Teksti: Heidi Hassinen
Kansikuva: Maarit Kytöharju
(Kuvassa Harri Lehtinen, Osuma Ensemble)
Olipa kerran eräs lumoava teollisuuskaupunki, äänimaisemien viidakko, kosken kuohuissa möyryävä käsitteellisyys, lauantaissa olemisen hartaus – ja eräs helsinkiläinen sävellysopiskelija. Elettiin vuotta 2016, kolmatta vuosikymmentä siitä, kun säveltäjä Usko Meriläinen ja lakanoistaankin tunnettu valtakunta loihtivat muuan Tampere Biennaleksi kutsutun ihmemaan. Varsinaisen taiteen kehdon musiikkineen, performansseineen, elokuvineen ja sirkusakrobatioineen. Äänirajoja rikkovine kannanottoineen kuulemisen ja kuuntelemisen erosta. Tosiaan, uusi laupias hallitsija, Sami Klemola, kannusti kansalaisia keskittymään. Katukuvaan piilotetut hyökyaallot pyrkivät pysäyttämään ja kyseenalaistamaan. Olemaan tietoinen, tulemaan tietoiseksi. Ja niin myös eräs tiedonjanoinen helsinkiläinen suuntasi aamujunalla satuun luonnosta, turmiollisuudesta ja säveltäjäkollegoista, näin ystävien kesken Tampereelle.
Biennale rohkaisi seikkailemaan – festivaalikartta kädessä – ympäri kaupunkia. Se verhosi teollisuusvaltakunnan digitaaliseksi luonnoksi, fysikaalisuuden ja tekniikan leikkikentäksi. Suomen tähän asti laajin äänitaidenäyttely levittäytyi suunnistusreitiksi odottamattoman monipäisiin piengallerioihin, joissa havainnoitiin kehää kiertävän metalliketjun hypnoottisuutta ja yhteen miksautuvia äänilevyjä. Oman elävän sähköorganisminsa muodostivat Marko Timlinin 104 korppuasemaa. Surisevista asemista, niiden mekaanisen värähtelyn yhteissoinnista saattoi löytää teknisten laitteiden taakse piiloutuneen äänimaailman. Saattoi sukeltaa monotonisuuden monipuolisuuteen ja tykyttää mukana. Korppuasemien valmiustilavalotkin olivat pimeässä huoneessa mitä tunnelmallisimpia. Taide on universaalia, arjen yksityiskohtiin tiivistyvää, kaikkialla – erään opintoihini liittyvän sävellysseminaarin idealistinen kannanottoni sai Timliniltä Biennale-vahvistuksen. Seminaari itsessään on jo täysin eri tarina.
Arki ja sille vastakohtainen äärettömyys olivat ilmassa myös Maria Puusaaren viuluresitaalikonsertissa Muistoja ja odotuksia. Säveltäjä Osmo Tapio Räihälän teos G(astronomia) haastoi muusikon runonlausujaksi ja lavapersoonaksi, kun soitto-osuuksien välissä virtuoosinen viulismi niksautettiin pannukakuntuoksuiseksi kotiäidiksi Sirkka Turkan sanoin. Tekstiä ei tule aina kirjoittaa liediksi tai painaa käsiohjelmaan. Kertomus Räihälän sävellyksestä opettaa painoarvoisen osuvasti.
Aallot. Vooningin vanhoissa tehdasrakennuksissa huojutettiin oskillaattoreiden siniääniä. Niin ikään mekaanisilla äänillä, niiden interferenssillä löytöretkeiltiin ympäröivän fysikaalisissa ominaisuuksissa. Arkkitehdit Tommi Grönlund ja Petteri Nisunen olivat asialla. Installaatiotilaan tutustuminen näennäisen tasaisen huminan saattelemana ihmetytti merkillisyydellään: askel vasemmalle tai oikealle muutti monesti kuulokokemuksen täysin. Toisaalta yllättävät objektit, kuten kattovalaisin, saattoivat resonoida ilmeisimpiä voimakkaammin. Vooningilla oli oma tarina jaettavanaan. Taiteilijaparin mukaan kyse oli tilan historian tapahtumista ja niihin liittyvistä merkityksistä. Tiedä häntä. Aallot hukuttivat myös Ville Raasakan ulkoilmaan, Arkadi-käytävälle sijoitetussa teoksessa Asphalt and algae, jossa merenaaltojen hyökyjä kommentoivat Monster truck -kisojen kuuluttajat. Asfaltti, bitumi, raakaöljy, meri ja yksityisautoilu kerääntyivät huolestuneeksi kannanotoksi, sätkivän (ihmis)luonnon puheenvuoroksi. Toivon mukaan teokselle altistunut ohipyöräilijäkin kuunteli kuulemisen sijaan.
