1.9.2011 Saara Hacklin
Mimosa Pale & Jukka Rusanen: ACTIVE STILL LIFES, Kluuvin galleria 27.8.-4.9.2011
Kluuvin gallerian isompi sali on vuorattu muovilla. Vaikutelma on kuin astuisi rakennustyömaalle, leikkikentälle tai koelaboratorioon. Näyttelyn muutamat perinteiset maalaukset on ripustettu väliaikaisille seinäkkeille. Peremmällä salissa leijuu valkoinen maalauskangas. Epämääräisesti telttakangasta, jättimäistä hametta tai nyljettyä maalausta muistuttavan mustalla maalilla roiskitun pyöreän kankaan keskellä olevasta aukosta pilkistää pala sammalmätästä. Kun kierrän kurkistamaan, löydän sammalvuoteen, laverin, joka on päällystetty erilaisilla sammalilla.
Jostain kuuluu musiikkia: aivan näyttelytilan perimmäisestä nurkasta, välinevarastoa muistuttavasta tilasta löydän lattian tasoon heijastetun videon. Kuva seuraa oksankarahkan takaa avautuvaa yöllistä kävelyä metsässä. Taskulampun valokeila löytää metsästä muovikäärön, josta pilkistää käsi. Metsään hylätty ”ruumis” ei ole kuollut, vaan käärö liikehtii: Laura Palmer elää sittenkin? Makaaberi kuva muuttaa suomalaisille tutun metsän kauhuelokuvan näyttämöksi.
Mimosa Pale & Jukka Rusanen: ACTIVE STILL LIFESKahden taiteilijan, Mimosa Palen (s. 1980) ja Jukka Rusasen (s. 1980), yhteisnäyttely on esillä Kluuvissa poikkeuksellisen lyhyen aikaa, vain noin viikon. Tuona aikana näyttely muuttuu ja tilassa järjestetään myös performansseja – epäilemättä välinevaraston tavaroille, tekopululle ja hatulle, tulee vielä käyttöä. Kluuvin kotisivuilla kuvaillaan: ”[näyttely] koostuu muuntuvista installaatioista ja performansseista, joiden parissa taiteilijat työskentelevät koko näyttelyn ajan niin, että yleisö voi kokea taiteen tekemisen prosessin paikanpäällä. Rusanen ja Pale kutsuvat vierailevia taiteilijoita esiintymään vuorovaikutteiseen, eri medioita ja taiteilijoita yhdistävään näyttelyyn.” Oma vierailuni sijoittui valitettavasti päiväsaikaan, enkä siis nähnyt joka päivä klo 18 tapahtuvaa performanssia. Eräässä mielessä voisikin ajatella, että en ole nähnyt kokonaisuutta kunnolla.
Palen ja Rusasen ryöppyävä näyttely tuo mieleen hiljattain Sculptorissa nähdyn Kaarina Hakan maalauksen ja veistoksen rajoilla leikkivän Installaation sekä vuosi sitten Kluuvin galleriassa näkemäni Ilona Valkosen Kuvapatologian laitos – avauksia maalaukseen -näyttelyn, joka ikään kuin tutki maalausten ”rakennuspalikoita” tai dekonstruoi ne. Palen ja Rusasen kokonaisuus on kuitenkin myös elävä prosessi. Näyttelyn tunnelmassa on jotain hyvin ällöttävää – kuihtuvat kukat ja epämääräiset värimöykyt toimivat eräänlaisina abjekteina.
Rakennetut seinäkkeet ja roikkuvat kankaat – telttamuodon lisäksi myös ruskeaksi maalattu roikkuva taustakangas – synnyttävät assosiaation näyttämöllisyyteen sekä esittämiseen. Huomaan ajattelevani Honoré de Balzacin ”Tuntematon mestariteos” novellin vanhaa Frenhoferia: kun taiteilija vihdoin paljastaa piilottelemansa mestariteoksen kollegoilleen, katsojat erottivat värien sekasotkusta vain kankaan kulmasta esiin pilkistävän jalan… Yhtäältä kankaat assosioituvat teatterin esirippuun tai toisaalta vaikkapa valokuvaajien käyttämiin taustakankaisiin: tässä olisi nyt tarkoitus esittää jotain parhain päin, katsokaa! Jalustalle nostettu värimöykky näyttäytyy jonkinlaisena antiteesinä. Toisaalta värimassojen lisäksi jalustalle sähköllä toimivaa dreijaa muistuttavan pyörivän tason päälle on asetettu maljassaan kuihtuva kukkakimppu. Aivan kuin todistaisimme taikatemppua, jossa kukat ovat siirtyneet mallin paikalta taiteilijan kädenjäljeksi?
