Keskellä ei mitään, Lapsille ja nuorille suunnattu nykytaidenäyttely Rauman taidemuseossa 15.1.-17.4.2011
Näyttelyn taiteilijat: Krister Gråhn, Marikki Hakola, Minna Havukainen, IC-98, Jussi Kivi, Mauri Kuitula, Mizuho Matsunaga, Pasi Mälkiä, Paavo Paunu, Outi Pieski, Hanna Rautio, Timo Wright
Anni Venäläinen 23.3.2011
Jos ei tietäisi, että näyttely on tehty lapsille, sitä ei arvaisi. Keskellä ei mitään ei ole mitenkään lapsellinen, eivätkä teokset ole yksiulotteisia. Silti en epäile, etteikö näyttely olisi elämyksellinen ja vetoava ensisijaiselle kohderyhmälleen. Näyttely on sitä myös aikuiskatsojalle, ja avautuu aikuisen elämänkokemuksen kautta useille tasoille.
Rauman taidemuseo suunnittelee ja toteuttaa joka vuosi erityisesti lapsille ja nuorille suunnatun nykytaidenäyttelyn. Keskellä ei mitään on jatkoa tälle näyttelysarjalle. Näyttelyiden konseptista, kuratoinnista ja ripustuksesta vastaava amanuenssi Henna Paunu kertoo, että näyttelyn teokset eivät ole erityisesti lapsille tehtyjä, mutta teosvalinnat, kokonaisuus ja näyttelyyn kuuluva vuorovaikutteinen ja tarinallinen opastuskierros on suunniteltu eri-ikäisille lapsille sopiviksi. Näyttelyä suunnitellessaan Paunu on miettinyt myös näyttelyn opastamisen näkökulmaa ja näyttelyn tarinaa. Lasten näyttelyiden tarkoituksena on tehdä helposti lähestyttävän näyttelyn kautta nykytaidetta tutuksi kaikenikäisille. Näyttelyssä vierailleet päiväkotilapset ja koululaiset tuovat usein museoon myös kavereitaan ja perheitään, ja toimivat aikuisten oppaina nykytaiteen maailmaan.
Jussi Kivi: Ensilumi 2011Päällimmäisiksi kokemuksiksi näyttelystä jäävät löytämisen aiheuttama ilon tunne ja aidosti surumielinen vire. Kokemus elämän katoavaisuudesta ei jää silti ahdistavaksi, vaan tulee käsiteltyä ja saa katharsiksensa näyttelyssä. Paunu kertoo halunneensa painottaa elämyksellisyyttä ja viihtymistä museossa ja välttää teosten älyllistämistä ja puhki selittämistä. Näyttelytiloissa ei teoslappujen lisäksi ole mitään muita teoksia selittäviä tekstejä. Tiloissa on suuria säkkityynyjä, joissa teosten äärellä voi loikoilla.
Näyttelyn nimen – Keskellä ei mitään – perusteella odotin näkeväni enemmän metsää. Metsäaihe valtaa kyllä näyttelyn yläkerran. Alakerrassa teemaa tutkitaan yksinäisyyden, katoavaisuuden ja kuoleman näkökulmista. Näyttelyn nimi viittaa siten myös perustavaa laatua olevaan yksinäisyyden tunteeseen, jonka kuoleman kohtaaminen tai sen ajatteleminen tuottaa. ”Keskellä ei mitään” voi merkitä myös hetkeä, jossa ollaan tekemisissä sivistyksen ja arkipäivän pinnan alla lymyilevien vaistonvaraisten tai perusinhimillisten asioiden, kuten pelkojen kanssa.
Talon arkkitehtuuri asettaa sekä selvät rajat että mahdollisuuksia näyttelysuunnittelulle. Museossa ei ole yhtään suurta ehjää tilaa, vaan näyttelytilat koostuvat useista yksittäisistä peräkkäisistä huoneista, joita on (näyttelyn tarpeiden mukaan) jaettu vielä väliaikaisilla seinillä pienemmiksi. Näyttelyn jokainen tila on aivan omanlaisensa, ja jokaisen teoksen pääseminen esille parhaalla mahdollisella tavalla on huomioitu. Näyttelyssä liikutaan (aina) yhden taiteilijan teosten luomasta tilasta toiseen.
Näyttelystä muodostuu retki halki museon. Kuten seikkailuretki metsän halki, se voi olla vähän pelottava. Metsään liittyy sellaisia mielleyhtymiä kuin maaginen ja vieras, taistelu mielikuvituksen mörköjä vastaan, aistien terävöityminen, vaistojen esiin nouseminen, mutta myös urhea retkimieli.