Elektroniikka ja luonto kävivät vuoropuhelua Kirjastonpuistoon pystytetyssä Esa Kotilaisen Sähkölintupuistossa. Analogisten syntetisaattorien viserrys oli harras – tai ainakin se olisi voinut olla. Kävin jo varhain aamulla korkanneen ”festarilaisen” kanssa puistopenkkikeskustelun ääni-installaation merkityksestä ja funktiosta. Olimme eriävissä esteettisissä leireissä, kertomuksemme eivät kohdanneet. Rupattelu sai minut tosin poistumaan hetkeksi omasta säveltäjäroolistani ja kokemastani ihmemaasta. Yksi Tampere Biennalen motiiveista lienee ollut kaupunkiviidakon sokkeloiden valtaaminen, satunnaisten sivuhenkilöiden liittäminen osaksi kertomusta. Onnistuttiinko siinä? Tuliko festivaalin lumo huomatuksi? Finlaysonin tehdasalueella harhaillessani, turistimaisesti kartan mukaan suunnistaessani pohdin, miten erilaisen, kenties jossain määrin aidomman vallatuksi tulemisen tietämättömyys olisi voinut saada aikaan. Minulle installaatiot olivat pisteitä matkan varrella. Tiesin, mitä etsin.
Tamperelainen lyömäsoitinyhtye Osuma Ensemble antoi panoksensa luontokeskusteluun konsertillaan Luonnonlakien oikkuja. Niin Jukka Tiensuun, Toru Takemitsun kuin Dante Thelestaminkin teoksessa sukellettiin jatkuvaan ropinaan, joka levisi ympäri Vanhaa kirkkoa. Kahdessa ensiksi mainitussa oli havaittavissa japanilaista perua: Tiensuun Rubato käsitteli pulssia luonnonläheisesti, hartaan hengityksen omaisesti, Takemitsun Rain Tree puolestaan kuunteli herkästi kilahtavia sadepisaroita raukean minimalistisesti ja hiljaisuutta tutkien. Kuin eräänlaisina itämaisista uskonnoista periytyvinä mietelauseina. Aforismeja oli ilmassa.
David Langin So called laws of nature 3 on säveltäjän sanoin hänen ”tieteellisintä” tuotantoaan. Muun muassa kukkaruukuille sävelletty teos ottaa kantaa ajatukseen siitä, ettei tiede voi koskaan selittää maailmankaikkeutta tyhjentävästi. Lause, joka herätti lääketieteellisellä aloittaneen nuoren Langin. Ja niin myös kerran Tampere Biennalessa, Lang esittää kysymyksen olemassaolosta musiikin numerorakentein. Mitä musiikin parametrit tarkoittavat? Ovatko ne struktuurin perusteita vai rakentamisen sivutuotteita? Konkreettisesti tämä puetaan samanlaisina säilyviksi rytmifraaseiksi, jotka vaihtuvat instrumentilta toiselle. Myös sellaisille, joiden sointiväriin ja syttymiseen liittyy luontainen epämääräisyys, metrittömyys. Pysyykö teos yhdessä? Onko kaikki palautettavissa samoille alkulähteille? Siitä ja sateenropinoista voi kukin muodostaa mielipiteensä Yle Areenasta toukokuun loppuun saakka löytyvällä konserttitaltioinnilla.
Mitä olisikaan satu ilman ”pahiksia” ja turmiollisuutta? Biennalen lauantaipäivän paheellisin teos lienee eittämättä ollut Perttu Haapasen Lost Boys sooloviululle, elektroniikalle ja videolle. Teosnimellä viitattiin niin ikään Peter Pan -tarinoista tuttuihin Mikä-mikä-maan Kadonneisiin poikiin. Se, missä mielessä pojat olivat kadonneet, jäi Puusaaren resitaalikonserttiyleisön keksittäväksi. Tarinakollaasi koostui niin numeroiden visuaalisesta valitsemisesta kierrettävällä lankapuhelimella kuin isolla paperiveitsellä pilkkomisesta, valintakiekon rätinän ja veitsivetojen imitoimisesta viululla, instrumentaalihölinästä kontrastina perkussiivisille hahmoille ja kohauttavasta videomateriaalista, jossa sama paperiveitsi alkoi nitkuttaa kumisia eläinfiguureja. Analyyttinen katsoja olisi saattanut nähdä käsitetaiteellisessa teoksessa yhteiskuntakritiikkiä. Sitä siinä luultavasti olikin.
Satumaassa koettiin myös kauhunhetkiä – tai ainakin festivaaliyleisön pianistit kokivat. Jopa kahdessa näyttelyssä turhautumista ja viihdehakuisuutta purettiin mustavalkokoskettimiin. Hajotettiin. Galleria Himmelblaussa uskollisen soitinystäväni mestaaminen oli osa kuvataiteilija Sándor Vályn filmejä, kuvia ja tanssia yhdistävää teosta Young Dionysos. Filmillä synkronoituivat mustanaamioisen miehen teloitusiskut sekä alastoman naisen rituaalinomainen tanssi. Uhrilahjat omistettiin hedelmällisyyden ja traagisen taiteen jumalalle Dionysokselle. Taiteilija vetosi toisaalta teoksensa filosofiseen ulottuvuuteen, olemassaolon intensiivisyyden tarkasteluun. Tunnelma oli tosiaan intensiivinen. ”Miksi, oi miksi”, kuulin raastetun mieleni anelevan. Onneksi itse galleriatila oli uskomattoman maagisella paikalla aivan Tammerkosken iholla. Turmiollisuuden käydessä liian turmiolliseksi pianisti saattoi lukkiutua ikkunan taa ja löytää katharsiksen koskikuohuista.
