Jeff Vandermeerin Eteläraja-trilogiassa uuskummalle fantasiakirjallisuudelle tyypilliset kauhuvaikutteet ja groteski kuvasto ovat hyvin esillä. Vandermeerin tapauksessa on perusteltua puhua kauhuvaikutteista, ei suoranaisesta kauhusta, koska hänen eloon loihtimansa hirviöt eivät herätä niinkään pelkoa, vaan pikemminkin sääliä ja kummastusta. Kohtaamiset hirviöiden kanssa ovat hitaasti avautuvia metaforia ne tavanneen ihmisen elämästä. Arvoituksellisten hirviöiden tulkintaa mutkistaa Vandermeerin nokkela valinta. Hirviöiden kohtaamisesta kertoo Haamulinnun nimellä esiintyvä biologi etäännytetyssä imperfektissä. Itse asiassa trilogian ensimmäinen osa, Hävitys, on Haamulinnun jälkeensä jättämä päiväkirja, jossa tieteellinen havainnointi yhdistyy muisteluihin yksityiselämän tapahtumista. Päiväkirjassa alun perin ehkäpä kauhunsekainen kohtaaminen käsitellään menneenä sattumuksena, joka on eriskummallisuudestaan huolimatta asetettu paikoilleen tapahtumien jatkumoon tiedenaisen selvänäköisellä tarkkuudella. Kylmänviileäksikin äityvä tapahtumien kuvaus on omiaan herättämään ajatuksia epäluotettavasta kertojasta. Mitä tapahtui todella?
Groteskin käsitteestä
Groteskien kuvien luomisen metodi on vanha, se esiintyy kaikkien kansojen mytologiassa ja Kreikan sekä Rooman taiteessa. Groteskia taidetta ovat koomiset naamiot, hedelmällisyysdemonien figuurit, naurettavat maljakkomaalaukset sekä naurukirjallisuus, joka liittyy karnevalistisiin juhliin. Terminä groteski esiintyy ensimmäistä kertaa renessanssin aikana. 1400-luvun lopulla Tituksen kylpylässä Roomassa kaivettiin esiin maahan hautautuneita osia ja löydettiin siihen saakka tuntematon roomalaisen kuvataiteen ornamentti. Ornamentista käytetään italiaksi nimitystä grottesca, joka tulee luolaa tarkoittavasta sanasta grotta. Myöhemmin samanlaisia ornamentteja löytyi muualtakin Italiasta. Ornamentit olivat eriskummallisia, kasvi-, eläin- ja ihmishahmojen vapaata leikkiä. Näissä hahmoissa toteutui muotojen poikkeuksellinen vapaus ja muunteluun sisältyvä ilo. Termi on sittemmin laajentunut käsittämään myös kirjallista traditiota ja kansankulttuuria, karnevaalien rituaalis-näytelmällisiä muotoja. Kansankarnevaaleissa groteskit muodot auttoivat vapautumaan hallitsevasta näkökulmasta maailmaan ja kaikesta konventionaalisesta, mikä tuli näkyviin muun muassa narrimaisissa väärän kuninkaan kruunajaisissa.
Groteskiin sisältyy maallistamisen ele, nurin päin kääntäminen. Karnevaalihahmoissa korostetaan groteskissa mittasuhteessa vatsaa, nenää ja takapuolta, kaikkea sitä, mikä leviää ruumiin rajojen ulkopuolelle ulokkeina kertoen avoimuudesta maailmalle sekä luomisvoimasta. Groteski ruumis korostaa yhdynnän, raskauden, synnytyksen, kuoleman, syömisen ja juomisen akteja hyperbolisilla muodoillaan.
Termi on syntymänsä jälkeen saanut niin laajan sovellusalan, että lienee paikallaan tässä tarkentaa, millaisesta groteskista aion kirjoittaa. Romanttinen groteski on maailmankirjallisuudessa merkittävä ilmiö. Se on ollut Mihail Bahtinin mukaan reaktio valistusajan ahdasta järkeilyä, lopullisia merkityksiä ja naivia optimismia vastaan. Romanttisessa groteskissa ei ole kyse riemullisesta rajojen sekoittumisesta, vaan groteskit muodot tuntuvat pilkkaavan elämää esittämällä sitä kuin vääristyneessä, mutta julman rehellisessä peilissä. Groteski saa sivumerkityksen hirviömäisyys. Romanttisen groteskin maailma on ihmiselle outo ja vieras, toisaalta uncanny, oudon tuttu. Romanttisen groteskin kuvat kertovat pelosta maailmaa kohtaan. Hulluuden teema on leimallista romanttiselle groteskille: hulluus on synkän traagista, ja se kertoo yksilöllisestä erillisyydestä.
