Rubies-klubi: Kuuton klubi, 17.10.2020, Veturitallit, Helsinki
Sweet Burlesque Night: Fear of the Dark, 24.10.2020, Ilokivi Venue, Jyväskylä
Pääkalloja, zombierakkautta, strippaavia piruja ja nekrofiliaa… Vuodessa on yksi juhla ylitse muiden: All Hallows’ Eve, eli sadonkorjuun päättymisen ja talven alkamisen juhla. Ajankohta, jolloin vainajien henkien uskotaan olevan liikkeellä.
Joka vuosi suomalainen burleskikenttä täyttyy klubeista ja suuremmista tapahtumista, jotka kytkeytyvät tavalla tai toisella pyhäinpäivän makaaberin kuvaston ympärille. Tampereella on järjestetty Horror & Tease -tapahtumaa (joka tosin tänä vuonna järjestetään Mini Horror & Teasena) jo vuodesta 2011. Helsingissä Pasilan Veturitalleilla järjestettävän Rubies-klubin lokakuu on vuosittain omistettu tuonpuoleisesta ja yliluonnollisesta ammentavalle taiteelle: nimenä on ollut muun muassa mörköklubi, haamuklubi, kauhuklubi ja demoniklubi.
Miksi burleskilla ja kauhulla tuntuu olevan pintatasoa syvempi yhteys? Miksi niin monet burleskiartistit nimeävät halloweenin vuotensa kohokohdaksi? Mikä kauhukuvastossa oikein viehättää?
Pelkkä naamiaisiin liittyvä laittautumisen ja liioittelun halu ei sitä selitä, sillä monissa eri kulttuureissa on karnevaaleja ja naamiaisiin elimellisesti liittyviä juhlaperinteitä, kuten esimerkiksi Venetsiassa, jonka historiallinen ja syntisen karnevaalikauden luulisi olevan burleskikansalle unelmien täyttymys. Toinen ajatuksellinen sudenkuoppa olisi ajatella burleskin ja halloweenin yhteenkietoutumista valtameren takaisena ilmiönä – kumpikin kun liitetään usein juuri yhdysvaltalaiseen kulttuuriin elimellisesti kuuluvaksi.
Miten burleski liittyy kauhuun ja kauhu burleskiin?
Kauhun filosofia
Kun kysymystä tarkastelee pintaa syvemmältä, huomaa monia yllättäviä yhtymäkohtia burleskin ja kauhun logiikasta. Kauhun tutkimuksen piirissä ja erityisesti kauhua tutkivan filosofian alalla on pyritty määrittämään, mitkä piirteet tuottavat kauhun tai pelon tunteita. Yleisenä ohjenuorana näyttää olevan jonkinasteinen (usein aistein havaittava) arjen ylittyminen tavalla tai toisella. Esimerkiksi kansanperinteen kauhukertomuksia tutkinut folkloristi Susan Stewart katsoo kauhun kumpuavan siitä, kun ymmärrettävät ja tunnetut arkiset toimintamallit lakkaavat pätemästä. Kammottavat kertomukset ovat kuvanneet nimenomaan tilanteita, joissa tiedollinen turva siitä, miten maailma toimii, on järkkynyt. Pelko ja kauhu kumpuaa siis hallinnan menettämisen tunteesta. Samoilla linjoilla on myös filosofi ja elokuvatutkija Olivia Chevalier-Chandeigne, jonka mukaan kauhu virittyy äärimmilleen siitä, että normaalin ja epänormaalin rajat ylittyvät, ja normaali alkaa käyttäytyä epätyypillisesti, ”hirviömäisesti”.
Jaon tuttuun ja tuntemattomaan on nykyisin katsottu olevan keskeinen piirre kauhussa. Toiseksi on mainittu muun muassa kaksijakoisten tunteiden herättäminen. Normaalin ja ei-normaalin välinen kalteva pinta ja sen kyseenalaistaminen on ominaista myös burleskille, jossa normeja on tietoisesti rikottu taiteenlajin syntyajoista lähtien. Kun naiset astuivat lavalle omina itsenään ja tietoisina seksuaalisuudestaan 1800-luvun viktoriaanisen ajan Englannissa ja Yhdysvalloissa, moni varmasti koki sen äärimmäisen kauhistuttavana. Samalla se on myös kirvoittanut paljon kaksijakoisia tuntemuksia: pelottavaa, mutta samalla niin pirun viehättävää.
