Angela Y. Davis: Naiset, rotu ja luokka
Suom. Anna Tuomikoski. 312 s. Tutkijaliitto 2021.
Alkuteos: Women, race & class, 1986
Ulkoasu & taitto: Kiia Beilinson. Etukannen kuva: Aya Brace.
Davis lähtee teoksessaan liikkeelle mustien orjanaisten asemasta 1800-luvulla luoden kattavan kokonaiskuvan mustien naisten sosiaalisen aseman kehittymisestä 1800-luvulta 1900-luvulle.
Vaikka Davisin kirja kertoo tilanteesta yli sata vuotta sitten, tällaiset mustia (köyhiä) naisia olemuksellistavat ajatuksenkulut ovat nykypäivänäkin tuttuja sellaisten aihepiirien ympärillä kuten maahanmuutto ja maahanmuuttajat tai naiset.
Sivistyneen ihmisen maineesta piittaamatta anonyymit tai omalla nimellään esiintyvät miehet tai naiset heittävät sosiaalisen median tai sanomalehden palstoilla kommentteja, joista 1800-luvun rasistiset tai seksistiset sisaret ja veljet voisivat olla ylpeitä. Irrationaalinen mustan miehen raiskaajamyytti elää edelleen vahvana sosiaalisen median roskasammioissa.
Parhaimmatkaan naisorjuutta käsittelevät teokset, kuten 1970-luvulla ilmestynyt Gutmanin The Black Family in Slavery and Freedom, eivät ole onnistuneet käsittelemään naisorjien roolia laajemmissa sosiokulttuurisissa raameissa, perheen ja yhteisön kontekstissa. Davisin kirjakaan ei tätä tilannetta täysin korjaa, vaikka hänen kirjansa on kattava historiallinen katsaus amerikkalaisen rodullistettuihin naisiin kohdistuneen väkivallan historiaan.
Mustiin (orja)naisiin kohdistui jo 1800-luvulla monenlaista kaltoinkohtelua, jolta miehet välttyivät. Kaltoinkohtelu oli luonteeltaan seksuaalista tai taloudellista. Naisten arvo laskettiin eräänlaisina “siitoskoneina”, mutta minkäänlaista omistusoikeutta lapsiinsa heillä ei säilynyt. Naiset tekivät raskaitakin töitä ja joskus heidän oli pakko ottaa lapsensakin mukaan töihin.
Davis kumoaa kirjassaan mieliimme piintyneitä kiusallisia stereotypioita. Mustat naiset ovat aina käyneet valkoisia sisariaan aktiivisemmin töissä kuin viruneet kotihellan ääressä. 1800-luvun vallitsevan ideologian mukaan mustan naisen tehtävä liittyi kodin haltijattarena toimimiseen ja hoivaamiseen. Tämä stereotypia esti pitkään valistuneidenkin naisten emansipaation. Teollistuminen vaikutti naiseen kohdistuvan vallitsevan ideologian muuttumiseen. Naisista tulee ennen kaikkea hoivan ja kodin lämmön ylläpitäjiä.
1800-luvulla ero pohjoisen ja syvän etelän välillä oli selkeä: pohjoisessa orjat olivat sisäpalvelijoita, etelässä maatyöläisiä.
Seksuaalista väkivaltaa vastustaneisiin naisorjiin kohdistettiin ankaria rangaistuskeinoja. Raiskaus oli 1800-luvulla aivan hyväksytty tapa rangaista naisorjia. Karkurit muodostivat omia yhteisöjään eristäytyneille seuduille.
Abolitionismin etulinja
1800-luvulla abolitionismin eli orjuuden vastaisen liikkeen etulinjassa toimivat valkoihoiset naiset, muutamat asialle omistautuneet organisaatiot ja vaikkapa Liberator-lehti. Valkoisille naisille orjuudenvastainen aktivismi mahdollisti toimijuuden ja mahdollisuuden irtaantua aikakauden ideologisesta mallista, kodin hengettärenä toimimisesta.
Monet aktivistinaiset olivat taustaltaan kveekareita, uskonnollisen vähemmistön edustajia itsekin. Grimken sisarukset olivat ensimmäisiä, jotka tunnustivat mustien naisten sorretun ja alistetun aseman ja rinnastivat alistamisen valkoisiin sisariinsa.