Jeffrey Jerome Cohenin hirviöteoriassa hirviö on aina tietyn kulttuurisen momentin, kuten ajan, tuntemuksen tai paikan, ruumiillistuma. Hirviön ruumis antaa paikan pelolle, halulle, ahdistukselle ja fantasialle. Hirviön ruumiissa kielteiset tai ambivalentit tunteet saavat itsenäisen elämän, ja romaanissa hirviö antautuu lukijan tulkittavaksi puhtaana kulttuurisena tekstinä. Cohenin mukaan monstrum viittaa etymologisesti “siihen, joka paljastaa” tai “siihen, joka varoittaa”. Jeffrey Jerome Cohen kirjoittaa, että hirviö on abjektina itsestä ulkoistettu fragmentti, joka palaa aina takaisin. Groteski muoto ei ole subjektista täysin irrallinen mielettömyyden kuva, vaan hirviö valikoi uhrinsa sen perusteella, mitkä ristiriidat, heikkoudet ja ahdistuksen aiheet tämän persoonaa määrittävät. Hirviö muistaa uhrinsa synnit.
Alue X
Melkein anova valitus, yksinäinen ääni kutsui minua. Ja jatkoi kutsuaan, aneli minua palaamaan, näkemään sen kokonaan, tunnustamaan sen olemassaolon.
Amerikkalaisen Jeff Vandermeerin Eteläraja-trilogiassa kerrotaan Yhdysvaltojen rannikolla sijaitsevasta paikasta, joka tunnetaan nimellä Alue X. Vuosikymmeniä ennen romaanin tapahtumia alueella alkoi tapahtua kummia. Alue eristettiin ja se saatettiin sotilaallisen vartioinnin alaisuuteen sekä tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. Alue X:n lähettyvillä toimii virasto, Eteläraja, josta lähetetään tiedemiehiä- ja naisia tutkimaan ja ottamaan näytteitä. Alue X:n sisälle pääsee erityisestä portaalista, joka on syntynyt itsestään. Perillä retkikuntalaiset kohtaavat neitseelliseen tilaan palautuneen luonnon, raunioituneita koteja ja taajamia sekä muotoaan muuttuvia, groteskeja olentoja, osaksi ihmisiä, osaksi eläimiä. Alue X muuttaa ajattelua, vääristää aistihavaintoja ja voi tehdä hulluksi. Ensimmäisen retkikunnan jäsenet surmasivat toisensa tai tappoivat itsensä, ja vain yksi palasi takaisin. Takaisin tulleet ovat muuttuneet, tai tarkemmin sanottuna alkuperäiset ihmiset ovat kadonneet ja takaisin tulee heidän klooninsa. Kun kaksoisolentoja kuulustellaan, he/ne antavat täysin tilanteeseen sopimattomia vastauksia kysymyksiin, ikään kuin olisivat olleet vain päiväretkellä kansallispuistossa.
Alue X kykenee tekemään sinne uskaltautuneet hulluiksi. Olin alkanut ymmärtää, että jos ylipäätään halusi taistella sitä vastaan, mikä X-alueen oli vallannut, oli käytävä sissisotaa. Oli sulauduttava maastoon, tai — teeskenneltävä, ettei mitään uhkaa ollutkaan niin pitkään kuin voi. Sen hyväksyminen, nimeäminen, saattoi merkitä että laski sen sisään.
Kirjasarjan ensimmäinen osa, Hävitys, on siis kerrottu 12. retkikuntaan osallistuneen biologin, Haamulinnun, näkökulmasta. Hävitys on päiväkirja, jotka Haamulinnun jälkeen tulevat retkeläiset löytävät. Päiväkirja on ratkaisu, jolla Vandermeer asettaa objektimaailman Haamulinnun tietoisuuden tasolle: hän imaisee kaiken itseensä ja sylkee kaiken ulos. Nähty ja koettu, alue X sekä takautumat Haamulinnun ja hänen miehensä elämästä suodattuvat Haamulinnun tajunnan läpi. Keskeisiä asioita Vandermeerin kirjasarjassa ovat sulautuminen, hylkiminen, metamorfoosi, totuus ja hulluus. Lukija ei voi saada selville sitä, mikä lopulta on totuus alueesta X ja millainen suhde Haamulinnulla oli mieheensä, joka lähti retkikunnan numero 11 mukaan ja katosi. Omintakeinen seikkailumaailma luo jännitteen, joka pitää yllä mielenkiintoa Vandermeerin syventyessä henkilöhahmoonsa. Takaumissa paljastuu shokeeraava totuus lumerakkaudesta. Haamulintu on muutoin nimettömänä esiintyvän biologin hellittelynimi, jolla hänen miehensä kutsui puolisoaan.
