Tämä on arvio Suomen Kansallisteatterin, Zodiakin ja W A U H A U S -ryhmän yhteistuotannosta Sapiens, jonka ensi-ilta oli Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 11.9. Esityksen dramatisoi Yuval Noah Hararin kirjan pohjalta Minna Leino ja sen ohjasi esitystaideryhmä W A U H A U S.
Monesti tarinoiden sisältöä kiinnostavampaa on niiden käyttötarkoitus. Tarinoita tulen käyttöönotosta sekä maanviljelyn ja tieteen vallankumouksista on käytetty osoituksina ihmislajin ylivertaisuudesta. Vuonna 2016 suomeksi julkaistu tietokirja Sapiens ei kyseenalaista näitä tarinoita, mutta se lähestyy niitä raikkaalla, vähemmän ihmiskeskeisellä tavalla. Kirjassa esimerkiksi esitellään ajatus, että maanviljely saattoi olla iso erhe ihmiselle, mutta suuri läpimurto vehnälle, joka sen seurauksena levisi kaikkialle.
Hararin mukaan ihmisen erottaa muista eläimistä sen kyky kuvitella asioita, joita ei ole olemassa. Kansallisteatterin Sapiensissa teatteri vertautuu heti alussa muinaisiin leirinuotioihin, joiden äärellä ihmiset ovat kokoontuneet harjoittamaan mielikuvittelua. Suomen päänäyttämö edustaa tässä analogiassa eräänlaista koko kansan leiritulta, sen vaikutusvaltaisinta instituutiota. Tarinan kertoja puolestaan – esityksen ohjauksesta vastaava W A U H A U S -ryhmä – on maineikas nykyteatteritoimija, joka saa nyt käyttöönsä koko pompöösin päänäyttämön huimat resurssit. Sapiensin ympärille muodostui jo ennen ensi-iltaa jonkinlainen supertuotannon aura, eikä vähiten Hararin bestsellerin takia. Kaikki tähdet tuntuvat olleen linjassa.
Kansallisteatterin Sapiensissa nähdään joukko eri kokoisia kohtauksia ja asetelmia ihmislajin kehityksen eri vaiheista. Tarinassa ei kuulla dialogia, ainoastaan Avarasta luonnosta tutun Jarmo Heikkisen säyseää selostusta. Välillä toiminta seisahtuu ja yksi esiintyjistä ottaa selostajan paikan. Heikkisen ääni siirtyy selostavan hahmon suuhun. Estetiikka on aiemmista W A U H A U S -ryhmän teoksista tuttua: esiintyjien kasvoilla on naamiot ja ääni tulee nauhalta.
Dramaturgi Minna Leino onnistuu löytämään Hararin paksusta kirjasta punaisen langan. Se käsittelee nimenomaan ihmislajin, ei esimerkiksi kulttuurin kehitystä. Esitys toki sivuaa monia ihmislajin kehityksen kannalta oleellisimpia kulttuurisia mullistuksia, kuten kirjoitustaidon ja imperiumien syntyä. Kuitenkaan selkeää kokonaiskuvaa maailmanhistorian vaiheista ja valtakunnista ei anneta. Loppupuolella esitys seisahtuu perkaamaan nykyistä finanssikapitalismia perusteellisin ja mainioin esimerkein, mutta senkin ytimessä on kaiken aikaa ihmiselle lajityypillinen usko omaan kuvitteelliseen järjestelmäänsä. Kaikki tämä tapahtuu dokumentaariseen tapaan toteavasti, ikään kuin etäisyyden päästä.
Etäisyys määrittelee myös aiempia W A U H A U S -ryhmän teatteriteoksia. Se on käyttänyt vastaavaa, naamioitujen näyttelijöiden ja pedantin äänisuunnittelun estetiikkaa teoksissaan WunderKinder (2016) ja Den Andra Naturen (2018). WunderKinder käsitteli nykyaikaisen työelämän epäinhimillisyyttä ja Den Andra Naturen ihmisen suhdetta muihin eläimiin. Kumpikin teos perustui paitsi harkitulle kokonaisestetiikalle, myös vahvalle tekstille. Molemmissa esityksissä naamioidut kasvot siirsivät huomion pois yksilöistä kohti laajempaa perspektiiviä. Pääosaan nousivat ihmisen toimintaa eri tavoin kehystävät sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet.
Sapiensissa dialogin puuttuminen lisää entisestään tunnetta yksilöimättömyydestä. Ihmiset ovat kuin sattumanvarisia eläimiä puuhaamassa omiaan television luontodokumentissa. Paradoksaalisesti kasvottomuus tuottaa voimakkaampaa myötätuntoa hahmoja kohtaan. Sapiensissa vanhainkotiin pehmolelun kanssa suljettava vanhus ei ole ketään ja samalla se on kaikki maailman vanhukset. Noin muuten W A U H A U S:in teoksia leimaava laboratiivinen etäisyys käsittelemiinsä asioihin on Sapiensissa vähemmän kylmäkiskoista ja tummanpuhuvaa kuin aiemmissa teoksissa. Se on pehmeämpää ja samalla vähän vähemmän luihin ja ytimiin menevää. Tämä johtuu varmasti osittain siitä, ettei Hararin tekstiä ole alun perin kirjoitettu näyttämölle, vaan se rullaa ikään kuin omana tasonaan tapahtumien yläpuolella.