Näyttelyn dramaturgia rakentuu teoksista
Outi Pieski: Ciehkádansadji / Piilopaikka 2008, yksityiskohtaNäyttelykierros alkaa tervetulleeksi toivottavalla kokonaisuudella, jossa katsojan ottaa vastaan Outi Pieskin värikylläinen, saamelaisuuteen ja aika vahvasti naiseuteen viittaava installaatio Piilopaikka (2008). Piilopaikan muodostavat vanhat, lankojen koristaman ripustimen varassa roikkuvat värikkäät täkit, joissa on erilaisia ruumiin aukot mieleen tuovia kurkistusreikiä ”majan” sisään. Luista tehdyt pienet oliot tuijottavat joidenkin aukkojen reunoilta ja asustavat piilopaikan kankaiden kudoksissa.
Pieskiltä on esillä myös kaksi maalausta. Teoksessa Gámasvárri (2009) näkyy viitteellistä pohjoista maisemaa höystettynä roikkuvilla hiuskimppuja muistuttavilla lankatupsuilla. Yön lohduttajissa(2009) on hattivattimaisia, ehkä vuoren juurelle yhteen kokoontuneita olentoja. Kun kurkistaa huoneessa olevaan komeroon, kohtaa Pasi Mälkiän kipsisen veistosinstallaation Cena Domini (Herran ehtoollinen, 2009). Teoksessa valtava nenä ruokkii ahnaita pikkupirulaisia, jotka nauttivat ylhäältä tippuvista antimista. Teos herättää vahvan reaktion ainakin itseni kaltaisessa ankaraa nuhaa potevassa katsojassa ja saa varmaan lapset nauramaan kippurassa.
Japanilaiseen Mizuho Matsunagaan on syntynyt kontakti kansainvälisen Raumars –taiteilijavierasohjelman kautta. Matsunaga on rakentanut kakkupapereista viehkeän kauniin ornamentiikka-tilateoksen mustalla kankaalla vuoratun pienen huoneen seinille, kattoon ja lattiaan. Huone on valaistu mustavalolla, joka saa paperit hehkumaan salaperäisesti. Ääretön -teos (2011) on eräänlainen portti, jonka kautta näyttelyssä siirrytään vähitellen kohti vakavampia aiheita. Pasi Mälkiän Unettomuus (2006) kuvaa humoristisen kauhistuttavaan sävyyn unettoman yön tunnelmaa. Installaatiossa suuri mörkömäinen ihmisen varjo kohoaa nukkuvan kaupungin ylle. Vain yhdessä yksinäisessä talossa palaa valo. Lähes pimeään huoneeseen astuessaan taitavasti toteutettua varjohahmoa säikähtää oikeasti.
Timo Wrightin Muistomme ovat huominen (2008) vie lähemmäs elämän katoavaisuuden teemaa. Huoneessa on videokamera, jonka avulla katsoja voi otattaa itsestään still-kuvan. Kuva alkaa välittömästi tietokoneohjelman käsittelemänä tuhoutua. Huoneessa on esillä myös näyttöjä, joissa olevat valokuvat eri tavoin poseeraavista ihmisistä on ohjelmoitu tuhoutumaan näyttelyn kuluessa. Kuvia käsittelevät tietokoneet on purettu kuoristaan ja ne muodostavat piuhoineen ja virtapiireineen osan teoksen estetiikkaa. Tuhoutumisprosessi on tehty näkyväksi. Valokuvan kyky säilyttää meidät ikuisesti on viety pois.
Paavo Paunu: Laura 2011 (sekatekniikka)
Paavo Paunun sekatekniikalla toteutetut, kahta lasta esittävät nukkemaiset veistokset on sijoitettu kekseliäästi lämpölasilla näyttelytiloista eristettyihin, kauniisti kuluneisiin puisiin eteisiin. Laura (2011) istuu rappujen päällä kasvoillaan vaikeasti tulkittava ilme. Mielestäni hän näyttää aika häijyltä, kurittomalta pikku tytöltä. Toisessa rapussa Pikku-Paavo (2011) lentää kohti ulko-ovea, selkä katsojaan päin, ja saa ajattelemaan lapsen ”poismenoa”. Se voi olla myös lapsuuteen liittyvää haaveilua, toiveuni lentämisestä, pakoa todellisuudesta tai ehkä taiteilijan muistuma lapsuudesta. Hienosti rappukäytävän väreihin sointuva teos on hauska, mutta surumielistä tai haikeaakin siinä on. Koska kysymyksessä on lapsille suunnattu taidenäyttely, nämä veistokset voisivat olla myös yleisön edustajia. Näiden kahden veistoksen kautta lapsi on läsnä näyttelyssä, ja veistosten sijoituspaikka tekee niistä eräänlaisia hieman ulkopuolisia tarkkailijoita. Kohderyhmässään ne varmasti herättävät vastakaikua ja keskustelua.