Mystisen Alue X:n uumenissa piileskelee topografinen poikkeama, maan alle loputtomasti laskeutuva käytävä, joka Haamulinnun hallusinaatioissa näyttää lihaseinäiseltä, hengittävältä organismilta. Maanalaisen käytävän uumenissa piileksii tajunnan räjäyttävä Mönkijä, elävä olento tai teknologia, joka kirjoittaa psykoottiselta vaikuttavaa katkeamatonta tekstiä.
— puoliksi piilossa karisseen naavan alla: ympyränmuotoinen järkäle joka näytti olevan jonkinlaista sementin ja murskattujen simpukankuorten seosta. — tornin pinnassa oli suorakulmion muotoinen aukko, jonka takana paljastuivat pimeyteen kiertyvät portaat. — Aluksi vain minä näin sen tornina. — koin näyn — maanpinta liikkui yhtenäisesti ja suunnitellusti niin, että majakka jäi pystyyn entisille sijoilleen, mutta tämä maanalainen osa siirtyi sisämaahan. — se oli ensimmäinen mieleeni juolahtanut irrationaalinen ajatus — tornin sydämenluontien sykkiessä rumpukalvoillani kirjaimet, sanat huojuivat seinien aaltoillessa —
Solipsismin hirviö
Mihail Bahtin on kuvaillut groteskia kuvaksi, jossa ylä- ja alapuoli, ylevä ja rivo, abstrakti ja maallinen keikahtavat ylösalaisin ja jossa kaikenlaiset rajat sekoittuvat. Tornit ja maanalaiset käytävät ovat groteskin ruumiin kategorioita. Haamulinnun konseptuaalisessa kuperkeikassa maanalainen käytävä muuttuu jättimäiseksi, alaspäin osoittavaksi torniksi tai piikiksi maan kyljessä, ja tästä rakennelmasta säteilee Alue X:n, salaisen voiman muuttaman ekosysteemin loputon tarve omaksua ja jäljitellä sinne eksyviä elollisia. Torni saa aikaan metamorfoosin, jossa X-alueelle saapuneet ja sen rajojen sisäpuolelle jäänyt ekosysteemi saatetaan osaksi muutosprosessia. Sen tavoitteet ovat pitkälti tuntemattomat. Torni vääristää ajattelua ja käynnistää muutoksen solutasolla. Muutosta voi hidastaa, mutta ei lopettaa. Tornin sisukset ovat vain yksi Alue X:n groteskeista hulluuden kuvista.
Missä syntisen kädestä tullut kuristava hedelmä on sinne tulen tuomaan kuolleiden siemenet jaettavaksi madoille… Mönkijän kirjoitus tuo mieleen jonkun lahkon hurahtaneen johtajan puheen, joka kirjoitettuna vaikuttaa harmittomalta hihhuloinnilta, mutta joka karismaattisen henkilön esittämänä hypnotisoi kuulijat. Haamulintu kuvailee päiväkirjassaan olentoa vaikutelmien tulitukseksi, joka yhdessä hetkessä näyttää limajäljen jättävältä etanamaiselta hirviöltä, toisessa taittavien lasitasojen ympäröimältä hahmolta, seuraavassa hetkessä holvikäytäviltä. Hirviön seinälle piirtämä kirjoitus tuntuu vihamieliseltä, koska se ei huomioi mitenkään lukijaa. Koska siinä ei ole pisteitä, raapustusta on hengästyttävää lukea äänettömästikin. Mönkijä on joskus ollut mies nimeltä Saul Evans, majakanvartija, joka oli Alue X:n ensimmäinen uhri. Evans löysi maasta oudon kukan, johon satutti kätensä, ja sen jälkeen hänessä alkoi muodonmuutos. Ennen majakanvartijan pestiään Evans oli saarnaaja, joka tuntemattomasta syystä jätti kaiken ja muutti rannikolle. Hänen muutoksensa on yksi lukuisista metamorfooseista, jossa ihminen muuttuu groteskiksi kuvaksi.
Michel Foucault’n mukaan groteski on järkeä uhmaava salakähmäinen muoto kuin unesta. Groteski syntyy ja kertoo yksinäisyydestä, puutteesta, katumuksesta – sellaisista asioista, joita ei haluta valveilla ollessa myöntää. Mönkijä raapustaa katkeamatonta kirjoitusta loputtomasti kiertyvässä maanalaisessa spiraalissa yksin, tehtäväänsä uppoutuneena, ja sen vaihtuvien muotojen keskeltä erottuvat murheen kirjomat kasvot. Mönkijän hullulla kirjoituksella on tietty sävy, ja sitä voi yrittää ymmärtää. Voi ajatella, että kuumeisessa julistuksessa saarnataan totuudesta, joka on selviämässä. Joskus vielä Johanneksen ilmestyksen saarnauksen mieleen tuova, metaforiseksi kieleksi koodattu viesti aukeaa! Myös ihmisiä voi ajatella tekstin kaltaisina. Bahtinin mukaan runoilijat ja oman elämänsä marttyyrit luottavat siihen, että nykyhetken tyranniaa seuraa aika, jolloin heidät tulkitaan oikein. Tällainen ajatus on armollinen ihmisten tekemiä virheitä kohtaan: minun ei tarvitse muuttaa mitään eikä katua, sillä vielä kohdalle sattuu ymmärtäjä.