Tapani Kilpeläisen kauhun filosofiaa käsittelevässä tietokirjassa Silmät ilman kasvoja. Kauhu filosofiana (2015) kauhua lähestyvät filosofiat jaetaan neljään karkeahkoon pääsuuntaukseen painopisteittensä mukaan. Yksinkertaistettuna lähestymistavat voidaan luetella seuraavasti: Ensimmäisen mukaan kauhua tarkastellaan sen kautta, mitä se kertoo ihmisenä olemisesta. Toinen tarkastelee kauhua nimenomaan estetiikan kautta. Kolmas ryhmä lähestyy kauhua eettisten, ontologisten ja yhteiskuntakriittisten teemojen kautta. Neljäs pääsuuntaus tarkastelee kauhua foucaultlaisena systeeminä, jossa altistamalla itsensä pelolle ja kauhulle pidetään oma itse kurissa ja ”ruodussa”.
Tarkasteltaessa näitä kauhufilosofian keskeisiä tulokulmia voi helposti nähdä samoja teemoja ja sytykkeitä, joita nostetaan esille tutkittaessa ja tarkasteltaessa burleskin estetiikkaa ja eetosta. Burleskin ja kauhun yhteenkietoutuma ei olekaan niin outo tai kaukaa haettu ajatus kuin voisi kuvitella. Kummankin taustalla liikkuu toisin tekemisen ja toisin olemisen perinne, kyseenalaistaminen, arjen tuolle puolelle luiskahtaminen sekä monijakoiset, välillä jopa ambivalentit tuntemukset.
Dark circus’in kaikenkarvaiset olennot
Suurin osa tämän vuoden halloweenteemaisista burleskitapahtumista järjestetään lokakuun viimeisenä viikonloppuna, mutta kaksi tapahtumaa pidettiin jo ennen h-hetkeä: helsinkiläinen Rubies-klubi sekä Jyväksylän Sweet Burlesque Nights -burleski-ilta. Kumpikin tapahtumista painotti erilaisia kauhuun ja pelkoon liittyviä aiheita ja teemoja. Koska kauhu on laaja käsite, joka sisältää monia alalajeja kehokauhusta, teknologia- ja tiedekauhusta aina hirviökauhuun ja klassisiin kummituksiin, nähtiin myös lavoilla moninainen sekoitus hyytäviä elementtejä ja niksahtanutta todellisuutta sisältäviä esityksiä.
Tämän vuoden lokakuun Rubies-klubi kulki nimellä Kuuton klubi. Ilta keskittyi kummaan, mystiseen ja outoon burkelaisessa mystisromanttisessa hengessä. Tapahtuma ammensi vahvasti sirkus- ja varieteeperinteestä, ja kokonaisuudessa nähtiinkin burleskin lisäksi laulu- ja tanssiesityksiä. Fuusiovatsatanssija Laura Lunan vaikuttava tanssi ammensi 1930-luvun estetiikasta ja unkarilaisena itsemurhalauluna tunnetun ”Szomorú vasárnap”-nimisen kappaleen englanninkielisestä versiosta. Sadan vuoden takaisella sirkustematiikalla jatkoi myös Pepper Sparkles ikivihreällä kömpelön klovnin hahmollaan esityksessä ”Pantomime”, jossa pallot eivät pysy ilmassa oikein millään. Muita näyttämötaiteiden historiasta ammentavia esityksiä oli Eden Divinen ja Bunny Panén eläinsirkusnumero sekä Tinker Bellin commedia dell’arten tunnetun hahmon representaatio ”Arleccino”.
Jyväskylässä Ilokivi Venuessa sen sijaan virittäydyttiin Halloween-tunnelmaan menemällä suoraan pelkoa päin: illan teemana on Fear of the Dark: Halloween Edition, ja useissa numeroissa pimeyteen sukellettiin joko konkreettisesti tai symbolisesti. Nimen mukaisesti kauhua herättävä pimeys saattoi tulla lavalle joko perinteisten pirujen ja elävien kuolleiden muodossa tai synkän tulevaisuuskuvan, myyttisen tarunolennon tai taantuvien ihmisoikeuksien kautta.