Voiko Sapiensin maailmanselitykseen luottaa? Sehän toteaa olevansa vain yksi tarina monien joukossa. Se on jo paljon, sillä populaaritieteen ongelma usein on, että se hämärtää asioiden monimutkaisuuden ja esittää vain niin sanottuja helppoja totuuksia. Oman tarinallisuuden myöntäminen on kuitenkin vähän sama kuin lomakkeen alareunaan kirjatut sopimusehdot: ne jätetään lopulta huomiotta. Ihmisillä on tapana uskoa tarinoita silloinkin, kun heille sanotaan, että kyse on vain tarinasta. Kansallisteatterin verhojen laskeutuessa lausuttu disclaimer, ”on myös monia muita tarinoita” ei varsinaisesti poista sitä tosiasiaa, että vastikään koettu läpileikkaus ihmisen historiasta perustuu yksittäisen tietokirjailijan kertomukseen, jonka me todennäköisesti nyt haluamme uskoa.
Kuten alussa todettiin, monesti tarinoiden sisältöä kiinnostavampaa on niiden käyttötarkoitus. Tähän liittyen Sapiensin kaltaisen yleistajuisen tietokirjan viemisessä kansallisen taideinstituution sydämeen on riskinsä. Herää pelko, että yhteiskunnan omaksitunnoksi kutsuttu laitos, jonka tehtävä on kysyä suuria kysymyksiä ihmisyydestä, alkaakin esittää latteita maailmanselityksiä, joissa kaikki inhimillinen toiminta palautetaan ihmisen biokemialliseen perustaan. Pahinta skenaariossa on se, että monesti Sapiensinkin edustamalla evoluutiobiologialla pyritään mitätöimään ongelmia, joiden perusta on yhteiskunnallinen. Mutkia suoristamalla Darwinin luonnonvalinnan teoriasta saa halutessaan helpon oikeutuksen mille tahansa kuviteltavissa olevalle epätasa-arvolle. Tietyssä mielessä voikin sanoa, että evoluutio on pilalla. Sen tarina, kuten monen muunkin maailmanselityksen tarina, on omittu epäsuotuisten voimien edistämiseen. Kannattaako sitä siis viedä teatteriin?
Kyllä kannattaa, mutta varovasti ja kriittisesti. Siinä tämä produktio onnistuukin. Tapa, jolla se kuljettaa äsken luonnehditun Pandoran lippaan Kansallisteatterin suurelle näyttämölle, osoittaa huomattavaa riskinhallintakykyä. Sapiens-esityksessä ylivoimaisesti ansiokkainta on, että se kykenee käsittelemään ihmisen evoluutiobiologista kehitystä – W A U H A U S:ille ominaiseen tapaan – etäisyyden päästä, viileästi, antamatta sille liikaa selitysvoimaa. Samasta syystä esitystä, tai ehkä paremminkin koko produktiota kaikkine juonteineen, voisi myös kritisoida liiallisesta keskelle tähtäämisestä, ei-minkään sanomisesta. On totta, että sanoma ihmisen kuvittelukyvyn ainutlaatuisuudesta on jossain määrin tyhjä merkitsijä. Se ei sisällä mitään kovin vahvaa näkemystä mihinkään suuntaan esimerkiksi suhteessa ekokatastrofiin. Kuka vaan saa esityksestä mukaansa mitä vaan. Toisaalta vastaavanlaisen kritiikin voi liittää kaikkeen, mikä pyrkii tavoittelemaan suurta yleisöä. Ja sitä on tavoiteltu kuka ties paljon pienemmilläkin yhteisillä nimittäjillä. Siksi kritiikkiä on vaikea allekirjoittaa. Sapiens on suurelle yleisölle suunnattua teatteria ja sellaisena hyvää ja kunnianhimoista. Se ei alennu käyttämään luonnontieteen tarinaa ihmisyyden tyhjentämiseen tai humanismin lakkauttamiseen, vaan se ottaa sen tiukasti haltuun kysyäkseen uudelleen keitä me olemme, mistä me tulemme, minne me olemme menossa, mikä on paikkamme ja saavutammeko milloinkaan rauhaa. Mikä tärkeintä, se ei pyri vastaamaan esittämiinsä kysymyksiin.
Teksti: Matti Tuomela
Kuvat: Katri Naukkarinen
Sapiens, ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 11.9.2019.
Kertoja: Jarmo Heikkinen
Näyttämöllä: Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen, Juha Varis
Ohjaus ja koreografia: Anni Klein ja Jarkko Partanen
Alkuperäisteos Sapiens. A Brief History of Humankind: Yuval Noah Harari
Sovitus ja esityksen käsikirjoitus: Minna Leino
Alkuperäisteoksen suomennos: Jaana Iso-Markku
Lavastus: Samuli Laine
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Valosuunnittelu: Jani-Matti Salo
Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen
Alkuperäisen musiikin sävellys: Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen
Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen
Naamioiden ja tarpeiston suunnittelu: Sanna Sucksdorff
Englanninkielinen tekstitys: Kayleigh Töyrä
Ohjaajien assistentit: Maia Häkli ja Salla Loper
Yhteistyössä: Kansallisteatteri, W A U H A U S ja Zodiak ‒ Uuden tanssin keskus