Jeffrey Jerome Cohen kirjoittaa, että hirviöt, kuten H. R. Gigerin kuulu alien, kertovat ymmärryksen kriisistä. Kun hirviö ilmestyy, se rikkoo aina samana toistuvan spiraalin, jonka puitteissa hirviön kohdannut ihminen on siihen mennessä ymmärtänyt itsensä ja maailman. Siinä missä alien opettaa Ripleylle franchisen toisessa osassa, että aggressiivisesti lisääntyvä muukalaislaji ei sittenkään ole universumin pahis (vaan ahneet ihmiset, jotka ovat aina valmiita uhraamaan muita voittoa tavoitellessaan), myös Mönkijän kohtaaminen voidaan tulkita tapahtumaksi, joka aukaisee silmät. Mönkijää katsoessaan Haamulintu ymmärtää, ettei tiedä mitään luonnosta ja ekosysteemeistä, mutta Mönkijän kohtaaminen saa hänet ajattelemaan myös omaa elämäänsä. Ikään kuin Mönkijän maanalainen, hulluudella silattu tehtävä tekisi näkyväksi sen, mikä epäonnistui toisaalla maan päällä, Alue X:n tuolla puolen. Hellitty muisto laskuvesialtaasta ei kerrokaan enää siitä, kuka Haamulintu on luullut olevansa. Säälittävän eksentrinen oman tien kulkija, joka etsii samaistumisen arvoista elämää joutomailta ja kalliopainaumista, joihin laskuvesi on jättänyt mielikuvituksellisia mereneläviä, ja jota muut pitävät itsekkäänä, epäsosiaalisena hirviönä, katsoo itseään Mönkijässä. Mönkijä on Haamulintu, Haamulintu on Mönkijä. Groteski tekee selvää eroista.
Kaikkein groteskein Alue X:n olioista on kaislikoissa vaeltava ja valittava olento. Sekasikiö, jolla on jättimäisen sian ja etanan ruumis, jolla on sorkkien tilalla kolme sormea, ja jonkun retkikuntalaisen kasvot pienessä päässään. Silmät ovat kalvojen peitossa, otus on sokea. Keho on sammallaikkujen peitossa, ja se raahautuu eteenpäin vatsan kohdalla olevien valeraajojen avulla. Otus valittaa tuskaisesti, ja aistiessaan ihmisen läsnäolon se rynnistää kaislikossa eteenpäin tuntemattomat tarkoitusperät aivoissaan. Groteskin kuvissa juhlitaan elämää vanhan raunioilla, ja Alue X on sen rajojen sisäpuolelle uskaltautuneille säälimätön. Kun metamorfoosissa ihminen mutatoituu kaislikossa vaikertavan olion kaltaiseksi hirviöksi, ollaan kuitenkin lähellä elämän ja kuoleman tavanomaisen kiertokulun ihmettä pienen mutkan kautta. Vanhan kuolema tarkoittaa uuden alkua, vaikka ihmisen tunneäly ei sitä pystykään käsittämään. Maatuessaan ruumis muuttuu groteskiksi, mutta se on askel kohti uutta elämää, hajottajien elämää. Valittava olento saa Haamulinnun värisemään ja toisaalta myös tuntemaan syvää kiintymystä. Mutta kun hän lähestyy arvaamatonta petoa, mieli muuttuu:
—en voinut tehdä mitään, vaikka olin todistamassa sen loputonta, tuskallista vääntelehtimistä. En päättäisi sen kärsimyksiä, osittain siksi, että tietoni olivat puutteellisia. En voinut olla varma, mitä se edusti tai mitä se koki. Tuskalta näyttävän pinnan alle saattoi kätkeytyä hurmiota —
Tässä hirviö edustanee jonkinlaista solipsista kauhukuvaa. Solipsismissa on kyse siitä, että vain oma olemassaolo ja omat mielentilat oletetaan tiettäviksi ja todellisiksi, ja ruumiin sekä mielen yhteys mielletään satunnaiseksi. On olemassa mielentiloja, jossa puhtaan teoreettinen kiinnostus epistemologisista mahdollisuuksista toisten tajuntojen tavoittamisessa muuttuu pelottavaksi kokemukseksi. Tällaisia mielentiloja ovat esimerkiksi skitsofrenia ja sellainen depression muoto, jossa potilas oikeasti uskoo, ettei hänen mielensä ulkopuolella ole muuta – kaikki ilmenevä on oman tajunnan tuotosta, solipsista painajaista. Vaikka vaikertava olio näyttää ulkoisesti tarkasteltuna kärsivän, sen tuntemuksia ei Haamulinnun mielestä voi tietää, koska solipsistisesti ajateltuna kehon ja mielen yhteys on sattumanvarainen. Solipsistinen umpioihminen ei tiedä, miten tietoa omista kokemuksista ja tunteista voisi soveltaa hänen egosentrisen maailmansa ulkopuolella muihin olentoihin. He ovat vieraita.
