See No Evil – Marlene Dumas’n retrospektiivi Taidehallissa

27.9. 2005 Airi Hakasalo, Lillukka Enkola. Verna Kuutti
Kolme eri ikäistä naista kävi tutkimassa Marlene Dumas’n retrospektiiviä Taidehallissa. Näyttely on avoinna 20.8. – 2. 10. 2005. Hyvä taide ei tyhjene yhteen arvioon ja tulkintaan, vaan avautuu aina uudestaan. Kaikki kirjoittajat osallistuvat Nykytaiteen tutkimus ja kritiikki -kursille Helsingin yliopistossa.

Airi Hakasalo: “jos et nä sitä, maalaa se”

Kävijä, joka ei ole tietoinen taiteilijan kotimaasta ja sen kulttuurivaikutteista siirtyy värien ja henkilöhahmojen kautta varsin pian afrikkalaiseen maailmaan. Dumas onnistuu viemään katsojansa syntymän, kuoleman, sukupuolisuuden ja ikäkausien hetkissä samalla lähelle ja kauas.

Nykytaiteen tapaan henkilöt eivät ole nimettävissä, he ovat joukko kohdattuja ihmisiä joko vastaantulijoina tai lehtikuvina. Kuin satunnaisesti sutaistuna, muotopuolinakin ne onnistuvat herättämään arvailuja, viivyttävät katsojaansa. Tussi ja hiilipaperille tehdyn 211 kuvan seinäpinta tuo mieleen Holocaustin uhrien valokuvat – vaikka näissä ei erityisesti ole korostettukaan kärsimyksen teemaa. Ehkä se on kuvien mustavalkoiset värit, niiden selkeä, yksinkertainen viittaus feministiseen oikeuden ulkopuoliseen todellisuuteen. Juuri siksikö ne ovat saaneet friisinä paikkansa Etelä-Afrikan perustuslakituomioistuinten istuntosalissa Johannesburgissa?

Dumasin teoksissa näkyvät afrikkalaisen tytön muistot lapsuudesta. Valkoisen miehen uskonto on jättänyt arveluttavia muistikuvia. Hymyilemättä ei voi katsella ”Profeetan” itsensäpaljastus julistusta, samoin kaipaus, lämpö ja läheisyys on kaukana ”Lähetyssaarnaajan” asennosta tämän kuoltua. Pitäisikö näistäkin sanoa kuin viereisestä työstä ”see – no – evil”?

Varsin kiehtova ja tulkinnoille kiitollinen on suuri seinämaalaus ”Ryhmänäyttely”. Siinä on joukko eri-ikäisiä naisia kuvattuna alastomina takaapäin. He kaikki katsovat muurin yli kauempana siintävään siniseen kuin odottaen noutajaansa. Jäin miettimään kuvan symboliikkaa. Se, että teos jakautuu kahteen värimaailmaan, oikealla olevaan vaaleaan ja kirkkaaseen ja tummasävyiseen jopa mustaan muuriin vasemmalla.

Onko oikealla nuori tyttö edustamassa lapsuutta ja nuoruutta joka kohta jää taakse ja vasemmalla tummassa kentässä kuvan ainoa selvästi tumma afrikkalainen tumman tulevaisuutensa kanssa?
Mieleen nousi orjamarkkinoiden tarkastus ennen lastaamista. Siinähän orjaehdokkaat silmäiltiin korkealla lavalla alastomina kelvollisiin tai kelpaamattomiin. Tuskin kukaan heistä aavisti siinä seisoskellessaan kohtalonsa koko kauheutta ja lopullisuutta. Maalaus on samalla levollinen ja kaunis.
Kuvan voi nähdä myös kannanottona naisten kieltojen ja rajoitusten muureilla erotettuun elämään, josta he kaikki kurkottavat uteliaina ulkopuolista heille kiellettyä maailmaa.

Uskonto, kouluttautumattomuus, moniavioisuus, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta ja moni muu vahvemman oikeus tekevät heistä myötätuntomme ja kunnioituksemme kohteita.
Juuri tähän taiteilija sanoo pyrkivänsä. Hän haluaa olla ”Neiti tulkittu”, joka Platonin tapaan uskoo, että me emme voi rakastaa ihmistä, jota emme kunnioita. Niin kuin Hermes yhdisti kunnioituksella ihmiset ystävyyden sitein niin myös Marlene Dumas on tallentanut heidät realismilla ja myötätunnolla ja jättää säälin ja oikeuden heitä kohtaan.

Lillukka Enkola: Miten naiseutta esitetään

Helsingin Taidehallissa on esillä satoja maalauksia naisista. He ovat eri-ikäisiä, värisiä, muotoisia ja luonteisia. Ja kukaan heistä ei hymyile teennäisesti, kuten mainosten naiset. Marlene Dumas on ikuistanut heidät nökerönenineen, ryppyineen ja kierosilmäisyyksineen. Juuri se, että heidät on kuvattu yksilöllisinä ihmisinä, tekee heistä kunnioitusta herättäviä.

Maalausjälki antaa työskentelyn kuluessa tapahtuneiden sattumienkin näkyä. Tuntuu, kuin taiteilija olisi antanut vesivärien ja tussin valua paperilla vain vähän niitä kontrolloiden. Tämä rinnastuu siihen, että ihmisyydessäkin on kyse sattumien ja epätäydellisyyksien hyväksymisestä. Ilmavan kevyt maalausjälki saa myös miettimään, voisiko taiteilijan rennon tavan maalata naishahmoja käsittää myös kritiikiksi sitä jäykkyyttä tapaa kohtaan, jolla taiteessa naisia ja naiseutta on esitetty?