Ensimmäinen World Anti-Slavery Convention järjestettiin Lontoossa vuonna 1840. Sinne osallistui myös tunnettuja abolitionistinaisia, tosin marginaalisille paikoille parvelle ajettuina.
Ensimmäisessä Seneca Fallsin konferenssissa käsiteltiin aikakauden polttavia naisiin liittyviä asiakysymyksiä, äänioikeutta ja avioliittoinstituution vaikutuksia naisen rooliin. Seneca Fallsin julistuksessa sanallistettiin ensimmäistä kertaa valkoisten keskiluokkaisten naisten ahdinko, mutta sivuutettiin kokonaisuudessaan vaikkapa valkoisten työväenluokkaisten tai mustien naisten sorto ja alistaminen.
Kahden vuoden kuluttua Seneca Fallsin konferenssista järjestettiin ensimmäinen naisliikkeen kansallinen konferenssi, jossa musta nainen Sojourner Truth puhui palavalla intohimolla ja vastaansanomattomalla puhujantaidolla mustien naisten asemasta yleisön seksistisiä tai rasistisia asenteita vastaan. Retorisella kysymyksellään: “Enkö minäkin ole nainen?” hän haastoi myös yleisön valkoisten naisten mahdolliset ennakkoluulot. Vaikka sekä mustia että valkoisia tasa-arvon puolesta taistelevia naisia alkoi esiintyä, järjestelmäkritiikki sai odottaa vielä otollisempaa ajankohtaa. Grimke rinnasti mustien naisten sorron työläisnaisten sortoon. Rotu ja luokka olivat asioita, joiden vuoksi saattoi joutua kidutetuksi, raiskatuksi tai orjan asemaan.
Orjuudenvastaisuus nousi myös kirjallisuuden teemoihin. Abolitionistisen kirjallisuuden klassikko on Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupa (1852) ja sen korkeamoralistinen, ylevän uhrautuva Elizan hahmo. Elizassa Beecher Stowe on luonut valkoiselle keskiluokkaiselle yleisölle suunnatun stereotyyppisen hahmon, joka on täysin altruistinen ja uhrautuvainen ja omaa täydelliset äidinvaistot. Mitään tiedostavuutta hänen hahmossaan ei ole: hän ei ole lainkaan tietoinen mustiin naisorjiin kohdistuvasta sorrosta.
Koulutuksen merkitys kahleiden katkaisemisessa
Equal Rights Association syntyi ajamaan tasa-arvoisia oikeuksia, mutta varsin rajoitetusti ensin mustille miehille. Monilla liikkeen aktivisteilla oli lisäksi rasistinen tai seksistinen pohjavire ajattelussaan. Mustien miesten äänioikeutta ajettiin opportunistisistakin syistä: pohjoiset kapitalistisen ajattelun kanssa liittoutuneet liberaalit näkivät mustien miesten äänioikeuden ajamisessa mahdollisuuden oman kannatuksensa lisäämiseen tai vakiinnuttamiseen.
Rasistista ajattelua periaatteellisten hyvien tarkoitusperien takana esiintyi aktivistinaisillakin. Valkoisten keskiluokkaisten naisten äänioikeus oli kuitenkin mustien naisten äänioikeutta tärkeämpää. Sekä mustia miehiä että naisia riistettiin myös vuokraviljelyn ja äärimmäisen helposti annettavien vankeustuomioiden avulla. Vankityövoiman vuokrausjärjestelmä merkitsi käytännössä orjuuden mahdollistamisen jatkumista.
Kotiapulaisen työ 1800-luvulla merkitsi monelle naiselle täyden ruumiillisen ja henkisen työpanoksen antamista työnantajan käyttöön. Tämä tarkoitti niin seksuaalista hyväksikäyttöä kuin rajoittamattomia työtunteja. Mustia miehiä ja naisia koskeva puhunta oli olemuksellistavaa, essentialisoivaa.
Mustat olivat ymmärtäneet jo 1700-luvun lopulla, että koulutuksen myötä tapahtuva sivistyksen ja tietoisuuden nousu olisi heidän ainoa mahdollisuutensa eroon orjuuden ja pakkotyön kahleista. Vuonna 1793 vapautensa ostanut entinen orjanainen perusti mustille avoimen Katy Fergusonin köyhien koulun. Aikana, jolloin oli olemassa mustien kouluttamisen kieltäviä lakeja, vaikkapa valkoisen Myrtilla Minerin mustille tytöille perustama opettajankoulutuslaitos teki uraauurtavaa työtä.