Haamulinnulle hirviön vaikerrus ja tuskasta kertova liikehdintä jää salaisuudeksi, jonka tulkitsemiseen, saati sitten kärsimyksen päättävään armonlaukaukseen, hänellä ei ole oikeutta eikä halua. Koska hirviöteoriassa hirviö on ulossuljettu abjekti, itsetuntemuksen kannalta merkittävää tietoa hallussaan pitävä olento, voi kysyä, mitä vaikertava olio kertoo Haamulinnusta, hänen suhteestaan maailmaan. Haamulinnun paikkaa hänen yhteisössään kuvastaa hyvin laskuvesialtaalla tapahtuva episodi, jossa hän kokee yhteyttä ympäristön kanssa ja voimakasta halua levittäytyä siihen. Hän ymmärtää paikkansa maailmankaikkeudessa ja tarvitsee erikoista selkärangattomien ekosysteemin tarkkailupaikkaa voidakseen kokea olevansa vapaa. Runolliset ajatukset vievät häntä kuitenkin jatkuvasti etäälle tehtävästä, joka hänelle on annettu. Haamulinnulle on myönnetty apuraha laskuvesialtaiden elämän tarkkailuun, tieteelliseen tutkimukseen ja raportointiin. Ne eivät koskaan käy toteen. Hän epäonnistuu, koska ei kykene objektivoimaan kokemaansa ja ottamaan siihen etäisyyttä. Haamulintu tajuaa altaiden äärellä jotain suuremmasta tehtävästä, joka voi olla hänen kohtalonsa, mutta jota hän ei vielä siinä vaiheessa osaa jäsentää. Tiedeyhteisölle altaan äärellä tapahtunut päänsisäinen tunnelmointi on käyttökelvotonta tajunnanvirtaa. Myöskään vaikertava olio ei onnistu viestimään, se jää mykäksi tuskan kuvaksi. Vaikertavassa oliossa Haamulintu kenties aavistaa oman epäonnistumisensa, egoistisen solipsisminsa.
Haamulintu ja henkinen sulkeuma
Groteskin ruumis on aina jonkinlainen sekasikiö, jonka käsittämättömään olemukseen kytkeytyy ajatus rajattomuudesta, elämän jatkuvuudesta. Tornin ympärillä hengittävä lihakäytävä kertoo halusta sulauttaa kaikki itseensä. Mönkijäolento, jota sattuu katsoa, vaivuttaa katsojansa tajuttomaksi ja herättää jälleen tajuihinsa. Tähän tietoisuuden ja tiedottomuuden tilojen rytmikkääseen liikkeeseen sisältyy antautumisen tai viettelevän hypnoosin vaara, jota vastaan täytyy taistella. Groteskin ruumiin vastakohta on yksilöllinen, sulkeutunut ja läpäisemätön ruumis, joka ei kykene taikka halua sulautua ympäristöönsä.
Mönkijän kirjoituksesta leviää itiöitä, joita Haamulintu saa henkeensä. Sen seurauksena myös hänessä käynnistyy muodonmuutos ja kaksoisolennoksi jakautuminen, jota hän itse nimittää kirkkauden etenemiseksi. Satuttamalla itseään, kuten hukuttautumalla, Haamulintu taistelee muutosta vastaan, mutta antaa lopulta periksi. Silloin hänestä syntyy groteskien groteski, valtava olento, joka lähtee tähtien väliselle matkalle. Vandermeer kirjoittaa, että Mönkijän salakirjoitus tarkoittaakin koordinaatteja, joita Haamulintu-olento käyttää lähtiessään valovuosien päähän.
Eteläraja-trilogiassa ihmisten välistä kommunikaatiota luonnehtivat pidättyneisyys, epäluulo, inho ja outo riippuvaisuus, joka pysyy arvoituksena tarinan aukkojen ansiosta. Kun Haamulinnun aviomies katoaa Alue X:n syövereihin 11. tutkimusretkellä, vaimo kirjoittaa päiväkirjaansa myöhemmin, ettei itse hakenut 12. retkikunnan jäseneksi selvittääkseen, minne mies katosi. Lukija saa vaikutelman avioparista, joka jakaa keskenään kodin, mutta jotka elää erillistä elämää.