Gallerian pienemmässä tilassa on korkea pöytä, joka on täynnä kukkia, osa kuihtuneempia kuin toiset, sekä ruoantähteitä, kuten puristettu sitruuna ja simpukankuoria – kaikki asetelmaperinteestä, esimerkiksi Pieter Claeszin (1597–1660) maalauksista tuttuja. Pöydällä on myös maaliin upotettuja oksan palasia ja sen reunaan on kiinnitetty lihamyllyjä.
Näyttelyn nimi on eräänlainen paradoksi: Active still lifes yhdistää näyttelyn asetelmaperinteeseen, vähäpätöisten aiheiden, hiljaiselon kuvauksiin ja toisaalta aktiivisuuteen ja toimintaan. Asetelman maalaustyyppi assosioituu arkisen ja vähäpätöisten asioiden kuvaukseen. Siihen liittyy myös hyvin aistillinen ulottuvuus ja monissa asetelmissa herkutellaan yltäkylläisyydellä. Toisaalta runsaana ryöppyäviä maalauksia on pidetty myös muistutuksena kuolevaisuudesta. Vaikka katsojan aisteja haluttiin hivellä, luoda illuusio, että kätensä ojentamalla hän voisi tarttua maalauksessa pilkistävään veitseen, katsojaa myös muistutettiin: katso, oluen vaahto katoaa hetkessä, niin myös tämä maallinen runsaus on katoavaista. Asetelmamaalaus on myös liitetty itsestään tietoisen kuvan syntyyn: teoksissa leikitellään todellisuuden ja kuvan suhteilla.(1) Palen ja Rusasen asetelmapöytää reunustavat lihamyllyt herättävät assosiaation, ei ainoastaan kiertokulkuun ja kaiken tuhoamiseen, vaan taiteilijan työhön. Ehkä mylly on jonkinlainen historiallinen metafora maalarin työstä, jossa puristetaan todellinen kukka ja rypäle oman maalausmyllyn läpi kankaalle?
Erään tulkinnan mukaan asetelmamaalauksista puuttuu peripeteia. Termi juontaa juurensa draaman käännekohdasta, tässä se viittaa maalauksen kykyyn tiivistää yhteen kuvaan jähmetetty hetki. Kyse on maalauksen kyvystä luoda jännite ja vaikutelma tarinasta. Asetelmamaalauksesta voi ajatella puuttuvan peripeteian, sillä siinä aika ei tunnu kuluvan lainkaan. Palen ja Rusasen yltäkylläinen pöytä on tietysti suora viittaus asetelmaperinteeseen, mutta päinvastoin kuin maalauksen on ajateltu tekevän, se näyttää ajan kulun: katsoja on tullut juhliin aivan liian myöhään. Pöytää voisi myös ajatella eräänlaisena hidastettuna näyttelyversiona Sam Taylor-Woodin Asetelmasta (2001), videoteoksesta, jossa hedelmälautanen mätänee pikavauhtia katsojan silmien edessä.
On kiinnostavaa ajatella performanssia suhteessa asetelmaan – tässä kohtaa mieleen tulee Eeva-Mari Haikala, jonka performansseissa ja videoperformansseissa usein viitataan maalaukseen ja erityisesti asetelmaperinteeseen. Jos asetelman aika on liikkumatonta, still, eikö performanssin aika ole tuolloin sen vastakohta? Performanssi kun mielletään ainutkertaiseksi ja katoavaksi, nimenomaan aikaan ja paikkaan sidoksissa olevaksi. Asetelmat ovat anonyymeja, ihminen loistaa poissaolollaan; performanssi puolestaan edellyttää läsnäoloa. Toisaalta myös yhdistäviä tekijöitä löytyy. Ehkä asetelman ja performanssin suhde aikaan ei olekaan niin erilainen, molemmat muistuttavat hetkellisyydestä. Ja siinä missä asetelmaperinteessä puhuteltiin katsojan aisteja, houkuteltiin sukeltamaan teoksen maailman, performanssia leimaa voimakas läsnäolon ja osallistumisen tuntu. Hiljaiselo muuttuu äänekkääksi. Se lähenee läsnäoloa, pysähtynyt katoavaista.
Viitteitä
(1) Lisää asetelmasta, ks. Riikka Stewen & Susanna Santala (toim.): Esineiden maailma. Suomen Taideyhdistys, 2003.
Mimosa Pale ja Jukka Rusanen Kluuvissa
Martta Heikkilä Kaarina Hakasta
Ilona Valkonen Kluuvissa
Mimosa Palen kotisivut