Taruolentojen aatelisena nähtiin Hasard le Sin, joka esiintyi kummassakin tapahtumassa yhteensä kolmella soolonumerolla ja yhdessä duokokoonpanossa Laura Lunan kanssa. Jyväskylässä nähdyssä numerossa yhdistyi suomalaisen kansanperinteen näkki-hahmo ja veteen viattomia viettelevien vedenhenkien laaja kansainvälinen tarusto. Jo numeron aluksi luodaan vahva tunnelma: mystinen hahmo istuu tuolilla ja soittaa jouhikkoa muistuttavaa jousisoitinta, kasvoja ei näy, sillä ne ovat peittyneet suuren hatun alle. Musiikki on hypnoottista ja toisteisuudessaan monotonista. Etenkin numeron alkupuolella liikehdintä muistuttaa paikoin Japanista lähtöisin olevan nykytanssin, buton, karkean kaunista ja katseen vangitsevaa estetiikkaa. Numero on kokonaisuudessaan onnistuneimpia mitä olen vuosikausiin nähnyt: liike, ääni, visuaalisuus, draaman kaari, kaikki loksahtaa kohdalleen. Hasard le Sinin tapa liikkua on pehmeää, suorastaan kissamaista, eikä koreografiassa tunnu olevan yhtäkäään ylimääräistä liikettä.
Ajankohtaista kauhua
Omalla tavallaan osuvia olivat ajankohtaisiin teemoihin sidotut kauhua herättävät numerot, jollaisia oli yllättävän monta etenkin Jyväskylän tapahtumassa. Sweet Burlesquen Nightsia tuottavan Rosetta Sweetin illan ensimmäinen esitys käsitteli naisten kokemaa seksuaalista ja henkistä väkivaltaa sekä yhteiskunnallista sortoa. The Handmaid’s Talen televisioadaptaatiosta visuaalisuutensa ammentava numero oli sekä ahdistava että vangitseva: Sweetillä on vahva lavapresenssi, ja hän onnistuu muuttamaan äkillisesti esiin purkautuvat aggressiot hetkessä sensuelliksi teaseksi. Kokonaisuus oli samaan aikaa raivokas ja herkkä. Numero otti kantaa yksilön itsemääräämisoikeuteen ja kommentoi viimeaikaisia uutisia Puolasta, jossa aborttilakia tiukennettiin entisestään.
Toisenlaiseen kauhua loi Ava Galactican dystooppinen tulevaisuudenkuva. Kaasunaamariin pukeutunut hahmo kuvaa ydinsodan kaltaisen kauhun toteutumista. Numeron potkurina pyörii The Louvin Brothersin kantrirenkutus, joka ilmestyi vuonna 1962 keskellä Kuuban ohjuskriisiä: ”When a terrible explosion may ring down upon our land / Leaving horrible destruction blotting out the works of man / Are you ready for that great atomic power?”
Ilmestymisaikansa estetiikasta ammentavan esityksen twist syntyy kepeän musiikin ja vakavan aiheen yhteensovittamattomuudesta. Erityisen kekseliäitä olivat suojakaapujen alta paljastuvat neonvihreänä hohtavat vaatteet, jotka kuorittiin yltä kerros kerrokselta täysin pimennetyllä lavalla. Kun riisuutuminen näkyi pitkälti vaatteiden liikehdintänä, jäi myös teaseen liittyvä kehonkieli kiehtovasti vaatteiden liikkeiden tunnistamisen varaan.
Toisella tavalla ajankohtaista, joskaan ei niin yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, katsottavaa tarjosi koronaan viittaavat esitykset. Pandemiakauhua levitti ympärilleen Veda Decadenzan kummassakin tapahtumassa nähty ”Plague Doctor”. Draaman kaari on perin yksinkertainen: esitys alkaa ruttolääkärin esiinmarssilla, potilaan diagnoosilla ja jatkuu modernin lääketieteen voittokululla. Harvinaisen onnistuneesti ja kekseliäästi käsikirjoitettu numero tarjosi sopivan annoksen ällön väristyksiä sekä huumoria poksahtavien paiseiden muodossa.
Koronan ympärillä pyöri niin ikään myös The Ravishing Shangri-La Rubiesin yhdeksän vuoden kunnioitettavaan ikään tullut duonumero – jota alun perin esitettiin viiden hengen voimin – haamukaupungista. Teoksen kantavana voimana on taustalla soiva The Specialsin ”The Ghost Town”-kappale, jonka sanat kuvastavat osuvasti kaupungin äkillistä hiljenemistä: ”This town is coming like a ghost town / All the clubs have been closed down [–] Do you remember the good old days before the ghost town? / We danced and sang as the music played in any boomtown”.