– Rakastatko minua, haamulintu? hän kuiskasi kerran pimeässä ennen kuin lähti retkikuntakoulutukseen, vaikka juuri hän oli haamu.
– Tarvitsetko minua, haamulintu? Rakastin häntä, mutta en tarvinnut, niin minun mielestäni pitikin olla.— Niin asiat olivat täällä. Ei ollut perusteita, jotka olisivat olleet niin mahtavia että ne olisivat voittaneet halun olla harmoniassa vuorovetten, vuodenaikojen vaihtelun ja kaiken ympärilläni olevan alla sykkivän rytmin kanssa.
Kun pari lähtee istumaan iltaa kaveripiirissä, kaikki kaverit ovat miehen. Nainen muistuttaa kissaa siinä, että hän leimautuu paikkoihin pikemminkin kuin ihmisiin. Vandermeer kirjoittaa pittoreskista laskuvesialtaasta, jonka selkärangattomien elämää Haamulintu tutkailee kiinnostuneemmin kuin yhdenkään ihmisen sielunliikkeitä. Tarinan aukot jättävät mielikuvitukselle tilaa pohtia, johtuuko naisen kylmäkiskoisuus esimerkiksi aiemman suhteen jättämistä haavoista.
— hiippailin vilkaisemaan vuorovesiallasta, ymmärsin siellä elävien olentojen olemuksen. — merietanalajeja ja merivuokkoja sekä sitkeä pieni kalmari, jolle annoin — nimeksi Pyhä pugilisti, johtuen siitä miten sen vaippa varoitussignaalissa välähteli valkoisena kuin paavin hattu. Menetin helposti ajantajun tarkkaillessani vuorovesialtaiden kätkettyä elämää — sain uppoutua nykyhetkeen niin että unohdin itseni — paikat vaikuttivat minuun ja minun oli helppo sulautua osaksi niitä –
Haamulintu valitaan 12. retkikuntaan, koska hän on psykologisessa testitilanteessa läpitunkematon, murjottava arvoitus. Retkikunnan kokoajat uskovat, että Alue X ei kykene muuttamaan sellaista henkilöä, joka uppiniskaisesti vartioi omia rajojaan jopa kaikkein lähimmän ihmisen seurassa. Rakkaudessahan on kyse sulautumisesta. Lukija pohtii, miksi Haamulinnun kaltainen ihminen, joka ei kaipaa, eikä tarvitse, on ylipäätään koskaan mennyt naimisiin. Kun kadonneen aviomiehen klooni tulee kotiin, Haamulinnulla ei mene kauaa voidakseen hylätä miehen muisto lopullisesti. Nopea hylkäys saa ajattelemaan, että side ei alun perinkään ollut kummoinen.
Mihail Bahtin ei ollut kiinnostunut romaanien henkilöhahmojen luonteista eikä psykologisista tyypeistä, vaan ideoista. Kun romaanihenkilöt asetetaan erilaisiin tilanteisiin ja dialogiin muiden kanssa, heidän ruumiillistamansa idea avautuu tulkittavaksi. Idea on tapa, jolla romaanihenkilö pääsee selville maailmasta. Haamulinnun idea on totuus, ei rakkaus toiseen ihmiseen. Vuorovesiallas ja Alue X ovat paikkoja, joissa Haamulintu kokee yhteyttä kaikkeuden kanssa, ei silloin, kun hän on miehensä sylissä.
Muisto yhteen sulautumisesta, koetusta ykseydestä ja rauhasta on ehkä se, mitä Haamulintu tavoittelee jatkaessaan tutkimusretkeä sen jälkeen, kun Alue X on tehnyt selvää hänen tovereistaan. Haamulintu etsii Alue X:n totuutta ja omaa totuuttaan sinnikkäästi. Ihmiset tavoittelevat intohimoisesti jotakin, koska alitajuisesti toivovat tiedon mukana koittavan täydellistymisen.
Kuin varkain huomasin yhdessä isoimmista altaista kimmeltävän, häilyvän valonpilkahduksen ja hätkähdin. Halusinko tosiaan merkin? Halusinko tosiaan löytää jotain vai luulinko vain? No, päätin että halusin, sillä kävelin sitä kohti. — Vapaa tahtoni oli murrettu, jos ei muuten niin kiihkeällä halulla oppia tuntemaan tuntematon.