Viereisen huoneen öljyvärimaalaukset keimailevine seksiobjekti-tyttösineen luovat puhuttelevan vastakkainasettelun eteerisille ja lempeille kasvokuville. Pornografinen kuvasto ja sen räikeät värit on tuotu miestenlehtien sivuilta taidemuseoon. Katsoja joutuu tarkistamaan käsityksiään siitä, miten saman kuvan tekotapa ja esillepanopaikka vaikuttavat kuvan tulkintaan.

Mitä tulisi ajatella pyllistelevistä ihmisistä ylipäänsäkään? Taiteilijan tapa maalata takapuolet riisuu niistä rivouden, jättäen jäljelle pehmeän, vaaleanpunaisen, pyöreän muodon, joka on olemukseltaan sympaattinen. Peppunsa paljastaja on haavoittuvassa asemassa, selkänsä katsojaan päin kääntäneenä ja näin ollen puolustuskyvyttömänä.
Yksi Dumas`n käsittelemistä teemoista seksuaalisuuden, naiseuden ja kuoleman lisäksi on taidemaailman toiminta. Taiteilija kritisoi taideväkeä – ja samalla myös sitä kautta itseään ja taiteen tekemistä – sijoittamalla taidemaailman vaikuttajat Monet`n lummelammikkoon.

Siellä he kököttävät sinisenvihreinä ja ummehtuneen oloisina, kuin sammakot. Onko taidepuhe, jonka taidekenttä tuottaa sammakoiden kurnutusta? Ennen kaikkea retrospektiivi luo kuvan monipuolisesta taidemaalarista, jonka aiheet ovat konstailemattomia ja jokaista lähellä. Suuret kysymykset elämässä usein liittyvät syntymään, kuolemaan ja näiden mahdollistajaan; meidän seksuaalisuuteemme.

Verna Kuutti: Miksi minä näin tämän?

Taidehallin Marlene Dumas -näyttelyssä eniten kiinnostusta on herättänyt hänen 211 naisen muotokuvaa käsittävä Female-teoksensa vuosilta
1992-93. Eikä yhtään suotta – neljä seinäpintaa täyttävä installaatio sekä häkellyttää katsojansa että kiteyttää eteläafrikkalaissyntyisen taitelijan tuotannon teemat ja tekniikat. Mustalla tussilla ja hiilellä piirretyt
muotokuvat muistuttavat muotonsa puolesta automaatissa otettuja passikuvia, kaikki kuvattavat rajautuvat samanlaiselle suorakulmiolle, ja
voimme nähdä heistä vain pään.

Päiden esittämisessä on kuitenkin variaatiota, osa on kuvattukin sivuprofiilista, joidenkin yläpuolelle jää
paljon tyhjää tilaa, jollakin on silmät kiinni. Aivan kuin joissakin näissä naisissa olisi herännyt pieni kapina konventionaalista esitystapaa kohtaan?

Vaikka jokaisella hahmolla on selkeä oma identiteetti, on vaikea luokitella kaikkia selkeästi johonkin rotuun, ikään ja jopa sukupuoleen, johon teoksen nimi meitä kuitenkin ohjaa.

Yläkäsite ‘female’ kokoaa nämä hyvinkin erilaiset naisen kuvat yhteen, mutta se myös ohjaa meitä katsomaan heitä tietyllä tavalla, ensisijaisesti
sukupuolensa edustajina, ei yksilöinä. Muodostavatko kaikki yksittäiset naiset sukupuolensa kuvan vai määrittääkö jonkinlainen naisen idea
yksittäisen naisen tapaa olla?

Avain teoksen tulkintaan voisi löytyä hieman erilleen muista ripustetusta androgyynistä hahmosta, joka on laittanut käden kasvojensa suojaksi.
Torjuva ele suuntaa huomion tauluihin kohdistuvaan katseeseen: onko se vilpitön, onko se arvottava, onko se miehen vai naisen katse? Taiteilijan
asema tulee mielenkiintoisella tavalla mukaan tulkintaan. Millä oikeudella taiteilija on survonut nämä naiset pikku kehyksiinsä, päästänyt esiin
pelkän pään ja asettanut heidät tuijottavien katseiden armoille? Taiteilijalla on kuvien tuottajana myös vastuu naiskuvasta, jota hän joko
uudistaa tai ylläpitää.

Female on tällaisena naiseuden kuvauksena ja pohdiskeluna pohjimmiltaan herkkä,
humoristinen ja suvaitsevainen. Hyvää vertailupintaa teokselle tarjoavat neljä näyttelyn maalausta jossa naiset on kuvattu paljon perinteisemmin –
siis esineellistävän, haluavan katseen kautta. Maalaukset Leather boots, Satin Gloves, Glitter Bra ja High heeled Shoes (2000, öljy kankaalle) näyttävät alastoman naisen jonkun eroottisilla merkityksillä ladatun asusteen, kuten nahkasaappaiden kanssa.
Naisen ei anneta olla täysin eläimellisen alaston, kuten esimerkiksi takaapäin
kuvattu mies maalauksessa Male Beauty (2002, akryylimaali paperille), joka on analoginen asetelmaltaan High heeled Shoesille. Kuvaavaa on, että taulun nimi on nimenomaan esineen, ei esimerkiksi naisen nimi.

Kun Female näytti kuvattaviensa kasvot kaikessa karheudessaan, näiden maalausten naisten kasvot jäävät joko osittain tai kokonaan piiloon, he ovat pelkkä täydellinen vartalo kuvauksellisessa asennossa, antautuneena katseelle.

Dumas’n taide kysyy ennemmin kuin vastaa, ja hänen maalauksensa kohdistavat huomion usein juuri katsojaan. Miksi minä näen tässä juuri tämän, miksi tulkitsen tämän juuri näin?