Ilman poliittisia oikeuksia meitä ei ole – kotihellan vartijoista ääniuurnille halajaviksi
Naiset kamppailivat pikkuhiljaa yhä enemmän poliittisia perusoikeuksia itselleen. Susan B. Antony ja Ida B. Wells perustivat naisten äänioikeusliikkeen 1800-luvun lopulla. Äänioikeuden tarpeellisuutta argumentoitiin silti edelleen rasistisesti, joko mustia olemuksellistaen tai erilaisin valkoisen ylivallan säilyttämiseen vetoavin perustein.
Valkoisen ylivallan räikeimpiä muotoja esiintyi sellaisissakin perusoikeuksia puolustavissa organisaatioissa, joissa sitä ei todellakaan voisi kuvitella esiintyvän. Kun lynkkaukset ja rotusorron laillistavat Jim Crow -lait hyväksyttiin 1893, kansalaisoikeuslain saavutukset kumoutuivat samalla kertaa. Seuraavina vuosina laittomat lynkkaukset toimivat konkreettisena pelotteena mustille, jotka saattoivat ajatella kouluttautumista, sivistystä tai jopa aktivismia.
Seksismiä, rasismia ja valkoista ylivaltaa tihkuvia puheenvuoroja kuultiin jopa National American Woman Suffrage Associationissa. Mustat naiset esitettiin kotihellaa vartioivina hellinä hengettärinä, uhkana valkoiselle, sivistyneelle naisylivallalle. Uhkaretoriikka perustui silkkoihin stereotypioihin, eikä ollut luonteeltaan rationaalista, vaan silkkaa halua torjua mustien sisarten oletettu vaara.
Mediassakin liikkui erilaisia mustia naisia käsitteleviä uhkanarratiiveja, joiden tarkoitus oli hiljentää sisartensa puolesta huolehtivat valkoiset kriittiset naisäänet.
Kaikesta huolimatta mustien, usein koulutettujen naisten aktivismi laajeni ja levisi. He perustivat mustien naisten klubeja ja puhuivat rohkeasti mediassa, kirkoissa ja kaikkialle, missä vain kykenivät saamaan äänensä kuuluville. Klubin mustien johtohahmojen retoriikassa oli kuitenkin havaittavissa samanlaista ulossulkevuutta ja sisäistettyä rasismia kuin valkoisten sisarten puheissa. “Valistuneen tietoisuuden” ajateltiin kuuluvan kuitenkin harvoille ja valituille.
Entisten orjien jälkeläinen Ida B. Wells oli eräs rohkeimmista mustan naisen asian ajajista. Hänen rohkeudestaan kertoo vaikkapa se, että hän nosti vain 22-vuotiaana syytteen junayhtiötä vastaan junassa kokemansa syrjinnän vuoksi.
Sosialistinaisten keskuudessa marxilaisesti suuntautuneet naiset olivat aktiivisimpia mustien ja työläisnaisten oikeuksien puolustajia. Marxilaisnaisilla oli siviilirohkeutta vastustaa sisariinsa kohdistuvaa sortoa ja nostaa se omaa turvallisuuttakin kaihtaen julkiselle keskusteluagendalle.
Useat marxilaistaustaiset naiset ovat aktiivisesti taistelleet tasa-arvon puolesta. Osa heistä on jäänyt historiankirjoihin, osa on unohdettu kokonaan. Osa on valkoisia, osa mustia. Osa on joutunut toimintansa takia jopa vankilaan, suuri osa ei.
Kun edistystä naisten sosiaalisissa rooleissa ja poliittisissa tai muissa perusoikeuksissa vihdoin saatiin aikaan, elettiin jo lähes 1900-luvun puoltaväliä. Mustat naiset olivat päässeet muihinkin ammatteihin kuin kotitöihin.
Davis käsittelee myös edelleen ajankohtaista aihetta: mustien (mahdollisesti viattomien) miesten yliedustusta raiskaustuomioissa ja “mustan raiskaajan” myyttiä. Seksuaalinen väkivalta oli toiminut orjien kontrollin muotona jo orjuusajoista lähtien. Se on luonnollistunut osaksi valtavirtaista alistavaa ja sortavaa toimintatapaa. Sen avulla oikeutettiin vaikkapa Yhdysvaltojen armeijan toiminta Vietnamin sodassa “vähempiarvoista” kansaa vastaan.