IC-98, eli taiteilijakaksikko Patrik Söderlund ja Visa Suonpää, ovat mukana näyttelyssä kahdella vaikuttavalla piirrosanimaatiolla. IC-98:n Teesejä yhteiskuntaruumiista -tutkielmasarjan yhteiskuntaa ja ympäristöä käsittelevien teosten pikkutarkan analyyttinen, suvereeni piirustusjälki ja hitaasti aukenevat tapahtuvat ovat kiehtovia ja vangitsevia katsoa. Sarjan osa Yhdyskunta (2010) on tehty Purnun viime kesäiseen näyttelyyn. Teoksen tunnelma on levottomuutta herättävä. Pyöreässä kuvassa näkyy maailmasta irrallinen saari, jota lintuparvet kiertelevät, ja vuorotellen valtaavat. IC-98:n teokset saavat mietiskelemään maailman ja yhteiskunnan, sekä ihmisen ja luonnon suhdetta, joka näyttäytyy niissä moniulotteisena, uhkaavana, kauniina ja aina muutoksessa olevana fiktiivisenä todellisuutena, joka ei ole yksiselitteisesti hyvä eikä paha.
Marikki Hakolan Moloch, (2010) on vuorovaikutteinen, animoitu maalaus, joka perustuu Haukiputaan kirkon viimeistä tuomiota esittävään kattomaalaukseen vuodelta 1779. Moloch on muinainen Lähi-Idän ja antiikin Kreikan sekä Raamatun tarujen lapsiuhreja vaatinut jumala. Hakolan teoksen kauhunäky tuo väistämättä mieleen Hieronymous Boschin kuvauksen helvetistä. Myös Hakolan työ on groteski, mutta tyyliltään kaiketi lähtökohtansa, Haukiputaan kirkon maalauksen mukaan naivistisempi sekä opettavainen, muttei järkyttävä. Eri hahmoja, ihmisiä, piruja ja muita hirviöitä voi koskettaa näytöllä, jolloin ne alkavat elämöidä.
Krister Gråhn: Historia 2010, koivuvaneri, äänentoistolaitteisto, harjateräs, led-valotKrister Gråhnin Historia -installaatiossa (2010) on valtava vanerilevystä rakennettu, tilassa vaijereiden varassa leijuva putki. Sitä valaisee pienistä työmaavalaisimista muodostuva valotaulu. Tyyliltään teos on ankara ja suorasukainen. Kannattelevat rakenteet, valotaulun sähköjohdot ja putkea koossa pitävät pultit tulevat osaksi teosta. Teos on hieno veistoksenakin, mutta siihen liittyy myös vuorovaikutteisuus, joka tuo teokseen lisää käsitteellisiä tasoja. Täyden ympyrän kaartavaan putkeen on asennettu äänenvahvistin, joka palauttaa putkeen huudetun äänen takaisin huutajansa korvaan. Eräänlainen huutavan ääni korvessa.
Tässä vaiheessa kierrosta voi halutessaan siirtyä yläkertaan ja jättää väliin Minna Havukaisen kuolemaa käsittelevän dokumentaarisen teoskokonaisuuden. Moniosaisesta viimeistä matkaa käsittelevästä Exitus –valokuva ja videosarjasta esillä on kuusi osaa, jotka on kuvattu ruumishuoneella ja kappelissa. Osa materiaalista on tallennettu krematorion valvontakameroilla. Videoissa myös haastatellaan krematorion henkilökuntaa. Lisäksi esillä on valokuvasarja kuolleesta vanhasta naisesta, sekä video jossa häntä valmistetaan arkkuun. Näemme tuhkauksen vaihe vaiheelta ja videossa Viimeinen merkki tässä ajassa (2009) krematorion piipusta tupruavan mustan savun.
Videoiden tunnelma on rauhallinen, asiallinen, arkinen, ja syvältä koskettava. Mieleeni jäivät koko loppupäiväksi vainajan mustuneet sormenpäät. Huoneisiin on videoista huolimatta haluttu päästää luonnonvalo, joka nyt kevätauringon paistaessa on jo varsin kirkas, ja haittaa hetkittäin erityisesti Viimeinen merkki tässä ajassa -videoprojisointia. Silti päätöstä voi pitää perusteltuna, sillä valo tuo lohtua. Havukaisen teossarja näyttää kuoleman arjen, tekee tuntematonta ja pelottavaa tutuksi auttaen näin kohtaamaan ja käsittelemään sitä.