Numeron lip sync -lausuntaa hyödyntävät luurankoseremoniamestarit voi nähdä burleskin hengelle lojaalina omalaatuisena tapahtumatuotannon puheenvuorona vallitsevalle tilanteelle ja siihen, kuinka fataalia tulonlähteen ehtyminen on. Silloin eivät pelkästään tuottajat kärsi, vaan koko ympäristö ”kuolee” ja muuttuu aavekaupungiksi.
Romantiikasta, kuolemasta ja nekrofiliasta
Koska riisuutuminen ja tease ovat tärkeä osa burleskia, korostuu kauhun ja erotiikan välinen suhde niin kutsutussa ”halloweenburleskissa”. Vaikka kauhun ja erotiikan yhdistäminen taiteissa – tai eroottinen kauhu genrenä – saattaa kuulostaa marginaaliselta tai uudelta, sen juuret ovat syvällä historiassa. Esimerkiksi kelpaa ihmisen arkkiviholliseksi tulkittu kuolema ja siihen liittyvät pelot. Jo renessanssin aikana keskiaikainen memento mori -kulttuuriin ja kuolemantanssiaiheen tulkintaperinteeseen ilmaantui uudenlainen, eroottinen vivahde. Erityisesti nuorten neitojen ja kuoleman kohtaamiset alettiin kuvata eroottisesti latautuneina kohtauksina, kuten Hans Baldungin (n. 1485–1545) teoksessa tai Niklaus Manuel Deutschin (1484–1530) lukuisissa töissä. Yhtäkkiä olikin yleistä kuvata luurankohahmoinen kuolema suutelemassa tai kourimassa nuorta uhriaan.
Muunlainen romanttinen lähestymistapa kauhuun syntyi muutamia vuosisatoja myöhemmin 1700-luvun Englannissa, jossa kauhusta tuli esteettistä mielihyvää tuottava lähde. Edmund Burken (1765–1794) klassikkoteoksen mukaan kauhun tunteita herättivät ylevät lähteet, kuten syrjäiset ja arvoitukselliset paikat: etäiset seudut, linnat ja suuret pimeät metsät herättivät kokijassaan esteettistä mielihyvää, mutta myös pelkoa. Goottilaisen estetiikan syntyessä aihe murtautui laajemmin kaikkiin taidemuotoihin. Nykyisin monet tuntevatkin kauhuromanttisen vireen, joka nousi vahvana esimerkiksi kirjallisuuden saralla suureen suosioon, ja joka laajeni lopulta aina elokuviin saakka 1900-luvun alkupuolella.
Rakkautta kuolemaa tai kuollutta kohtaan nähtiin kummankin burleski-illan ohjelmassa. Suoranaista nekrofiliaa toi lavalle turkulainen duokaksikko Tex Willner ja Lippy Honeybunin hautausmaalle sijoittuvalla numerollaan. Siinä missä Willnerin ja Honeybunin numero oli camp-henkinen huumoripläjäys, vei TurrrboCherryn ”Happily Ever After” syväsukellukselle kauhuromantiikan juurille goottilaiseen estetiikkaan Lana Del Reyn esittämän Prinsessa Ruususesta tutun ”Once Upon a Dreamin” tahtiin. TurrrboCherryn tanssi aidon kokoisen luurangon kanssa sekä yllättävät käänteet eivät vanhene, vaikka numeron olisi nähnyt useaan otteeseen.
Todellisena kirsikkana kakun päällä oli Kuuttoman klubin lopuksi nähty koskettava kuoleman jälkeinen rakkaustarina, jonka yleisölle tarjosi Suomi-burleskin (elävät) legendat Bettie Blackheart ja Frank Doggenstein. Lyhykäisyydessään hidas ja tunnelmallinen ”Eternal Love” kertoo kahden kuolleen kohtaamisen. Muuta ei tarvita. Blackheartille ominainen tunnelmaltaan vahva, yksityiskohdillaan hurmaava ja vahvoja tunteita manifestoiva tease löytää uuden ulottuvuuden vähäeleisenä elävänä kuolleena. Hahmo on niukasta liikkumisestaan huolimatta – tai kenties siitä johtuen – äärimmäisen karismaattinen. Numero on surumielisen haikea, romanttinen ja äärimmäisen liikuttava. Esitystä katsoessa mieleeni nousi kysymys siitä, voiko kauhu olla liikuttavaa ja koskettavaa. Harvemmin kauhufiktion äärellä – saati burleskia katsottaessa – tulee itkettyä ainakaan ilman, että alkoholilla on osuutta asiaan. Nyt tuli.