Sini Mononen 15.1.2013
Jani Ruscica – Conversation in Pieces Pt. 1
Galerie Anhavassa 3.2.2013 asti
Jani Ruscica: 10 Minute Display of Unparallelled Grandeur, 20133D-elokuvaa on moitittu siitä, että se määrää liiaksi, mihin kohtaan valkokankaalla katsojan tulee keskittyä. 3D:tä uudessa näyttelyssään käsittelevä Jani Ruscica häivyttää teoksistaan tavanomaisimman katseen kohteen ja tuo etualalle useimmiten taustalle jääviä elementtejä.
Jani Ruscica (s. 1978) on tullut tutuksi paikkaa ja tilan muistia käsittelevistä teoksistaan. Galerie Anhavassa esillä oleva näyttely katsoo tuttuja teemoja osin uusin eväin. Monista taiteenlajeista vaikutteita hakeva Ruscica käyttää jälleen hyödykseen musiikin, sanan ja kuvan voimaa.
Erityinen rooli on kuitenkin nyt päivän polttavalla 3D:llä.
3D on Anhavassa esillä olevissa teoksissa näyttävimmin läsnä videossa 10 Minute Display of Unparalleled Grandeur (2013) sekä animaatiossa Foghorn (2013).
10 Minute Display of Unparalleled Grandeur on elokuvamainen muotokuva ehkä 1800-luvun lopulla elävästä naisesta, joka katselee maisemakuvia stereoskoopilla: punaista ja vihreää häivähtävät mustavalkoiset, tärähtäneet, luonnosmaiset kuvat lumoavat videon henkilöhahmon. Stereoskoopin kiikareiden kautta hän pääsee ihastelemaan toisia maailmoja samaan tapaan, kuin moni aikalaisistamme on lapsuudessaan tehnyt punaisilla View-Master -laitteilla.
Videon ääniraidalla päällä kuullaan naisen monologi. Hän puhuu keväästä. Siinä heräävät henkiin luonnon lukemattomat värit. Väriloisto vahvistuu videolla esiintyvän muusikkoryhmän improvisaatiossa: erilaiset puhaltimet, jousisoittimet ja vokaaliosuudet pulppuavat kirjavana ääniaaltona. Ruscica sijoittaa sävelten ja sanojen tasot eri aikoihin. Näin ajallinen horisontti laajenee 1800-luvun lumouksesta nykyhetkeen.
10 Minute Displayn rinnalla metallisiin rakennustelineisiin kiinnitetty 3D-animaatio Foghorn on hyvin staattinen. Eloton animaatio on kuin kommentti tietokoneanimaation hengettömyydestä. Foghorniakin vähäeleisempiä ovat neljä C-printtiä alumiinille, joissa Rushmoren vuoren pintakuvio esitetään tunkkaisena tulosteena eri vuorokaudenaikoina. Yhdysvaltain presidenttien kasvoja kantava vuorenseinämä, muuntuu näin teknologiaa huohottavaksi tekstuuriksi.
Foghorn on hyvä esimerkki siitä, kuinka Ruscica sommittelee teoksissaan sisäisiä konsepteja vastakkain. Eksyneen suunnannäyttäjä, sumutorvi, seisoo selväpiirteisenä ja tylsänäkin elottoman meren rannalla. Vastakohtaparit nousevat esiin halki näyttelyn: tekniikka ja henki, tila ja aika, nykyhetki ja historia, musiikki ja visuaalisuus, pysähtyminen ja liike.
Jani Ruscica ja Sini Pelkki: Screen Test for a Living Sculpture, 2012
Vähäeleinen konseptuaalinen viittaus puhaltaa eloa myös neljään skannattuun sanakollaasiin. Sanakollaaseja nähtiin myös Jani Ruscican yksityisnäyttelyssä galleria Forum Boxissa pari vuotta sitten. Tuolloin Ruscica maalasi mielensisäisiä kuvia Lontoosta käyttämällä kirjallisia kuvauksia kaupungista. Materiaalia tarjosivat matkakirjallisuus ja blogit. Tällä kertaa sanakollaasit ovat poimintoja populaarimusiikista. Tutut sananparret saavat typografialla leikittelevät kollaasit soimaan.
Ruscican teoksia täytyy lähestyä ajatuksella. Ne avautuvat toisinaan hitaasti. Näyttelyn otsikko vihjaa taiteenlajien välisestä keskustelusta: Musiikki sanoo jotain, minkä kuva ilmaisee toisin omalla kielellään. Mittakaavat muuttuvat yllättävissä käänteissä. Valtavat vuoret kutistuvat tulosteisiin ja stereoskoopin pieni ikkuna avautuu sävelten ja sanojen kautta kolmeen, neljään, viiteenkin ulottuvuuteen.
Joskus taiteenlajien välinen leikki puhuu kevyemmin.
Projektihuoneessa pääsee todistamaan elävän patsaan koekuvauksia. Sini Pelkin kanssa yhteistyössä toteutettu monikanavainstallaatio on kuin harjoituskuva Peter Greenawayn elokuviin.
Näyttely saa lisäpuhtia, jos galleriassa jaksaa viivähtää hetken. Foghornin sumutorvi kumahtaa äkkiä. Eloton elää sittenkin.