18.10.2006 Lillukka Enkola
Kaisa Lekan sarjakuvia ja Sini Purhosen veistoksia Tarutallin galleriassa 6.-29.10.2006. Simonkatu 3, avoinna ti – su klo 12-18.
Kampin Keskuksessa käy kova kuhina ihmisten sinkoillessa matkakeskuksen uumeniin. Aukion toisella puolella seisoo vanha linja-autoasema, joka katselee levollisena ihmisten kiirettä. Tämä vanha veikko ei ole kuitenkaan siirtynyt eläkkeelle, vaan vaihtanut ammattia; siitä on tullut monipuolinen taidetila.
Euroopan Sosiaalirahaston rahoittama TARU -projekti on ottanut vanhan aseman eteläpään tukikohdakseen. Projektin tarkoitus on edesauttaa ammattimaisesti työhönsä suhtautuvien vähemmistötaiteilijoita. Toimintaan kuuluu gallerian lisäksi koulutusta, nettitaiteilijarekisteri, tv-ohjelma, kouriintuntuvaa neuvontaa ja apua.
Vammaistaiteilijat, maahanmuuttajataiteilijat ja nuoret vastavalmistuneet taiteilijat ovat tervetulleita kysymyksineen. Kaikki taiteesta ja vähemmistöistä kiinnostuneet ovat tervetulleita näyttelyvieraita. TARUtallin galleriassa on lokakuun ajan esillä Kaisa Lekan sarjakuvia ja Sini Purhosen valoteoksia.
Nuorelta Kaisa Lekalta on ilmestynyt useita sarjakuvajulkaisuja, joista tunnetuin on amputaatiosta kertova albumi ”I´m not these feet”. Tässä näyttelyssä on esillä edustava otos hänen tuotannostaan ja myös maistiaisia tulevasta ”On the outside lookin in” – albumista. Sarjakuvateosten sankarina seikkailee Kaisa-hiiri.
Kaisa-hiirtä askarruttavat omat jalat, ihmisten suhtautuminen vammaisiin ja henkisen tietoisuuden kartuttaminen. Kaisa-hiiri puhuu avoimesti, omakohtaisesti ja toteavaan sävyyn itseään askarruttavista asioista. Kaimaansa Mikki-hiireen verrattuna Kaisa-hiiren puheet ovat kovaa kamaa. Koen hiiren kertomukset möröistään ja selviytymistään tärkeiksi. Ne antavat uskoa myös omaan kykyyni ratkoa ongelmia. Perehtyessäni Kaisa Lekan hiirikaksoisolennon tarinointiin huomaan tulevani tietoiseksi omista ja ympäristöni epäreiluista ennakkoluuloista erilaisuutta kohtaan. Taiteilija Lekan sarjakuvissa on muutosvoimaa.
Kaisa Lekan hiiri-hahmo on sopivan kökösti piirretty, jotta itse tarina pääsee esille. Ulkoisen näyttävyyden sijaan tärkeämpää on sisältö. Eläinhahmot tekevät amputaatiosta kertovan albumin piirrokset helpommin lähestyttäväksi. Jalaton hiiri ei herätä voimakasta pelkoa omien jalkojen menettämisestä. Suvaitsevaisuus on pelottomuutta.
Kaisa Lekan taiteessa on myös uskonnollinen aspekti. Taiteilijalla on vakaumus ja hän panostaa elämässään henkiseen etsimiseen. Lekan luomien tarinoiden sanomana on laaja-alainen elämän kunnioitus sekä sielun arvostaminen ruumiin sijaan. Mieleeni jäi mainio Lekan lehmähahmoinen hengellinen ohjaaja Swami, jonka tapaamista sarjakuvan tarinassa odotetaan malttamattomasti.
Sini Purhosen SYKE – valoveistospari tervehtii galleriaan astujaa ja katkaisee kiireen. Purhonen uskoo valon voimaan pysäyttää ihminen. Taiteilija on toipumassa vaikeasta halvaantumisesta ja luovuus on ollut kantava voima eteenpäin jatkaessa. Elämä kokonaisuudessaan, valoineen ja varjoineen on läsnä hänen veistoksissaan. Kaksi valoteosta ovat keskittyneinä omaan elämäänsä pimennetyssä nurkkauksessa.
Toinen veistos sykkii huojuen ja viereisellä veistoksella syke on vaurioitunut. ”Elämän syke” – teos huokuu ja kipinöi elämän ihmettä. Hennot valaisevat valokuidut ovat kuin verisuonia tai hermosäikeitä kuljettaen elämännesteitä ja hermoimpulsseja. ”Pysähtynyt syke” – teos herättää myötätuntoa ja toivoa, se on kaunis hieman surullisella tavalla. Vaikka valotorson syke on pysähtynyt, veistos loistaa pimeässä ympäristöään valaisten. Tässä torsossa valovirran pysähtyminen ei ole ainoastaan loppu, vaan myös uusi alku. Galleriasta lähtiessäni ”Elämän syke” – valoveistos hyvästelee minut huojuen, kuin heinät tuulisella rannalla.
Näyttelyn jälkeen minulla on rauhallinen ja levollinen mieli. Haluan uskoa, että tästä päivästä tulee hyvä. Tunnen toivoa. Sisälläni on käynnistynyt keskustelu ihmisystävällisyyden ja henkisyyden puolesta.
Päivän Hesarin pääkirjoituksesta (12.10.06) luen, että ”oppi ei tuo suvaitsevaisuutta. Mielenterveyden keskusliiton tutkimuksen mukaan mielenterveyskuntoutujien vieroksuminen yleistyy sitä mukaa mitä enemmän ihmiset ovat oppia saaneet.” Laajaa keskustelua ihmisten taidoista kohdata erilaisuutta tarvitaan.