Yläkerrassa näyttely päättyy loppukevennyksenomaiseen ja hyvän mielen päällimmäiseksi jättävään osuuteen, jossa on esillä kolmen taiteilijan teoskokonaisuudet. Metsään noustaan portaita pitkin, suoraan Mauri Kuitulan ekspressiivisten luontomaalausten keskelle.
Jussi Kiven Ensilumi (2011) on ollut aikaisemmin pienempänä versiona esillä Ars Fennica -näyttelyssä Kiasmassa. Rauman taidemuseoon Kivi on rakentanut teoksesta uuden version, jossa taivasta ja maisemaa näyttää jatkuvan loputtomiin. Täysin pimeä huone vaatii silmän tottumista, ennen kuin teos alkaa näkyä. Teos on edelleen uskomattoman hieno elämys, mielikuvitusta kiehtova, niin kuin miniatyyrimaailma vain voi olla. Se nostaa myös muistikuvia kaukaa varhaisista omista luontokokemuksista. Ensilumen tuoksun voi melkein aistia, kuunvalon kajo on kuin oikeassa metsässä.
Hanna Raution Metsäretki vol. II (2010) on kaksiosainen videoinstallaatio, jossa jatkuvasti liikkuva ja heiluva kamera tallentaa kesäistä metsämaisemaa. Videot on projisoitu seinille siten, että ne muodostavat paikan, turvallisen kotoisan nurkkauksen näyttelytilaan. Siellä on sänky, jolta löytyy luettavaksi taiteilijan valitsema lasten kuvakirja. Tilassa on myös säkkityynyjä löhöilyyn. Ryhmät ja muutkin katsojat voivat jäädä tähän hetkeksi miettimään ja purkamaan näyttelyn tunnelmia. Projisoinnit on tehty näennäisen huolimattomasti siten, etteivät ne noudata seinän rakenteita, eivätkä ne ole valovoimaltaan kovin intensiivisiä. Tämä toimii hyvin, sillä videot itsessään eivät välttämättä vaadi keskittynyttä katsomista, vaan ovat vähän kuin taustamusiikkia tilassa rentoutuvalle näyttelyvieraalle. Nurkkauksen keskellä kattoa kannattelevat rakenteet tuovat nyt hauskasti mieleen puunjuurakon.
Hanna Rautio: Metsäretki Vol. II 2010 (videoinstallaatio 04′ 07”)
Näyttelystä voi tässä vaiheessa poistua, ellei halua vielä kurkistaa pysyvän näyttelyn puolelle, jossa epilogina on Broman-saliin, Eino Valtosen kokoelman kansallisromanttisten maisemamaalausten joukkoon sijoitettu IC-98:n toinen, metsäaiheinen piirrosanimaatio Teesejä yhteiskuntaruumiista (Varjot) (2009). Sen lähtökohtana on juuri esillä olevan kokoelman tyylinen maalaustaide. Teos keskustelee kiinnostavasti kokoelman maalausten kanssa ja tuo niiden katsomiseen virkistävän näkökulman.
***
Rauman taidemuseo on toteuttanut lapsille suunnattuja nykytaidenäyttelyitä vuodesta 2002 lähtien. Vuosina 2002-2007 järjestettiin näyttelyt eri aisteista (Voihan nenä, Mitä kuuluu, Musta tuntuu, Silmän kääntäjät, Sokerina pohjalla). Vuonna 2007 keskityttiin koiriin ja koirien elämään näyttelyssä Minä tahtoisin olla koira. Vuonna 2008 esillä oli sarjaan kuuluva näyttely Todella siistiä, jonka aiheena oli siivous, hygienia ja ympäristöasiat. Vuonna 2009 näyttely toteutettiin entistä suuremmalle yleisölle, Harharetki lähti Raumalta myös Berliiniin ja oli osa Framen Art Praxis -ohjelmaa, jolla tuettiin suomalaisten museoiden vientihankkeita. Vuonna 2010 teemana oli koti. Kotini on linnani -näyttely saavutti jälleen paljon suosiota. Kävijöitä oli yli 4000 ja opastettuja kierroksia lapsille noin 200. Näyttelyiden konseptista ja kuratoinnista vastaa Rauman taidemuseon amanuenssi Henna Paunu.