Davisin kirjan eräänä keskeisenä punaisena lankana on esittää rasismin ja seksismin vastaisten teoreetikkojen kaksinaismoralistinen asenne aihettaan kohtaan. Esimerkiksi Jean McKellar esittää teoksessaan Rape. The bait and the trap (1975) poskettoman väitteen, että peräti 90 prosenttia raiskauksista on mustien miesten aikaansaannosta.
Ylilyöviä, olemuksellistavia ja evidenssiä vailla olevia väitteitä kuultiin myös kirjailijoiden tai poliitikkojen suusta. Psykoanalyyttiset tai feministiset ajattelijat puhuisivat torjutusta halusta kauhistuttavana tai abjektina pidettyä kohtaan.
Mikä on perimmäinen syy siihen, että nimenomaan mustasta naisesta leivottiin niin taiteissa kuin tosielämässä stereotyyppinen “villi”, uhka länsimaiselle patriarkaaliselle järjestykselle ja sen pysyvyydelle? Ihmisen ajasta toiseen säilyvä halu luoda vihollishahmoja, jotka löytyvät helpoimmin kaikkein heikoimpina pidettyjen joukosta?
Edelleen ajankohtainen
Rasistinen diskurssi tuntuu nykyään muodostuneen yhdeksi valtavirtaiseksi puhunnan muodoksi somessa. Taustalla on tietysti toisen, vieraan pelko. Toisen pelkoa oikeutetaan rasistisilla argumenteilla tyyliin “ne vievät meidän naiset ja tulevat elämään sosiaalituilla”.
Sen sijaan nykypäivänä on vaikeampi enää löytää feministisiä antirasistisia teoreetikoita tai aktivisteja, jotka puhunnallaan haluaisivat oikeuttaa rasistisia tai seksistis-sovinistisia toimintatapoja. Kirjailijoiden ja joidenkin tutkijoiden keskuudessa olen kuitenkin tavannut tällaista sisäisesti ja oman argumentaation kanssa ristiriitaista tapaa esittää itsensä: ihmisoikeuksien puolustajina itsensä esittelevä ihmiset saattavat vähätellä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tai rasismia.
Kuten Davis osoittaa kirjansa lukuisissa valkoista ylivaltaa eri organisaatioissa kuvaavissa esimerkeissään, rasistiset asenteet ylittävät sukupuolten ja luokkien väliset rajat muuttuen pelottavaksi yhtenäisideologiaksi, joka liikaa valtaa saadessaan saattaa sopivana historiallisena tilanteena kristallisoitua todelliseksi väkivallaksi, kuten kävi esimerkiksi Ku Klux Klanin kanssa.
Nykyhetken tilanne on siinäkin mielessä analoginen yli sadan vuoden takaiseen tilanteeseen, että rasistisen puhunnan esittäjät pyrkivät venyttämään uuvutustaktiikalla aivan samalla tavalla julkisen puhunnan hyväksyttävyyden rajoja. Kun osa ihmisistä tottuu avoimen rasistiseen sanastoon, hetken kuluttua saatamme herätä todellisuuteen, jossa sanat ovat muuttuneet teoiksi.
Luulin hetken eläväni 2010-luvulla, mutta olen alkanut pikkuhiljaa luopua toivosta. Näemme nykypäivän mediaanisuomalaisten keskuudessa, että vaikka kansakoululla on maassamme yli 150-vuotinen historia, tässä ajassa ei ole saatu paljon aikaan koko kansanosan keskuudessa.
Davisin kirjan parhaimpia puolia onkin katsaus mustien naisten sorretun aseman kehitykseen ja rasisminvastaisen liikkeen keskeisten aktivistien ja muiden julkisuuden henkilöiden oman ajattelun sisäinen ristiriitaisuus. Valitettavasti kirja ei ole menettänyt relevanssiaan vuosikymmenten saatossa.
Jaksan silti toivoa, että järjen valo joskus vielä voittaa ja että sijaiskärsijöiden aika tulee olemaan ohi.
Teksti: Rita Dahl
Kirjoittaja on kirjailija ja opettaja. Hän on koulutukseltaan VTM, FM, medianomi (YAMK) ja ammatillinen opettaja. Hän viimeistelee parhaillaan maahanmuuttoa käsittelevää laajaa tietokirjaansa.