yorkiin.
Joka tapauksessa jotain enteilevää on hänen kuuluisassa viimeisessä omakuvassaan, jossa taiteilija poseeraa määrätietoisin ilmein pääkallonuppisen kävelykepin kanssa. Kuva ei ole lainkaan niin ylevän traaginen kuin ensisilmäyksellä voisi vaikuttaa – ”minä olen valmis kohtaamaan kuolemani, hyväksyn katoavaisuuteni” ja niin pois päin. Pikemmin viesti on päinvastainen: todelliselle esteetikolle kuolema on kaikkein merkittävin työkalu ja renki, viimekätinen signeeraus tuotannolle ja elämälle, joita ei voi kuoleman jälkeen enää erottaa toisistaan. Mapplethorpen kasvot säteilevät sitä symbolista auktoriteettia ja suuruutta, jonka varmasti tiesi saavuttavansa kuolemansa jälkeen, tai oikeammin kuolemansa kautta. Jokin kuvassa sanoo taidemaailman liikelaeille virnistäen: ”Hei vain, näyttelyvieras. Oikein kiva kun arvostat.” Kyse ei kuitenkaan missään nimessä ole pelkästä performanssista ja kommentaarista. Taide oli Mapplethorpelle uskonto, ainoa oikea tapa elää, ja kuvan idealistinen ehdottomuus sopii tulkinta-avaimeksi hänen koko tuotantoonsa.
Robert Mapplethorpe: retrospektiivi
Kiasmassa 13.8.2015 asti