Solipsismista kommunikaatioon
Michel Foucault yhdistää tiedonjanon ja hulluuden. Groteskit muodot kiehtovat, ottavat vangikseen ja paljastavat totuuden. Hulluus viettelee, koska se tarjoaa tien salaiseen tietoon, jota maanalaisen tornin seinillä hehkuva kirjoitus symboloi. Tie helvettiin ja kaiken tiedostamiseen on silattu uteliaisuudella. Järkevä ihminen saa nähdä kätketystä tiedosta vain fragmentteja. Niinpä kun 12. retkikunnan jäsenet vievät mutatoituneista olennoista otetut näytteet petrilasilla suurennuslasin alle, solut näyttävätkin normaaleilta. Alue X ei paljasta salaisuuksiaan sellaiselle, joka ei ole valmis ensimmäisen asteen kontaktiin. Mönkijä tuhoaa retkikuntalaisen, joka yrittää ottaa siitä näytteen, mutta muuttaa muotoaan, kun Haamulinnun klooni koskettaa sitä ja poimii vaihtuvien hahmojen seasta jotakin kuin hedelmän.
Mönkijän kirjoitusta voi tulkita bahtinilaisittain. Bahtinin mukaan olemme inhimillisiä vain siinä tapauksessa, että vastaamme olemassaolon meille kohdistamiin viesteihin. Olemme myös vastuussa siitä, että vastaamme toisille. Jokainen ihminen on olemassa tietyssä paikassa, ainutlaatuisessa sijainnissa, johon suuntautuen häntä puhutellaan ja josta ponnistaen hän vastaa. Puhuttelut voivat olla fysiologisia ärsykkeitä, luonnollista puhetta, sosiaalisia koodeja. Olemassaoloni on dialogia niiden tapahtumien kanssa, jotka osoitetaan minulle siinä paikassa, missä olen, ekspressiivinen vastaukseni noihin tapahtumiin.
Bahtin kirjoittaa, että koska meillä on tietty paikka maailmassa, vastaamme puhutteluihin tunnistettavasti, tiettyä kaavaa noudattaen. Dialogi olemassaolon kanssa alkaa muistuttaa tekstiä, eräänlaista kirjaa. Tuo teksti on meidän elämämme. Ja edelleen: siellä, missä on kysymistä ja vastaamista, kommunikaatiota, ei ole toisistaan eristäytyneitä subjekteja. Mönkijän käsittämätön kirjoitus on outoa niille, joiden ei ole tarkoitus vastata siihen. Sitä ei ole osoitettu tapahtumana heidän olemassaololleen. Sen sijaan metamorfoosin läpikäynyt Haamulintu ymmärtää tekstin tähtiin osoittaviksi koordinaateiksi, hänelle kirjoitus on kommunikaatiota. On paradoksaalista, että samalla kun Haamulintu vastaa olemassaolon huutoon, eli muuttuu bahtinilaisesti ymmärrettynä inhimilliseksi, hän mutatoituu olennoksi, jonka
[j]ättimäinen massa puski mäkeä alas metsän läpi — Se äänteli kuin tuuli ja meri olisivat iskeytyneet vastakkain — vuorimainen massa kurotti ikkunaa kohti — litteä ja lavea pää kohosi yläruumiista. Kaukana idässä ja majakkaa korkeammalla kaartui suun jättimäinen kaari, ja kyljissä kohoili tummia harjanteita kuin valaalla. — Sillä oli lukuisia hehkuvia silmiä, jotka olivat kuin mykeröitä tai merivuokkoja, ja ne avautuivat — yötaivaalta irronneeksi eläväksi tähtikuvioksi. —
Kun Haamulintu muuttuu merihirviöksi, hänen ihonsa muuttuu kommunikatiiviseksi pinnaksi. Sitä koskettamalla lähelle uskaltautuvat saavat yhteyden organismiin, joka viestii “silkkaa kauneutta, sulavien muotojen hivelevyyttä, hienovireisyyttä”.
Bahtinin ajattelussa korostuu se, että olemassaolo on jatkuvaa tapahtumista, jossa puhuttelu ja vastaus vuorottelevat. Toisenlainen näkemys olemassaolosta on mahdollinen. On helppoa ajatella elämäntilanteita, joissa ikään kuin vastaus on valmiina, ja ihminen odottaa, että häntä viimein puhuteltaisiin ainutlaatuisena eksistoivana olentona. Romaanin kuluessa Haamulintu asettuu erilaisiin dialogisiin suhteisiin aviopuolisonsa, retkikuntansa ja tiedeyhteisönsä kanssa, ja kaikkia näitä hänen ainutlaatuiselle olemassaololleen osoitettuja tapahtumia seuraa does not compute. Erityisesti avioliitossa on romantisoidusti kyse siitä, että osapuolet näkevät toisensa ainutlaatuisen hivelevässä valossa, puhuttelevat toisiaan juuri sinuna ja minuna. Heteroseksuaalisen avioliitto-onnen ja tieteellisen prestiisin tavoittelun sijaan Alue X:stä muodostuu Haamulinnulle tapahtuma, joka tekee selvää hänen toisaalta traagisesta, toisaalta epäsympaattisen eristäytyneestä subjektistaan, kun hän lähtee elämän jälleenrakennustyöhön kaukaiselle planeetalle.