Tampereen taidemuseossa puolestaan pianonvirittäjäopiskelijat repivät opintojensa kohteen – pianon – maan tasalle ja tarjosivat irvokkaasti viimeisenä festivaalipäivänä osista tehtyjä avaimenperiä. Vaikka monet tuttuni kehuivat silmät loistaen performanssia näkemisen arvoiseksi, ajatus reaaliaikaisesta teloittamisesta sai minut voimaan pahoin. En kyennyt. Jätin väliin. Dionysoksen haavatkaan eivät olleet vielä umpeutuneet. Minusta ei selvästikään olisi sadun pahikseksi.
Biennalen äänirajat houkuttelivat teollisuuskaupungin pururadoille tiheän muurahaisperheen – säveltäjät. Vai pitäisikö tarkentaa: helsinkiläiset säveltäjät. Aivan kuin pääkaupunkiseudun pistiäiskanta olisi vaeltanut 180 kilometrin päähän jatkaakseen risujen raahaamista samaan kekoon. Oltiinko sisäsiittoisia? Kuinka monet paikalliset lopulta lukivat ihmemaan satua? Kävijätilastoja odotellessa. Toisaalta tämänkertaisille tapahtumatuottajille tuntui olleen tärkeää muistella edesmenneitä sadunkertojia: Usko Meriläistä ja viime vuonna menehtynyttä Jouni Kaipaista. Festivaalin käsiohjelmassa lainattiin Kaipaisen Biennale-blogikirjoitusta, kiitospuhetta Meriläiselle, vuodelta 2012. Puusaaren viulukonsertti puolestaan asetettiin sekä Kaipaiselle että Meriläiselle omistettujen hartaushyräilyiden kehyksiin. Yleisö, seurakunta hymisi mukana, kun viulutaiteilija suoritti yhden ihmisen saattokulkueen tapahtuman molemmin puolin. Raukea hiljaisuus. Kukaan ei aplodeerannut.
Päivääni – ja tämän kesäkauden ensimmäiseen torijäätelöön – tuttujen säveltäjäkollegoiden huomassa saattoi vaikuttaa se, että Suomen Säveltäjät -yhdistyksen luokkakokous oli sijoitettu festivaalin kanssa rinnan. Tarjottu hotellimajoitus ja ilmainen sisäänpääsy Biennalen konsertteihin näkyivät luonnollisesti katsomossa. Nuorinta sukupolvea edusti Korvat auki -nykymusiikkiyhdistyksen improvisaatioporukka, joka valtasi Julkea ääni -opuksistollaan julkisia tiloja ostoskeskuksesta kauppahalliin. Ohikulkijat ketkuiltiin kuulemaan. Yhdistyksen tiedottajana päädyin tekemään vapaamuotoista gallupia improvisaatioperformanssin vastaanotosta: monet ilahtuivat harvinaisesta livemusiikista vaikkeivät satufestivaalista olleetkaan tietoisia, toisille soiton ja viritysäänten välinen ero oli hämärä. Tällaista tulisi selvästi harjoittaa enemmän, tuumin.
Päätin arkielämästä irrottaneen päiväni maagisella Tampereella säveltäjämäisen boheemisti – vegaanibuffetissa naissäveltäjyyttä ruotien. Esikuvallinen Kaija Saariaho oli juuri muutamaa päivää aiemmin julkaissut kannanottonsa tasa-arvon toteutumisesta säveltäjäkentällä. Siitä, miten nykytilanne ei ole niin yhdenvertainen kuin kaksituhattaluku voisi antaa olettaa. Hälyttävästi lauantain nykymusiikkikonserteissa esitettiin teoksia vain muutamalta naissäveltäjältä, ja Suomen Säveltäjistä huolimatta kollegoideni sukupuolijakauma oli vain prinssipuolelle kallellaan. Kenties huolestuin.
Hetken pureskeltuani tosin palasin Biennalen sadunomaisuuteen, imin viimeisetkin vaikutteet teollisuuskaupungin äänimetsästä ja suuntasin yöjunalla takaisin maalliseen Helsinkiin. Mielessäni kytivät edelleen korppuasemat, siniaallot ja sähkölinnut. Olin oppinut äänirajoista. Kenties ylittänytkin niistä osan. Eläisin muistoineni, päivineni kullanhohtoisessa käsitevaltakunnassa onnellisena kahden seuraavan vuoden loppuun asti.
Sen pituinen se.
Tampere Biennale, 13–17.4.2016.