Alue X ei trilogian lopussa levittäydy ympäristöönsä sotaisana ahmatti-Lebensraumina, jossa vanha maailma kärsii tappion, vaan mysteerinä, jonka kanssa lopulta voidaan elää rinnakkain ja sisäkkäin. Mitä jos (vanhaa) maailmaa ei enää ole, kysyy Haamulinnun klooni, ja on aivan tavallinen kesäpäivä. Trilogia loppuu kuvaan, jossa Haamulinnun klooni heittelee kiviä eteensä saadakseen selville, missä kohtaa leviävän Alue X:n ja vanhan maailman raja kulkee. Sitä ei ehkä enää voi erottaa, koska viimeinenkin raja on kadonnut.
Kuoleman, uudistumisen ja hedelmällisyyden teemat yhdistyvät Eteläraja-sarjan groteskeissa ruumiissa. Groteski ruumis on käsittämätön ja ruma, se säteilee rajoja hävittävää voimaa voimallisesti. Toisaalla on Pohjois-Amerikan demografiaa peilaavaa, avioliittorituaalilla kunnialliseksi muunnettua etnistä sulautumista. [Haamulinnulla] oli tummat, paksut kulmakarvat, vihreät silmät, siro hieman vino nenä (se oli murttunut naisen pudottua kalliolta) ja korkeat poskipäät, jotka kielivät aasialaisesta verenperinnöstä toisen vanhemman puolelta. Naisen rohtuneet huulet olivat yllättävän täyteläiset niin mutruisessa suussa.
Eteläraja-trilogiassa on karnevalistista yhteensulautumista, joka palvelee uuden elämän syntymää kaukana tähdissä ja myös Maassa. Alue X syleilee tulijoita hautaavalla syleilyllä, jossa vanha ruumis tuhoutuu uuden tieltä. Etanamaisen Mönkijän kuvia syöksevällä ruumiilla ei ole julkisivua, se on pikemminkin toimintaa ja voimaa uhkuva rajaton, muuntuva kokonaisuus. Mönkijän kirjoituksessa kuolleiden siemenet tuovat armon, mikä on viittaus groteskin kuvastoon, jossa uusi versoo kuolleen verestä. Bahtin kirjoittaa, että hedelmällisyys ja kuolema on teemana jo Kainin ja Abelin kertomuksessa, jossa Kainin kuolema palautti maan hedelmällisyyden. Mönkijän sanat ovat jännittyneet futuuriin: ilmestys on tulossa, kohta Haamulintu go home.
Eteläraja-trilogiassa Haamulintu on hahmo, jonka solipsismin avulla Vandermeer tarkastelee sitä, mikä voidaan laskea inhimilliseksi. Haamulintu toipuu aviopuolisonsa kuolemasta terminaattorin palautumiskyvyllä eikä hän jää suremaan retkikuntansa jäseniä, jotka alue X nielaisee. Haamulintu rikkoo sosiaalista normia, sillä hänen avioliitossaan aviomies on se, joka tekee paljon emotionaalista työtä houkutellen puolisoaan dialogiin, jossa puhutaan tunteista. Hirviömäiseksi Haamulinnun tekee se, että edellä mainitut tapahtumat eivät kosketa hänen olemassaoloaan: hän ei ymmärrä, että niihin kuuluu vastata. Itkemällä, masentumalla, pelkäämällä, kirjoittamalla vaikkapa kirjeen, jos puhuminen on vaikeaa.
Samalla on selvää, että Alue X on alusta saakka Haamulinnulle erityisen puhuttelun paikka. Groteskit hirviöt, ruovikon valittava sekasikiö ja olomuotoaan alati vaihtava Mönkijä ovat Haamulinnun solipsismin haamuja, eristäytymisen symboleja. Romanttisen traagisina groteskin kuvina ne kertovat myös sellaisesta mahdollisuudesta, että jotkut joutuvat odottamaan ikuisuuden tapahtumaa, joka osoitetaan nimenomaan heidän olemassaololleen. Tapahtumaa, johon he saavat vastata ja toteuttaa sitä, mihin heidän paikkansa olemassaolon kudelmassa heidät valmistaa. Vaikertava olio jää kärsimään yksin. Hirviö voi olla kuka tahansa, joka ei kykene kommunikoimaan ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, vaan elää sisäisen Mönkijä-monologinsa ja tajunnanvirtansa aalloilla sosiaalisesti kastroituna.
Kirsi Uusitalo